Kaipaatteko koskaan

Mitä enemmän vuosia tulee, sitä selvemmin hyväksyy elämän rajallisuuden... Minäkin olin hyväksynyt, mutta sitten jokin tuli tielleni: mahdottomuus vai mahdollisuus? Moni on liian heikko tarttumaan mahdollisuuden hetkeen, niin minäkin.

Ehkä ajoit takaa illuusiota? Kuinka usein juot?

En haluaisi olla tässä iässä ihan täysin vihreä ja kuvitella, että kaikki on mahdollista... mutta kyllä joskus kaipailen joitakin ihania aikoja elämässä ja toki leikin ajatuksella, että olisin valinnut joissakin kohdissa aivan toisin. Nuoruudessa on jotain niin ihanaa, kun niin paljon on edessä ja ensimmäiset kokemukset monista asioista ovat tosi voimakkaita. Tunteet tunteet...

Miksei vanhempana ihmisenä voi uskoa mahdollisuuksiinsa? Kyllä voi ja pitää. Nyky-yhteiskunnan meininki on valitettavasti sellainen, että meidän pitää jatkuvasti olla ajanhermolla töiden ym.muun suhteen. Kouluttautua ja suuntautua uusille urille. Se on ihmiselle aika kuluttuvaa.
Mitä rakkauteen tulee niin vanhoja suhteita kuolee ja uusia syntyy. Sekin on tietyllä tavalla harmi, toisaalta ei ihminen taakkana voi kantaa vielä huonoa suhdettakin.
Mutta ihmisyyttä ja toisia ihmisiä ei pitäisi työelämän, koulun ym.kilpailussakaan talloa maanrakoon vaan säilyttää se ihmisyyden ydin.

Minkä ikäinen olet aloittaja?

Nuorena en uskonut, että kaikki on mahdollista, eikä mulla ollut mitään haaveita oikeastaan.
Pahapäisyys ei antanut myöden opiskella mitään, mistä en ollut kiinnostunut, joten realistina
menin töihin nuorena. En halunnut olla vaivaksi ja tiellä kotona.
Haaveisiin ei ollut rahaa.
Opin arvostamaan kattoa pääni päällä ja turvallista elämää ja toimeentuloa. Se ei ole , eikä ole koskaanollut itsestäänselvää.
Nuoruudesta,, kaipaan taitoa nukkua, nukahtaa., kroppaa, joka ei ole kipeä, välittömyyttä suhtautumisessa ihmisiin. Nykyään olen varautuneempi, hiljaisempi, kovempipintainen ja todennut saman: Kaikki tavoittelee omaa etuaan. Enkä mä tiedä onko se aina mitenkään väärin, ei välttämättä. Riippuu keinoista, mitä käyttää.
Se vain on harmi, et on melkeenpä sallitumpaa herjata ja lyödä toista, kuin sanoa sille pitävänsä ja että toinen on tärkeä, tai ainakin varattuna ei ole hyväksyttyä. Kaikki pitäisi painaa napaansa ja olla hiljaa.Tappaa tuntemuksensa pois.
Ei ole helppoa, kun ihastuu varattuun, olla kohteenan jos on varattu, tai molemmat ovat,, mut ei ole helppoa ihastua varattunakaan tai olla jumissa tilanteessa kun se ei vain käy.
Taistelunsa siinä saa käydä, monetkin.

uusi minä on parempi.

En kaipaa vanhaa itseäni, koska olin kauhea pessimisti. Luulin että kaikki vihaavat minua ja kaikki menee aina pieleen. Nykyään olen oppinut että hei eihän kaikki vihaakaan minua. Jotkut jopa hymyilevät minulle ystävällisesti ja eivät kavahda inhoten jos puhun heille pari sanaa. Tiedän että kaikessa ei voi onnistua. En tosin enää manaa huonoa tuulta, jokaiseen asiaan. Aiemmin toimin niin. Järkihän siinä meni.

asiat eivät koskaan ole niin huonosti ettei niitä alkoholilla saisi vielä huonommaksi , mutta toisaalta asiat eivät myöskään koskaan ole niin hyvin ettei niitä alkoholilla saisi vielä paremmaksi :)

En. Olen vihdoinkin käsittänyt ettei toinen tule ikinä rakastumaan/ rakastamaan mua. Ihana helpottunut tunne tulee siitä että on menettänyt toivonsa sen suhteen. Kestää vaan aikaa keskustella itsensä kanssa rehellisesti siitä mitä elämä on ollut ja minkälainen persoona itse on.

Plussat sulle siitä että kirjoituksesi vaikutti aidolta rönsyilyn ja sekopäisyyden tähden.

Kyllä, jaksoin silloin uskoa parempaan huomiseen ja ihmisten hyvyyteen. Enää en usko parempaan huomiseen ja enkä ihmisten hyvyyteen. Toisaalta en kaipaa sitä naiivia asennetta elämään. Olis säästänyt paljolta turhalta yrittämiseltä, jos olis tiennyt saman mitä nyt tietää. Sääliks käy sitä entistä minää joka jaksoi unelmoida ja odottaa jotain hyvää tulevan kohdalle. Miten hölmö sitä silloin olikaan. Ihan hävettää miten silloin kuvittelin kelpaavani muille ja johonkin, nyt tiedän etten kelpaa mihinkään. Epäonnistuin kaikessa.

Aloittajalle, todella surullista tekstiä. Mutten usko silti, että tilanteesi on ihan niin huono kuin annat ymmärtää. Koska tajuat sen itse noin selvästi, voit muuttaa sitä myös itse. Rakkauskaan ei muuten katso aikaa, paikkaa tai kohdetta - miksi siis syyttää itseään tunteistaan?
Itselläni kävi päinvastoin elämässä, onneksi. Vaikea lapsuus, onneton nuoruus, raha ja luonne ja tausta rajoittivat liikaa. Nyt vanhoilla päivillä en enää usko rajoihin tai kyynisyyteen, kuin mustana huumorina. Olen myöntänyt ja sallinut itselleni lapsenuskon yritettyäni lähes 40vuotta rajata itseni järkevyyden ja "tavallisen tarinan" lokeroihin kun ympäristössä sitä tunnuttiin odottavan. Vaikeaa on yhä mutta ainakin olen enemmän rehellinen itselleni nyt ja siksi on helpompaa.
Pysy sinäkin rehellisenä, joten älä luulottele tietäväsi olevasi huono tai epäonnistunut - kaikki on erilaisia ja JOKAISELLE on paikkansa ja tarkoituksensa. Mutta..jätä se pullo ja kokeile elämän huumetta vaikka sitten syvällä käyden?