Minulla on ihana puolivuotias poika, joka on oikeastaan hyvin helppo lapsi. Nukkuukin jo yöt kokonaan. Silti en enää jaksa.
Olen kärsinyt lievistä unihäiriöistä ajoittain poikani syntymästä asti. Nyt tilanne on mennyt niin pahaksi, etten nuku juuri yhtään. Yön ensimmäiset neljä tuntia menee ihan kivasti, mutta sitten herään noin kahden aikaan yöllä, jonka jälkeen korkeintaan torkahtelen. Eli melkeinpä valvon kahdesta aamukahdeksaan, kun poikani herää.
Päivät menee itkiessä. Jos jaksan lähteä kävelylle, saan koko ajan pidätellä itkua. Välillä toivon että minulle kävisi joku onnettomuus, että pääsisi pois. Tänään melkein jäätiin vaunujen kanssa auton alle, kun olen niin väsynyt etten tajunnut edes autoja varoa. Tätä kirjoittaessakin vain itken. Kaiken lisäksi olen todella yksinäinen, mieheni on melkeinpä ainoa seurani lapseni lisäksi, ja mieskin on paljon töissä. Tuntuu, etten tosiaan kohta enää jaksa.
Löytyykö mistään apua?
Olen kärsinyt lievistä unihäiriöistä ajoittain poikani syntymästä asti. Nyt tilanne on mennyt niin pahaksi, etten nuku juuri yhtään. Yön ensimmäiset neljä tuntia menee ihan kivasti, mutta sitten herään noin kahden aikaan yöllä, jonka jälkeen korkeintaan torkahtelen. Eli melkeinpä valvon kahdesta aamukahdeksaan, kun poikani herää.
Päivät menee itkiessä. Jos jaksan lähteä kävelylle, saan koko ajan pidätellä itkua. Välillä toivon että minulle kävisi joku onnettomuus, että pääsisi pois. Tänään melkein jäätiin vaunujen kanssa auton alle, kun olen niin väsynyt etten tajunnut edes autoja varoa. Tätä kirjoittaessakin vain itken. Kaiken lisäksi olen todella yksinäinen, mieheni on melkeinpä ainoa seurani lapseni lisäksi, ja mieskin on paljon töissä. Tuntuu, etten tosiaan kohta enää jaksa.
Löytyykö mistään apua?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voi sinua raasua! Unenpuute tekee elämästä kamalaa, masennusta ja itkuisuutta ja tapaturmariskikin kasvaa...Käy neuvolassa juttelemassa asiasta. Miksi heräät? Onko sinulla huolia? Tai minua ainakin stressasi, jos satuin heräämään, että "nyt pitäisi nukkua, muuten huominen on kamala päivä" ja sittenhän ei saanutkaan unta...Saatko järjestettyä itsellesi liikuntaharrastusta illaksi, sitten tulee hyvä uni.
Ja kaikkein tärkeintä: hanki itsellesi ystäviä. Äitejä, joilla on suunnilleen samanikäisiä lapsia kuin sinulla. Huomaat, että kaikilla on samoja huolia ja ongelmia. Jo pelkkä juttelu auttaa, ja saatat saada vinkkejä päälle. Mene rohkeasti juttelemaan kun jossain näet. Okei puolivuotiaan kanssa ei ehkä kukaan käy vielä leikkipuistossa, pyydä apua vaikka neuvolatädiltä: meillä neuvolatäti kysyi, haluanko tutustua samanikäisten äiteihin, hän järjesti tapaamisen ja me vaihdoimme yhteystiedot ja siinä sitä oli lähialueelta mamma-seuraa. Tai sitten etsi täältä netistä vaikka Vauva-lehden sivuilta tai jostain niitä ikäryhmäkeskustelupalstoja. Tarvitset ystäviä.
En tiedä oikeastaan, miksi herään yöllä. Alkuyön uni on ihan hyvää ja sikeääkin kai, mutta se loppuu siinä klo 1-2. Sitten alan tosiaan stressata sitä, ettei uni enää tule (monen yön kokemuksella olen vieläpä aivan varma siitä, että uni EI tule). Viime yönä uni tuli jotenkuten Imovanen avulla, mutta en haluaisi unilääkkeitäkään syödä. Varsinkaan kun nekään eivät auta kunnolla.
Tiedän, että ystävistä olisi apua. Muutamaan äitiin olenkin netissä tutustunut, muttei ole ollenkaan sama asia jutella netissä kuin kasvotusten kahvikupin ääressä. Mä olen aika huono tutustumaan ihmisiin näin tosielämässä, olen ujo ja kova jännittämään. Ja tällä hetkellä ei ole energiaakaan... Noidankehä on valmis. Tiedän kyllä, että yksinäisyys on varmasti suurin syy ongelmaani.
Muistan omasta kokemuksesta, kun sain ensimmäisen lapseni, poika hänkin, että oli samanlaisia tuntemuksia. Ja vaikka oli ystäviä, niin tuntu ettei niitäkään halua tavata ja aina vaan väsytti ja sitten kun nukkui, niin heräili koko ajan ja aivan kummia ajatuksia pyöri päässä ja kaikille piti näytellä, että kuinka ihanaa on kun on vauva ja itse tuntui, ettei ole edes omaa elämää.
Nyt jälkeen päin ymmärrän kärsineeni lievästä baby-bluesta. Siitähän ei siihen aikaan edes puhuttu. Onneksi lapseni oli todella helppo. Nukkui, söi ja hymyili...
Osaksi ne tuntemukset johtuvat hormooneista ja niiden heittelehtimisestä ja ovat ihan normaaleita tuntemuksia meille joillekin äideille. Ja toiseksi, kun ensimmäinen lapsi syntyy on se hirvittävä muutos elämässä. Koko elämä menee tavallaan uuteen järjestykseen.
Nyt kun minulla on lapsia jo kolme kappaletta, voin sanoa, että toisesta lapsesta nautin todellakin ihan eri tavalla. Vauva-aika oli aivan ihanaa aikaa, vaikka olikin korvakierteitä sun muita ongelmia avioliiton kanssa.
Muistan tämän masennuksen alkaneen joskus kun poika oli siinä 3 kuukauden tai vähän vanhemman. Ja todellakin pidin kaiken sisälläni..en edes parhaalle kaverille kehdannut kertoa, typerää, näin jälkeenpäin ajatellen. Joten please, ota yhteyttä sinne neuvolaa. He ovat oikeastikin asiantuntijoita tällä saralla ja muista itse olla oma itsesi vikoineen ja puutteineen. Älä ole "täydellinen" äiti, äläkä edes pyri siihen. Ei se nyytti kärsi siitä, vaikka ei aina olisikaan niin siistiä, tai ei olisi kotitekoista ruokaa just nyt tarjolla tai vaikka hänen naamansa onkin vähän ryyteessä.
Jaksamisia toivoopi yksi ex-masentunut äippä
Ps. Yritä järjestää lapsesi johonkin hoitoon, vaikka joku viikonloppu ja lähde miehesi kanssa vaikka viettämään hotelliviikonloppua. Se helpotti miuta kummasti...
Mainitsit hormoonit. Itse olen miettinyt, voisiko imetyksen lopettaminen tasoittaa hormoneja pikkuhiljaa, ehkä nukkuminenkin taas onnistuisi? Tietääkö kukaan?
Mainitsin tästä neuvolassa pari kuukautta sitten, silloin kun tunsin lähinnä lievää alakuloa ja uniongelmat olivat vielä satunnaisia. Pääsin perheneuvolaan terapiaan. Sitä oli ruhtinaalliset kolme kertaa, eikä meidän kemiat terapeutin kanssa oikein menneet yhteen. Nyt mua ollaan laittamassa sellaiseen vertaistukiryhmään, jossa on muitakin äitejä ja vauvoja, joilla on samoja ongelmia. Tuntuu vaan että rattaat lähtee pyörimään niin hitaasti...
Ja mä olen melkein varma, että mielialalääkkeistä olisi apua, mutta ei kai niitäkään ihan helposti määrätä. Varsinkaan imettävälle. Meillä on suvussa niin paljon tällaisia ongelmia, etten oikeastaan ole edes yllättynyt että minullekin kävi näin. Toivon vain, että tämä olisi omalla kohdallani ohimenevää, eikä pilaisi elämääni täysin kuten isälleni kävi. Hänellä kaikki alkoi unihäiriöistä, jotka paisuivat pahaksi unettomuudeksi ja syväksi depressioksi, jotka sitten ajoivat hänet pahaan alkoholismiin.
Imettämisen lopetus varmaan saattaisi auttaa. Silloin kun ei ainakaan sen takia tarvi herätä, joten yöunet saattavat itselläkin parantua. Ja samalla voit sitten kysäistä niistä mielialalääkkeistä neuvolassa kun käyt.
Ymmärrän kyllä, että kun itsellä on paha olla ja samalla pelkää että sairastuu syvällisemmin ja jos lähipiirissä on masentuneisuutta, niin silloin tahtoisi apua nopeampaa. Mutta kun tämä byrokratia on tällaista, ettei apua heti saa..
Ihan hyvä että pääset juttelemaan saman tunteen painivien ihmisten kanssa sekin helpottaa. Mutta ei se välttämättä tarkoita, että kun isällesikin on käynyt niin, niin myös sinulle käy. Minunkin isä on alkoholisti, mutta ei meistä lapsista ole kenestäkään tullut alkoholistia. (Vaikka geenit siihen suuntaa on todella voimakkaat)
Äitini sairastui vakavasti ja sairauden myötä hän masentui, söi jonkin aikaan näitä mielialalääkkeitä, mutta on jättänyt ne jo pois vuosia sitten. Vei vaan aikaa tulla sinuksi sairauden kanssa, josta ei voi parantua.
Ehkä sinulle on käynyt vähän samoin(en tarkoita, että äityis olisi sairaus, en missään nimessä), mutta että joutuu löytämään uuden roolin itselle ja kun on sellainen tietty kuva (meillä kaikilla) äitiydestä ja sitä ei sitten voikkaan toteuttaa, niin pettyy tavallaan itseensä. Mutta kyllä nuo hormoonit mielestäni vaikuttavat meihin joihinkin niin voimakkaasti, että välistä itkettää ja tuntuu, että taivas putoaa niskaan. Ja synnytyksestä palautuminenhan kestää noin vuoden verran..
Koitahan jaksaa ja yritä puhua ja tee välistä jotain ex-tempore juttuja, ei tunnu elämä niin rutiininomaiselta. (Uintikin on ihan kiva ja rentouttava harrastus)
Muistan ihmetelleeni ensimmäisen lapseni synnyttyä jatkuvaa itkuherkkyyttä. Sattumalta eräällä neuvolakäynnillä mainitsin itkuisuudesta vieressä vauvaansa pukevalle äidille. Oli nimittäin tarpeen mainita, koska tapani mukaan katselin vauvaani jo tutuksi tulleen kyynelverhon takaa. Tuo viisas äiti sanoi, että lopeta imettäminen. Pillit pussiin ja itkutkin loppuu.
Tein tuon neuvon mukaan eli lopetin imettämisen, ja siihen tosiaan loppuivat itkutkin.
Ystävistä puheen ollen. Onko paikkakunnallasi jotain avointa äiti-lapsi -kerhoa, johon voisit mennä katselemaan vauvasi kanssa? Saat mahdollisista kerhoista tietoa esimerkiksi seurakunnalta tai Mannerheimin lastensuojeluliitosta. Sitten vain rohkeutta mennä mukaan.
Muista levätä myös vauvanhoidosta. Hanki hoitaja vauvalle ja vietä yksi yöpaitapäivä kotonasi. Käytä päivä nukkumiseen ja itseesi. Olet sen tosiaan ansainnut, koska pienen vauvan hoitaminen on aika rankkaa hommaa.
Muista, että elämänvaihe, jota nyt elät, on kaikkine ihanine ja raskainekin piirteineen vain väliaikaista. Olet ollut jo aktiivinen tilanteessasi, joten varmasti se aurinko alkaa kohta paistaa sinullekin.
Kiitos vastauksista kaikille.
Olen nyt saanut aikaiseksi senkin verran, että aloitan terapian. Jospa sieltä saisi jotain apua.
Tällä paikkakunnalla ei järjestetä juuri mitään toimintaa äideille ja vauvoille/lapsille. Otin MLL:st selvää, eikä heillä ole mitään kerhotoimintaa täällä (ja tämä on kuitenkin keskisuuri kaupunki!!). Yöpaitapäivästä haaveilen ja haaveeksi jää. Kaikki sukulaiset ja mahdolliset hoitajat asuu niin kaukana, ettei lapselle ole yksinkertaisesti mahdollista saada hoitajaa päiväksi, ainakaan lähiaikoina.
Olen nyt nukkunut unilääkkeiden voimalla, ja levänneenä asiat näyttävät hieman selkeämmiltä. Vaan kun ei niitä lääkkeitäkään aina voi käyttää...