En tiedä käykö hän täällä, mutta kirjoitan nyt kuitenkin, jos hän sattuisi vaikka lukemaan tämän kirjoituksen, niin hän saisi tietää, mitä ajattelen. Kirjoitan niin rehellisesti kuin osaan, mutta kuitenkin yritän olla mahdollisimman hienotunteinen. En väitä, että asiat olisi näin tai olisivat olleet näin, mutta kerron niistä tuntemuksista, ajatuksista, joita minulla on herännyt. Voihan niitä sanoa myös harhoiksi, jos niin haluaa ilmaista. Yritän poimia vain ydinasioita tästä härdellistä.
1. Koskaan ketään kohtaan en ole tuntenut näin voimakkaasti kuin sinua kohtaan. Koskaan kukaan ei ole saanut minua näin "järjettömäksi" kuin sinä olet saanut. Sinussa on niin erilaista syvyyttä kuin kenessäkään muussa, tunnen sen. Jos tämä ei ole aitoa tunnetta, niin mikä sitten? Jos tämä ei ole sielunkumppanuutta, vastakappaleena olemista, niin mikä sitten?
2. Tämä kaikki on kuitenkin ollut hyvin vaikeaa, hyvin raastavaa. En todellakaan tiedä miksi? Miksi kaikki on mennyt niin vaikeaksi, vaikeimman kautta? Tuntuu, että mitään muuta ei ole ollutkaan, kuin aitoja tunteita ja vain vaikeuksia ja taas vaikeuksia, väärinymmärryksiä ja -käsityksiä. Eikö meitä oltukaan tarkoitettu elämään yhdessä?
3. Sitten niihin varjopuoliin. Minulla on ollut kuitenkin kokoajan tunne, että minuun ei luoteta, minuun ei uskota, minua epäillään, minua jopa vakoillaan, minua arvioidaan päälaesta kantapäähän silla tavalla, joka ei kuulu arvostavaan ihmisyyteen. Olen joskus ajatellut, että eihän tämä ole enää ihmisyyttä, ei ihmisiä käsitellä talla tavalla. Minun käsitykseni aidoista ihmissuhteista on aika kaukana siitä, mitä minä tässä suhteessa olen tuntenut.
4. Miksi sitten olen kuitenkin ollut tässä? Ei minua siihen ole kukaan pakottanut. Ihan ensinnäkin, olen kokenut niin voimakkaita rakkauuden tunteita, joita ei edes tässä tilanteessa voisi tuntea. Olen kokenut niin syvää yhteyttä, jota ei voi edes kokea. Näiden kahden asioiden pohjalta, minusta on kummunnut sellaista ymmärtäväisyyttä, jota en edes itse enää ymmärrä, puhumattakaan, että sitä voisi joku ulkopuolinen ymmärtää. Tiedän, olen aina ollut hyvin ymmärtäväinen ja sopuisa. Muistan pienenä, kun mun veli sanoi, että sä olet kuin Jeesus, aina sä vaan annat anteeksi. Oli kähinöitä ja eriskummallisuuksia, niin aina "se pönttö" vain ymmärtää, jota kukin tällaista hän tietysti tarkoitti. Siskoni, joka muutamia vuosia sitten sairastuttuaan, että "sä olet tonttu, sä et tajua, mitä ihmiset ovat". Minulle tuli mieleen rakkaan veljeni lausuma vuosikymmeniä takaperin.
Kysymyshän ei ole siitä, että olisin "pönttö", tai no voihan sitä niinkin nähdä. Kysymys mielestäni on kuitenkin siitä, että tunnistaa ja ymmärtää aidosti, että me jokainen olemme ainutkertaisia arvokkaita ihmisiä, vikoineen puutteineen päivineen. Jos, joku tekee minulle väärin, en minä ala raivoamaan, kinastelemaan, syyttelemään, kostosta puhumattakaan. Ajattelen, että jokainen maksaa oman laskunsa elämässään. Vuosien ja elämänkokemuksen myötä tämä ajatus on vain vahvistunut.
Lopuksi palaan luottamukseen. Se on kaikkein tärkein asia ihmissuhteessa. Miten voin luottaa, jos minua koko ajan epäillään? Miksi minulla on tunne, että minun yksityisyyttänikin on loukattu. Olenko väärässä, vai onko meidän väliimme vain kasvanut epäluottamuksen seiti, josta on vaikea päästää irti. Puhumalla asiat ratkeavat, tiedän, mutta jos kaikki jo alkaa "selvänotolla muiden kautta", vakoillen ja "kyyläten", niin miten siinä voi rehellistä keskustelua odottaa edes syntyvän? En väitä, että asiat olisivat näin, puhun vain, miltä minusta on tuntunut. Elämä on opettanut välillä kovimman kautta, mutta voin rehellisesti sanoa, että tämä "meidän matka" on opettanut minua paljon.
1. Koskaan ketään kohtaan en ole tuntenut näin voimakkaasti kuin sinua kohtaan. Koskaan kukaan ei ole saanut minua näin "järjettömäksi" kuin sinä olet saanut. Sinussa on niin erilaista syvyyttä kuin kenessäkään muussa, tunnen sen. Jos tämä ei ole aitoa tunnetta, niin mikä sitten? Jos tämä ei ole sielunkumppanuutta, vastakappaleena olemista, niin mikä sitten?
2. Tämä kaikki on kuitenkin ollut hyvin vaikeaa, hyvin raastavaa. En todellakaan tiedä miksi? Miksi kaikki on mennyt niin vaikeaksi, vaikeimman kautta? Tuntuu, että mitään muuta ei ole ollutkaan, kuin aitoja tunteita ja vain vaikeuksia ja taas vaikeuksia, väärinymmärryksiä ja -käsityksiä. Eikö meitä oltukaan tarkoitettu elämään yhdessä?
3. Sitten niihin varjopuoliin. Minulla on ollut kuitenkin kokoajan tunne, että minuun ei luoteta, minuun ei uskota, minua epäillään, minua jopa vakoillaan, minua arvioidaan päälaesta kantapäähän silla tavalla, joka ei kuulu arvostavaan ihmisyyteen. Olen joskus ajatellut, että eihän tämä ole enää ihmisyyttä, ei ihmisiä käsitellä talla tavalla. Minun käsitykseni aidoista ihmissuhteista on aika kaukana siitä, mitä minä tässä suhteessa olen tuntenut.
4. Miksi sitten olen kuitenkin ollut tässä? Ei minua siihen ole kukaan pakottanut. Ihan ensinnäkin, olen kokenut niin voimakkaita rakkauuden tunteita, joita ei edes tässä tilanteessa voisi tuntea. Olen kokenut niin syvää yhteyttä, jota ei voi edes kokea. Näiden kahden asioiden pohjalta, minusta on kummunnut sellaista ymmärtäväisyyttä, jota en edes itse enää ymmärrä, puhumattakaan, että sitä voisi joku ulkopuolinen ymmärtää. Tiedän, olen aina ollut hyvin ymmärtäväinen ja sopuisa. Muistan pienenä, kun mun veli sanoi, että sä olet kuin Jeesus, aina sä vaan annat anteeksi. Oli kähinöitä ja eriskummallisuuksia, niin aina "se pönttö" vain ymmärtää, jota kukin tällaista hän tietysti tarkoitti. Siskoni, joka muutamia vuosia sitten sairastuttuaan, että "sä olet tonttu, sä et tajua, mitä ihmiset ovat". Minulle tuli mieleen rakkaan veljeni lausuma vuosikymmeniä takaperin.
Kysymyshän ei ole siitä, että olisin "pönttö", tai no voihan sitä niinkin nähdä. Kysymys mielestäni on kuitenkin siitä, että tunnistaa ja ymmärtää aidosti, että me jokainen olemme ainutkertaisia arvokkaita ihmisiä, vikoineen puutteineen päivineen. Jos, joku tekee minulle väärin, en minä ala raivoamaan, kinastelemaan, syyttelemään, kostosta puhumattakaan. Ajattelen, että jokainen maksaa oman laskunsa elämässään. Vuosien ja elämänkokemuksen myötä tämä ajatus on vain vahvistunut.
Lopuksi palaan luottamukseen. Se on kaikkein tärkein asia ihmissuhteessa. Miten voin luottaa, jos minua koko ajan epäillään? Miksi minulla on tunne, että minun yksityisyyttänikin on loukattu. Olenko väärässä, vai onko meidän väliimme vain kasvanut epäluottamuksen seiti, josta on vaikea päästää irti. Puhumalla asiat ratkeavat, tiedän, mutta jos kaikki jo alkaa "selvänotolla muiden kautta", vakoillen ja "kyyläten", niin miten siinä voi rehellistä keskustelua odottaa edes syntyvän? En väitä, että asiat olisivat näin, puhun vain, miltä minusta on tuntunut. Elämä on opettanut välillä kovimman kautta, mutta voin rehellisesti sanoa, että tämä "meidän matka" on opettanut minua paljon.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Luin. Aito rakkaus ei epäile. Kumiseva vaski.. anteeksi.
Kaadat omat pelkosi toisen niskaan. Kuormitat jo valmiiksi väsynyttä, koska et osaa itse kantaa vastuuta. PYSY POISSA!!!
Tää ei ole multa. Vaikka sinun hän kävisi täällä, niin ei näitä pysty silti yhdistämään tarkasti. Pistä sinä tämäkin vaan hänelle suoraan, niin saat jotain vastausta.
Lisään vielä, että välillä minua on ahdistanut kovastikin tietysti tämä tilanteen epätietoisuus, mutta ennen kaikkea se, että vaistoan, että minun selän takana on pelattu peliä, ei pahalla, mutta tahallaan. Se, että onko vaisto oikeassa vai väärässä, sitä en tiedä.
Kaikki voi vapaasti "huudella sivusta" ja jopa lytätä tätä kirjoitusta, se ei minua haittaa, kestän sen kyllä. Halusin vain kirjoittaa tämän hänelle, jos hän sattuu tämän lukemaan.
Tiedän mitä tarkoitat. Olet siis niin hyvä, että sinullakin riittää kateellisia taustalla? Kateus, kai sekin on ansaittua. Rauhoitu. Juo kuppi kuumaa ja rentoudu. Relaa. Elämä kyllä kantaa.
Mä lähen nyt ...vaikka uimaan. Moi.
Ei, ei tähän kateutta liity, ei.
varma ettei ole tullut väärinymmärryksiä?
Mistä moinen "vakoilu" epäily?
Jos tunnet että yksityisyyttäsi on loukattu, niin eikö se pidä selvittää sen henkilön kanssa jota epäilet tuon loukkauksen tekijäksi.
Otappa yhteyttä jollain toisella keinolla siihen henkilöön. Kerro miksi otit yhteyttä, ja mihin haluat vastauksia.
Älä syytä, mutta muista, vika voi olla todella tuossa jo mainitsemassani väärinymmärryksessä.
onko n > m ?
vai m > n?
3. sulla on tunne ettei luoteta. Pelkkään tunteeseen ei kannata perustaa niin vakavaa asiaa kuin epäluottamus. Silloin olet aivan yhtä syyllinen mahdollisen suhteen tuhoamiseen.
Luottamushan perustuu nimenomaan tunteeseen ja kokemukseen. En halua syyllistää ketään, en hae syyllisiä, siihen ei ole tarvetta. Korostan, että mitä MINÄ olen tuntenut, en väitä, että asiat ovat faktoja. Tottahan toki ihmissuhteet perustuvat vuorovaikutteisuuteen, toinen vaikutta toiseen jne. Mutta lopetan tämän kommentoinnin tähän. Tämä siis naiselta miehelle. Älkää hyvät ihmiset kuitenkaan alkako "harhailemaan", nimittäin todennäköisesti, se ei ole juuri sinulle. Oikea lukija kyllä tunnistaa heti.
ei ... jos epäilet jotakuta jostakin, on syytä olla sitten todisteet.
Muuten se on vain tunne. Mutta sitten sun on kysyttävä asiaa.
Varmaan olisi syytä keskustella asiat selviksi ja kahden kesken.
Tuosta epäluulosta ei muuten jää kuin pahamieli ja maku.