ikäväni on ollut niin pitkä osa minua, että se on juurtunut syvälle, hänen ikävöimisensä on yhtä luonnollista kuin hengitys. Kuten totesin, luonnollinen osa minua.
Miten ikävä minussa sitten vaikuttaa minuun, olen huomannut että se tekee monen asian suhteen passiiviseksi, vähän kuin ruokahaluttomuus, mutta heijastuen elämään. Esim. rahankäyttö on usein holtitonta, ehkä se on tapa kompensoida ikävää, hillitä sitä kuluttamalla.
Elämä ikävän kanssa on kuin elämä suuressa lasipallossa, jonka pinnat on hiekkapuhallettu mataksi, huono näkyvyys, suuret tunteet.
Minkälaisia havaintoja olet itse tehnyt?
Miten ikävä minussa sitten vaikuttaa minuun, olen huomannut että se tekee monen asian suhteen passiiviseksi, vähän kuin ruokahaluttomuus, mutta heijastuen elämään. Esim. rahankäyttö on usein holtitonta, ehkä se on tapa kompensoida ikävää, hillitä sitä kuluttamalla.
Elämä ikävän kanssa on kuin elämä suuressa lasipallossa, jonka pinnat on hiekkapuhallettu mataksi, huono näkyvyys, suuret tunteet.
Minkälaisia havaintoja olet itse tehnyt?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Olisit reilu häntä kohtaan ja ottaisit yhteyttä. Ei ota jos ei annakaan.
Ota itse yhteyttä minuun.
samat sanat.
Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä.
yes yes and yes.
Vähän sama. Elämä pyörii välillä jopa huomaamatta näissä asioissa. On saanut passiiviseksikin tietyllä tavalla. Parin viime päivän aikana olen havahtunut tilanteeseen.
huomaamaton alitajunnallinen osa itseään, ohjailee kuin kauko-ohjattava omaa käytöstä monessa muodossa.
No niinkin. Paitsi kyllä sen tiedostaa.
Tämä piilotettujen tunteiden ikävän loukku.
Ihan samal viisii on itselläkin. Ihan aitoja masennuksen oireita.
Pasiivisuus painaa ja tekee mihin tahansa ryhtymisestä vaikeaa ja vastenmielistä, kun ajatukset pyörivät vain hänessä ja ikävä on tämän hetkistä todellisuutta suurempi. Ruoka ei maistu, kun onneton rakkaus polttelee rinnassa ja rutistaa vatsaa. Uni ei tule, kun haaveet hänestä ovat liian kirkkaita ja jälleennäkemisen odotus tekee levottomaksi.
Samoja ajatuksia ja tuntemuksia monella siis.
Minuun ei mitään elämääni muuttavaa tai hajottavaa vaikutus. Olen kokenut niin vaikeita asioita elämässäni. Kai se sitten ns. karaissut niin että en oikein osaa tehdä "normaalista" asiasta elämäni perustuksia ravistelevaa.
Mielessä hän on, mutta elämäni menee eteenpäin ja kulkee radallaan. Elän normaalia elämää, mikään ei pysähdy. Toisinaan tuntuu että jotain puuttuisi elämästäni mutta en minä kriiseile tai menetä elämäni hallintaa tavallisten tunteiden takia. Ne on vaan elämää.
(sen toisen lyhyt analyysi ketjun aloittaja)
Ikäväni ja rakkauteni on vain tasa-painottanut minua. Koska tämä kohde on .... se tärkein, se jokin. Olen alkanut huolehtimaan itsestäni ja tulevasta. Syön hyvin, liikuin, osaan rentoutua, nukkua, kehitän itseäni koko ajan monella eri alueella ja rahankäyttö on taloudellista niinkuin ennenkin. Pitäähän mulla olla massia ostaa joskus se sormus. Tai omakotitalo tämän miehen kanssa.
se kyllä tuntuu. Kaikissa asioissa taustalla tuntuu ajatus hänestä. Noiden edellä mainittujen lisäksi ajatukset hänestä ovat kantaneet niidenkin vaikeiden ja ikävien asioiden yli joita olen saanut viime aikoina kokea. Haaveet hänestä ovat antaneet toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Tuo minullakin on. Hänen olemassa olo on auttanut minua selviään vaikeista hetkistä. Siihen on riittänyt ainoastaan vain tieto että hän on jossain olemassa.
Se vaikuttaa ihmissuhteissa ikäänkuin synkkänä pohjavireenä (melankoliana). Se näkyy siinä, että vapaa-ajalla mieluummin on yksin kuin seurassa, sillä seurassa yksinäisyys ja kaipuu toiseen ihmiseen korostuvat. On helpompi olla yksin. Töissä olen jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, läheisestikin. Se ei kuitenkaan ole sama asia, kuin tuntea yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta johonkin tiettyyn ihmiseen. En siis kaipaa ihmisiä yleisesti ympärilleni, mutta sitä yhtä tiettyä kaipaavat sekä iho, että sielu. Se ei kuitenkaan vaikuta normaaliin elämään. Teen asioita ja nautin niistä, koska ne eivät millään tavalla liity kaipaukseen tai ikävään.
On olemassa sanonta: "Yksinäisyys on kuin nälkä - siihen tottuu. Kaipaus on kuin jano - siihen kuolee".
Minulla ikävä vaikuttaa haikeutta, omiin ajatuksiin uppoutumista, lempeitä ja helliä ajatuksia siitä, miten toista ilahduttaisi jos siihen olisi mahdollisuus sekä lisäksi aiheuttaa,vanhojen tilanteiden kelaamista.
Tuntuu siltä kuin tietäisi jossain olevan todella ihanan olotilan, onnellisen ja huolettoman, mutta ei pysty siihen tarttumaan.
Näkee hänet välillä selkänä edessä rullaportaissa, ohimenevän samanlaisissa hiuksissa, etsii häntä kaikista kasvoista ja toivoo, jopa rukoilee tapaavansa hänet jossain.
Ikävä aiheuttaa surumielistä levottomuutta. Odottaa jotakin vaikkei tiedä mitään tulevan, pysähtyy ja etsii merkkejä paremmasta tulevasta. Sama mullakin, muiden seura ärsyttää koska eivät voi nähdä sisäistä maailmaani, toista todellisuutta, jossa itse elän lähes kokopäivätoimisesti. Eikä sitä halua jakaa edes, muuten voisi kadota sen vaikutus; tuoda hetkittäin lämpimän olon ja salaperäisenkaltaisen hymyn huulilleni kun häntä vain ajattelenkin.
Arkea ei ole. Olen minimoinut kaiken muun toiminnan paitsi pään sisäisen. Joskus säikähdän, mitä kaikkea "normaalia" olen jättänyt taas tekemättä, ja käyttänyt samat lukuisat loputtomat tunnit muisteluissa ja tunteissa vellomiseen.
Välillä puristaa joka kohtaa kropassa, sattuu. Silloin suusta pääsee yksinpuhelua siitä, ettei halua enää edes elää jos hänet lopullisesti menetti. Sillä sitä kipua ei tule kestämään.
Hiljaisuus on vaikeinta. Tarvitsen jotain tunteisiini sopivaa täyttämään tyhjyyden, sieluni musiikkia. Silloin en kaipaa liikaa vaan pystyn uppoutumaan ikävän hyviin puoliin, toiveisiin ikävän loppumisesta jos tälle kaikelle on jokin tarkoitus lopulta. Musiikki on niin voimakas elämys, että se onnistuu peittämään alleen jopa omat särkevät tunteeni, siksi.
Ikävä on toivon ja epätoivon sekoitus, kamppailu minussa ja minusta. Ikävä on yksinäistä yhdessäoloa.
Hienosti kiteytät tunteitasi.
Ihanaa etten itse enää ikävöi. Ikävää kesti 17 vuotta. Nyt tuntuu että toivo on kuollut. Jotain kaunista kuoli mutta uutta versoa kasvaa toisessa kohdassa kovaa vauhtia.
Lueskelen enää toisten ikävöinnistä ja tunnen myötätuntoa ikävän loukkuun joutuneita kohtaan.
En minäkään enää varsinaisesti ikävöi, joskin jollain lailla kaipaan ja ajattelen häntä paljon. Mulla ei niinkään toivo kuollut vaan itse jotenkin pääsin siinä prosessissa eteenpäin, ihan tarpeeksi pitkään sitä ikävöintiäkin kesti, joskin murto-osan jos vertaa sinun 17 vuoteen...
Mutta nuo monet tuntemukset tuolta ylempää ovat minullekin tuttuja ikävöinti-ajalta. Toisin kuin jollakin vastaajalla, muiden ihmisten seura ja normaalista arjesta poikkeavat kuviot toivat sikäli helpotusta, että parhaiten olin silloin ajattelematta häntä. Ihan alkuaikoina minun oli myös tosi vaikea keskittyä esim. lukemiseen, olen kova lukemaan, mutta silloin jäi lukeminen aika pitkäksi aikaa kokonaa, ajatukset lähti koko ajan harhailemaan.