Olen 16 vuotias poika jonka paino on tällä hetkellä "kokoiseni ihannepainosta ihanteellisin", näin ainakin sanoo terveydenhoitaja. Noin 174 cm ja 58 kg.
Kirjotan tän tänne koska haluun lukea muiden kokemuksia ja saada tsemppiä tilanteelleni.
< Olin 7 luokalla kun tajusin etten ole tyytyväinen kroppaani. Painoin tuolloin näin heittäen noin 48kg ja pituutta varmaan 165cm. Mulla on ollu siitä, tähän päivään asti ongelmia mielenterveyteni kohdistettuna omakuvaani. Näistä ei tiedä kukaan tai ei ainakaan minun tietääkseni. Aloin siis liikkua enemmän, ja syödä vähemmän mutta tein sen kohtuuden rajoissa.
< 8 luokalla söin entistä vähemmän, koko vuoden aikana kävin koulussa vain 3 kertaa syömässä ja urheilua harrastin jonkin verra. Painoni pyöri 49-52 lukemissa ja pituutta oli noin. 172. En siis ollut mikään luuranko.
< Nyt 9 luokan ajan olen elänyt suhteellisen tasapainoisesti. Lähdin nostamaan rajusti painoani sillä 174cm ja lähemmäksi 50 kiloa ei sopinut yhteen. Kehoni oli täynnä "raskausarpia" ja nikamat tuntuivat ja näkyivät jokseenkin läpi. Painoni on enimmillään käynyt 60kilossa mutta lähinnä pyörinyt 56-58 ympärillä. Vaikka nostin painoani, en tehnyt sitä ollessan täysin terve, tein sen puolipakosta jonka vuoksi tunnen ajoittain pettäneeni itseni.
Tiedostin vähän aika sitten että minulla on syömishäiriö, se ei ole päässyt kovin fyysiseksi ja minusta tuntuu että se on ollu kausittaista. Joskus tulee masentavia päiviä joita seuraa syöpöttely jonka jälkeen tulee morkkis joka johtaa kuntoiluun ja syömättömyyteen. Tätä ei tapahdu jokaisen suupalan jälkeen mutta lähes päivittäin tulee morkkis syömisestä. Jos rerkahdan syömään enemmän kuin on tarve tunnen olevani pettynyt itseeni. Mutta syömishäiriön tuoma masennus ja mielenterveyshäiriö on kausittaista jonka voin korjata vain "ryhdistäytymällä". Tällä hetkellä on menossa kausi jolloin olen edes jotenkin sujut kroppani kanssa, mutta minulla on semmoinen tunne että kausi on kohta vaihtumassa. Laitan tämän viestin nyt enkä liian myöhään. Vain muutamia kertoja olen antanut itselleni luvan oksentaa enkä voi kieltää sen tuomaa hyvää oloa, ennen kävin lenkillä lähinnä sen takia koska nautin siitä mutta nykyään tuntuu että se olisi vain pakkopullaa jota on väännettävä kyyneleet silmissä. Mä en haluu olla sairas, tai puolet musta ei haluu olla sairas. ... On vaikea korjata minun tilannetta silla puolet minusta haluaa sairastaa syömishäiriön, en tiedä miksi. Tuntuu vain että se on typerä tavoite mutta en pysty pyyhkimään sitä mielestäni vaikka monena iltana olen itkenyt tilannetta. Sairastuin 10 vuotiaana epilepsiaa, olen "syönyt" siihen 6 vuotta lääkkeitä, jotka olen jättänyt syömättä. Myös tämä sairaus on semmoinen josta puolet minua haluaa parantua ja puolet ei.
Lukija varmaan miettii miten painoni on ollut noin korkea vaikka tekstin mukaan minulla on syömishäiriö. Se johtuu siitä että syön usein paljon, liian paljon kun on paska fiilis vaikka tuntuu että pitäis raahautua lenkille. Samoin jos on menossa hyvä kausi ja tunnen olevani tyytyväinen itseeni tulee syötyä, koska mikä estää jos kaikki on hyvin? Kausittaisuus tekee tästä vain vaikeampaa, ei ole helppoa tajuta yhtenä iltana että nyt pitäis laihuttaa 2 viimisen viikon syöpöttelyt pois, olisi helpompaa jos en syöpöttelisi niin ei tarvitsisi korjailla mennyttä.
En tunne itseäni oikeastaan läskiksi, pidän itseäni hyvännäköiseksi ja minua kehutaankin usein, myös kroppani puolesta mutta löydän usein, oikeastaan kokoajan itsestäni parantamisen varaa. Olen täydellisyyttä tavoitteleva jokaisella elämän osa-alueella niin myös tällä.
Vaikka syömishäiriö ei minulla ole ollut kovin fyysinen on siitä oireita huomattu, opettajat on vahtineet syömistäni ja kyselleet ylimääräisiä kysymyksiä kahden kesken, jotkut kaverit jopa vaatineet minua lupaamaan etten sairastu koskaan.
Kirjoitin tekstin myös osaksi siksi että en tiedä onko minulla oikeasti syömishäiriö, tämän kausittaisuuden vuoksi, vai onko tämä vaan joku muu mielenterveys häikkä joka vaikuttaa minuun jonkinverran fyysisesti.
Pelkkää anoreksiaa tämä ei ole sillä kuvioihin liittyy syöpöttelyä, mutta bulimiastakaan en voi olla varma sillä vaikka syön ja välillä saatan oksentaa, harrastan hyvin säännöllisesti liikuntaa. Toisaalta en tiedä kaikkea.
Tekstistä jäi varmasti paljon pois minusta mutta koitin tehdä tekstistä semmoisen että edes joku jaksaa lukea sen. Taisin epäonnistua.
Toivon että saisin positiivista kannustusta, viime kerralla kun julkaisin tämmöisen sain haukut siitä että olen "huono anorektikko" sillä tiedostan sairauteni ja puhun siitä avoimesti.
Olen vain huolissani itsestäni, onko se väärin?
Kirjottakaa jos teillä on samoja piirteitä kun mulla tai jos haluatte kertoa jotain muuta. :)
Kirjotan tän tänne koska haluun lukea muiden kokemuksia ja saada tsemppiä tilanteelleni.
< Olin 7 luokalla kun tajusin etten ole tyytyväinen kroppaani. Painoin tuolloin näin heittäen noin 48kg ja pituutta varmaan 165cm. Mulla on ollu siitä, tähän päivään asti ongelmia mielenterveyteni kohdistettuna omakuvaani. Näistä ei tiedä kukaan tai ei ainakaan minun tietääkseni. Aloin siis liikkua enemmän, ja syödä vähemmän mutta tein sen kohtuuden rajoissa.
< 8 luokalla söin entistä vähemmän, koko vuoden aikana kävin koulussa vain 3 kertaa syömässä ja urheilua harrastin jonkin verra. Painoni pyöri 49-52 lukemissa ja pituutta oli noin. 172. En siis ollut mikään luuranko.
< Nyt 9 luokan ajan olen elänyt suhteellisen tasapainoisesti. Lähdin nostamaan rajusti painoani sillä 174cm ja lähemmäksi 50 kiloa ei sopinut yhteen. Kehoni oli täynnä "raskausarpia" ja nikamat tuntuivat ja näkyivät jokseenkin läpi. Painoni on enimmillään käynyt 60kilossa mutta lähinnä pyörinyt 56-58 ympärillä. Vaikka nostin painoani, en tehnyt sitä ollessan täysin terve, tein sen puolipakosta jonka vuoksi tunnen ajoittain pettäneeni itseni.
Tiedostin vähän aika sitten että minulla on syömishäiriö, se ei ole päässyt kovin fyysiseksi ja minusta tuntuu että se on ollu kausittaista. Joskus tulee masentavia päiviä joita seuraa syöpöttely jonka jälkeen tulee morkkis joka johtaa kuntoiluun ja syömättömyyteen. Tätä ei tapahdu jokaisen suupalan jälkeen mutta lähes päivittäin tulee morkkis syömisestä. Jos rerkahdan syömään enemmän kuin on tarve tunnen olevani pettynyt itseeni. Mutta syömishäiriön tuoma masennus ja mielenterveyshäiriö on kausittaista jonka voin korjata vain "ryhdistäytymällä". Tällä hetkellä on menossa kausi jolloin olen edes jotenkin sujut kroppani kanssa, mutta minulla on semmoinen tunne että kausi on kohta vaihtumassa. Laitan tämän viestin nyt enkä liian myöhään. Vain muutamia kertoja olen antanut itselleni luvan oksentaa enkä voi kieltää sen tuomaa hyvää oloa, ennen kävin lenkillä lähinnä sen takia koska nautin siitä mutta nykyään tuntuu että se olisi vain pakkopullaa jota on väännettävä kyyneleet silmissä. Mä en haluu olla sairas, tai puolet musta ei haluu olla sairas. ... On vaikea korjata minun tilannetta silla puolet minusta haluaa sairastaa syömishäiriön, en tiedä miksi. Tuntuu vain että se on typerä tavoite mutta en pysty pyyhkimään sitä mielestäni vaikka monena iltana olen itkenyt tilannetta. Sairastuin 10 vuotiaana epilepsiaa, olen "syönyt" siihen 6 vuotta lääkkeitä, jotka olen jättänyt syömättä. Myös tämä sairaus on semmoinen josta puolet minua haluaa parantua ja puolet ei.
Lukija varmaan miettii miten painoni on ollut noin korkea vaikka tekstin mukaan minulla on syömishäiriö. Se johtuu siitä että syön usein paljon, liian paljon kun on paska fiilis vaikka tuntuu että pitäis raahautua lenkille. Samoin jos on menossa hyvä kausi ja tunnen olevani tyytyväinen itseeni tulee syötyä, koska mikä estää jos kaikki on hyvin? Kausittaisuus tekee tästä vain vaikeampaa, ei ole helppoa tajuta yhtenä iltana että nyt pitäis laihuttaa 2 viimisen viikon syöpöttelyt pois, olisi helpompaa jos en syöpöttelisi niin ei tarvitsisi korjailla mennyttä.
En tunne itseäni oikeastaan läskiksi, pidän itseäni hyvännäköiseksi ja minua kehutaankin usein, myös kroppani puolesta mutta löydän usein, oikeastaan kokoajan itsestäni parantamisen varaa. Olen täydellisyyttä tavoitteleva jokaisella elämän osa-alueella niin myös tällä.
Vaikka syömishäiriö ei minulla ole ollut kovin fyysinen on siitä oireita huomattu, opettajat on vahtineet syömistäni ja kyselleet ylimääräisiä kysymyksiä kahden kesken, jotkut kaverit jopa vaatineet minua lupaamaan etten sairastu koskaan.
Kirjoitin tekstin myös osaksi siksi että en tiedä onko minulla oikeasti syömishäiriö, tämän kausittaisuuden vuoksi, vai onko tämä vaan joku muu mielenterveys häikkä joka vaikuttaa minuun jonkinverran fyysisesti.
Pelkkää anoreksiaa tämä ei ole sillä kuvioihin liittyy syöpöttelyä, mutta bulimiastakaan en voi olla varma sillä vaikka syön ja välillä saatan oksentaa, harrastan hyvin säännöllisesti liikuntaa. Toisaalta en tiedä kaikkea.
Tekstistä jäi varmasti paljon pois minusta mutta koitin tehdä tekstistä semmoisen että edes joku jaksaa lukea sen. Taisin epäonnistua.
Toivon että saisin positiivista kannustusta, viime kerralla kun julkaisin tämmöisen sain haukut siitä että olen "huono anorektikko" sillä tiedostan sairauteni ja puhun siitä avoimesti.
Olen vain huolissani itsestäni, onko se väärin?
Kirjottakaa jos teillä on samoja piirteitä kun mulla tai jos haluatte kertoa jotain muuta. :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä luin! :)
Oon 18-vuotias tyttö, ja syömisongelmia on ollut nyt semmoset noin 5 vuotta...
Olin vitosluokalla silloin, kun ensimmäiset ns. sairaat ajatukset tuli. Mut en tehny asialle mitään. Söin silti.
Kutosluokalla kauhistelin painoani vaa'alta, ja päätin laihduttaa tosissani. Paastoilin silloin tällöin, mut se oli tosi kausittaista. Välillä miltein unohin koko jutun ja söin normaalisti.
Seiskaluokalla muistan miten ahdisti uusien ihmisten tapaaminen ja nimenomaan se, mitä ne aattelee mun ''paksuista jaloista ja läskistä mahasta''. Mieleltäni olin selvästi sairas, ollut jo noin vuoden. Normaalipainoinen olin edelleen. Syömiset oli kausittaisia edelleen. Tunsin että mulla on helvetin huono kontrolli kun välillä vaan unohdin koko laihduttamisen ja söin normaalisti koululounaan jne.
Kesälomalla vanhempani eros ja isä muutti toiselle paikkakunnalle. Romahdin. Purin sitä henkistä pahaa oloa laihdutukseen. Tunsin olevani niin huono ja syytin erosta itseäni. Laihdun 10 kg kesäloman aikana, ja koulussa ihmiset huomas mun laihtuneen. Jouduin terveydenhoitajalle punnituksiin, sain lähetteen poliklinikalle, kävin ravitsemusterapiassa, fysioterapissa ja psykologilla jne.
Tästä eteenpäin aina tähän päiväänkin asti syömishäiriö on ollut mun mielessä joka päivä. Nykyään ihan kokoajan. Tuolloin 8.luokalla ei vaan ollut oireilu todellakaan niin pahaa ja kokoajan läsnäolevaa mitä se tänäpäivänä on. Ja fyysisesti oon nyt aika huonossa kunnossa, vaikka sitä on vaikee myöntää.
Pointti, minkä halusin tuoda esille on varmaan siis se, että kyllä sulla hyvin voi olla syömishäiriö, vaikka on vähän kausittaista eikä paino oo tyyliin bmi 10. Kannattaa hakea apua NYT ksoka syömishäiriö usein kiristää otettaan, vaikka nyt se ei susta ehkä yhtään tunnu siltä. Ennenpitkään, ihan huomaamattas, voit maata letkuruokinnassa sairaalasängyssä. Siks todella toivon et pystyisit hellittää tota täydellisyyden tavoittelua, koska sä oot hyvä just noin.
Ja ei, se ei ole väärin et oot huolissas ittestäs. Päinvastoin! :) Oot hyvä just tollasena kun oot just nyt, muista se joka hetki!!