Olen 20 vuotias tyttö, joka ei ole koskaan seurustellut. En ole koskaan pussannut ketään, en halannut enkä pitänyt edes kädestä. Kouluaikoina ja nyt aikuistuessakin olen ihastunut monia kertoja. Koulussa ihastusta vain katseltiin, en koskaan puhunut heille ja se tavallaan riittikin. Nyt vanhempana olen yrittänyt tehdä asialle jotain muuta. Ajattelin, että joskus ehkä voisin päästä seurustelemaankin. Laitoin pojille treffikutsuja, mutta en saanut yhdeltäkään mitään vastausta. Minulla ei enää ole oikeastaan edes kavereita ja jotenkin ehkä erakoitunut. Tämä "pakkien" saaminen ei todellakaan auta minua rohkaistumaan enemmän. Kai se on ainakin osasyy tähän mistä kerron nyt.
Olen huomannut, että en enää voi edes ihastua "normaaleihin" poikiin. Saatan jotain poikaa nähdessä ajatella että "onpa suloinen poika", mutta en koskaan enää ajattele että voisin seurustella hänen kanssa. Minua pelottaakin ajatus, en uskalla seurustella heidän kanssa. Kuulin kaverilta yhdestä pojasta juttuja. Kaveri pilkkasi häntä, koska poika on kehitysvammainen. Siinä vaiheessa ajattelin, että minun täytyy saada tavata se poika. Näinkin hänet kerran kauempana, emme siis puhuneet keskenämme. Kai minun aivot jotenkin automaattisesti tekee nämä tunteet minulle kun en uskalla normaaleiden kanssa olla, eli siis menin ihastumaan oikeasti siihen poikaan. Kerroin jopa kaverilleni siitä, jota kaveri syvästi ihmetteli. Hän ihmetteli moneen kertaan, että miksi vammainen, se saattaa olla hyvin hankalaa suhteen pidetessä. Minun pitäisi etsiä terve mies. Joitakin ehdotuksia tuli kuultua, mutta pakenin kun tilanne olisi ollut tavata heidät. Nyt olen taas ihastunut sellaiseen mieheen, jolla ei ole kavereita ja hän on henkiseltä kehitykseltä jäljessä. Häntä on kiusattu, eikä monet välitä hänestä vieläkään.
Se, että menen ihastumaan "erilaisiin", kehitysvammaisiin miehiin, ei nyt ole se suurin ongelma. Vaan se että luulen ihastuneeni pakkomielteisesti. Se ensimmäinen kehitysvammainen mies, se pyöri ajatuksissani pitkään ja tuntui oikeasti että sydän halkee. Itkin iltaisin sitä, että tuskin kelpaan hänelle ja kaipuu oli myös kova. Olisin halunnut olla hänen vieressä ja halia. Nyt on sama ongelma tuon toisen miehen kanssa. Emme ole tutustuneet paremmin mutta en voi lakata ajattelemasta häntä. Näen jatkuvasti hänestä, ja sekä muistakin miehistä unia joissa makoilemme sängyllä, halimme, pussailemme, olen onnellinen. Kaipaan nykyisin läheisyyttä niin kovasti että särkee sydämeen jo sekin. Olen saanut pakkeja monta kertaa, enkä voi enää oikeasti ajatella, että joku voisi välittää minusta. Välillä en edes tiedä uskallanko. Jos tapaan miehen, menen ihan paniikkiin. Minusta on tullut ajan mittaan todella ujo. Elämä tuntuu niin turhalta nyt. :(
Olen huomannut, että en enää voi edes ihastua "normaaleihin" poikiin. Saatan jotain poikaa nähdessä ajatella että "onpa suloinen poika", mutta en koskaan enää ajattele että voisin seurustella hänen kanssa. Minua pelottaakin ajatus, en uskalla seurustella heidän kanssa. Kuulin kaverilta yhdestä pojasta juttuja. Kaveri pilkkasi häntä, koska poika on kehitysvammainen. Siinä vaiheessa ajattelin, että minun täytyy saada tavata se poika. Näinkin hänet kerran kauempana, emme siis puhuneet keskenämme. Kai minun aivot jotenkin automaattisesti tekee nämä tunteet minulle kun en uskalla normaaleiden kanssa olla, eli siis menin ihastumaan oikeasti siihen poikaan. Kerroin jopa kaverilleni siitä, jota kaveri syvästi ihmetteli. Hän ihmetteli moneen kertaan, että miksi vammainen, se saattaa olla hyvin hankalaa suhteen pidetessä. Minun pitäisi etsiä terve mies. Joitakin ehdotuksia tuli kuultua, mutta pakenin kun tilanne olisi ollut tavata heidät. Nyt olen taas ihastunut sellaiseen mieheen, jolla ei ole kavereita ja hän on henkiseltä kehitykseltä jäljessä. Häntä on kiusattu, eikä monet välitä hänestä vieläkään.
Se, että menen ihastumaan "erilaisiin", kehitysvammaisiin miehiin, ei nyt ole se suurin ongelma. Vaan se että luulen ihastuneeni pakkomielteisesti. Se ensimmäinen kehitysvammainen mies, se pyöri ajatuksissani pitkään ja tuntui oikeasti että sydän halkee. Itkin iltaisin sitä, että tuskin kelpaan hänelle ja kaipuu oli myös kova. Olisin halunnut olla hänen vieressä ja halia. Nyt on sama ongelma tuon toisen miehen kanssa. Emme ole tutustuneet paremmin mutta en voi lakata ajattelemasta häntä. Näen jatkuvasti hänestä, ja sekä muistakin miehistä unia joissa makoilemme sängyllä, halimme, pussailemme, olen onnellinen. Kaipaan nykyisin läheisyyttä niin kovasti että särkee sydämeen jo sekin. Olen saanut pakkeja monta kertaa, enkä voi enää oikeasti ajatella, että joku voisi välittää minusta. Välillä en edes tiedä uskallanko. Jos tapaan miehen, menen ihan paniikkiin. Minusta on tullut ajan mittaan todella ujo. Elämä tuntuu niin turhalta nyt. :(
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miles on oikea tyyppi sinulle.
Minusta melko normaalia, mutta teet itse asiasta ongelmallista, vaikka sitä ei ole oikeasti sitä ongelmaa.
Miksi käyttäydyt noin, johtuu kai jonkinlaisesta naisellisesta holhoomisvietistä.
Itse ajattelisin, että ota rauhallisesti. Anna itsesi ihastella.
Se vaara sinulla on, että törmäät johonkin vaaralliseen ihmiseen, koska hekin ovat jossain mielessä holhottavia. Heillä on olemassa tutkain sellaisia kohtaan, jotka ovat hyviä uhreja.
En haluaisi sinulle kärsimystä rakkauden kaipuuseesi.
Ikäsi on luonnostaan myös sopiva käytökseesi tai sisäiseen " paloosi".
Muista hymyillä ! Olet varmasti ihastuttava, mutta monet peittävät sen kauniin puolen itsestään, nykyvaatimusten mukaiseksi " kovaksi ja kylmäksi" jotka piirteinä ovat poistyöntäviä.
Lempeä hymy jokaiselle pojalle, niin kohta et ole vapaa vaan perustat perhettä ja katsotte tila-autoa :-).
Älä ole siis huolissasi vaan ole onnellinen joka hetkestä äläkä pilaa tulevaisuuttasi !
Aloittajalla on nyt yksinjäämisen pelko ja kuin pakonomainen tarve saada joku ihminen. Jospa oppisit elämään nyt vain ihan yksin itsesi kanssa, hyväksyt että olet sinkku, keskityt opiskeluun ja annan ajan kulua. Kyllä se sitten eteen tullee, siis se elämäsi mies ja kolahtaa molemmin puolin.