Miten erottaa masennus normaaleista raskausajan mielialavaihteluista? Olen sairastanut masennusta, mutta lopetin tietysti lääkkeet kun alettiin suunnitella raskautta. Puolisen vuotta menikin ihan hyvin. Ongelmat alkoivat kun olin jostain syystä täysin vakuuttunut että sikiö on kuollut. Epäilin että minulla on keskeytynyt keskenmeno ja odotin ultraa kauhulla. Päätin että lapseni ei tarvitse lähteä yksin, vaan minä lähtisin hänen kanssaan. Suunnittelin itsemurhaa ja itkin. Ultrassa paljastui kuitenkin että kaikki oli hyvin ja lapsi terve. Olin viikon ajan onnellinen, mutta sitten tuli romahdus. Nyt ahdistaa ja itkettää. Vauvajutut ei kiinnosta, raskausjutut ei kiinnosta, eikä oikein mikään muukaan. Äitiysvaatteita pitäisi alkaa kohta hankkimaan, mutta pelkkä ajatus tuntuu kammottavalta. Raskaus ei kuitenkaan minua ahdista, enkä toivo asioiden olevan toisin.
Muut puhuvat kasvaneesta raskausmahasta, minusta se on vain omaa läskiäni. En halua koskettaa vatsaan, ja minua inhottaa kun mieheni koskettaa sitä. Haluaisin iloita raskausajasta, mutta kun mikään ei tunnu miltään.
Olo on myös hyvin epätoivoinen, koska masennusta sairastaneena tiedän, ettei hoitoresursseja ole. Lääkkeitä kyllä kirjoitetaan myös raskaana oleville, mutta mielellään niitä ei kai kukaan syö. En voi myöskään puhua kenellekään. Meillä on ollut perheessä paljon surua ja sairautta ja kaikki ovat raskaudesta niin onnellisia, etten henno pilata heidän fiilistään.
Kuinka paljon raskauteen kuuluu alakuloisuutta ja ikuisuutta? Missä menee raja? Tunnen masennuksen hoitopolut, enkä halua puhua terkkarille ennen kuin olen varma, haluanko lähteä sille tielle.
Muut puhuvat kasvaneesta raskausmahasta, minusta se on vain omaa läskiäni. En halua koskettaa vatsaan, ja minua inhottaa kun mieheni koskettaa sitä. Haluaisin iloita raskausajasta, mutta kun mikään ei tunnu miltään.
Olo on myös hyvin epätoivoinen, koska masennusta sairastaneena tiedän, ettei hoitoresursseja ole. Lääkkeitä kyllä kirjoitetaan myös raskaana oleville, mutta mielellään niitä ei kai kukaan syö. En voi myöskään puhua kenellekään. Meillä on ollut perheessä paljon surua ja sairautta ja kaikki ovat raskaudesta niin onnellisia, etten henno pilata heidän fiilistään.
Kuinka paljon raskauteen kuuluu alakuloisuutta ja ikuisuutta? Missä menee raja? Tunnen masennuksen hoitopolut, enkä halua puhua terkkarille ennen kuin olen varma, haluanko lähteä sille tielle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.