Mistä aloittaisin. Olen alkanut epäilemään kykyäni koskaan muodostaa saatika ylläpitää ihmissuhteita. Ensinnäkin pelkään hylätyksi tulemista yli kaiken. Jopa siinä määrin, että viimeistä vuotta lukuunottamatta en ole edes yrittänyt luoda romanttisia tai edes kaverisuhteita ihmisiin. Viimeisen vuoden ajan olen oikeasti yrittänyt, mutta mieleni ei osaa pysyä samalla kurssilla päivää tai edes puolikasta pidempään.
Mielenkiintoisia ihmisiä tavatessani alkuun olen yleensä yltäpäältä ihastunut ja täysillä mukana koko sieluni voimalla. Saatan olla hyvin avoin ja jopa luontoani vastaan altistaa itseni mahdolliselle mielipahalle mikäli vastakaikua ei löydykään. Kuitenkin alkuhuuman ohimentyä saatan pitää tätä henkilöä täysin merkityksettömänä, elämäni rakkautena tai mitä tahansa siltä väliltä riippumatta tämän henkilön käyttäytymisestä. Mieleni muuttuu päivästä toiseen täysin hallitsemattomasti.
Tuon kanssa ehkä voisin vielä tulla toimeen. Voisin elää elämäni ilman muita ihmisiä. Mutta tämä mielen heittely ei rajoitu ainoastaan muihin ihmisiin, vaan vaikuttaa myös minäkuvaani. Toisinaan kykenen olemaan peruspositiivinen ihminen, joka tietää mitä haluaa elämältä ja tekee töitä sitä kohti. Toisinaan taas iskee joku ihmeen episodi, jonka aikana systemaattisesti revin palasiksi kaikki elämäni aikana saavutetut onnistumiset ja kykenen ainoastaan näkemään kaiken sen paskan mitä menneisyyteni pitää sisällään. Nämä episodit kestävät yleensä muutamasta tunnista päivään ja koostuvat puhtaasta itsevihasta. Se murskaa kaikki tulevaisuudennäkymäni, tekee oloni täysin arvottomaksi ja tukahduttaa kaiken toivon. En usko, että itsemurhaan olisin koskaan taipuva elämänkatsomukseni vuoksi, mutta näiden episodien aikana ajatus siitä tuntuu todella lohdulliselta.
Otetaan käytännön esimerkki. Vietin tänään mukavan päivän mukavan ihmisen seurassa ja itse tilanteessa, sekä sen ohi mentyä, koin sen olleen kaikin puolin positiivinen kokemus, vaikkakin sosiaalisissa taidoissani on parantamisen varaa. Oloni siis kaiken järjen mukaan pitäisi olla nyt joitain tunteja myöhemmin vähintäänkin tyytyväinen, mutta jälleen kerran olen onnistunut pyyhkimään mielestäni kaiken sen positiivisen ja, vaikka sen järjellä tajuankin, en pysty olemaan vihaamatta itseäni.
Ei tällainen voi olla ihan normaalia? Mitä kautta tällaiseen mielenvikaisuuteen edes pitäisi lähteä hakemaan apua? Elämäni tuntuu niin saatanan tyhjältä, enkä koe olevani enää kykenevä sitä tyhjiötä täyttämään.
Mielenkiintoisia ihmisiä tavatessani alkuun olen yleensä yltäpäältä ihastunut ja täysillä mukana koko sieluni voimalla. Saatan olla hyvin avoin ja jopa luontoani vastaan altistaa itseni mahdolliselle mielipahalle mikäli vastakaikua ei löydykään. Kuitenkin alkuhuuman ohimentyä saatan pitää tätä henkilöä täysin merkityksettömänä, elämäni rakkautena tai mitä tahansa siltä väliltä riippumatta tämän henkilön käyttäytymisestä. Mieleni muuttuu päivästä toiseen täysin hallitsemattomasti.
Tuon kanssa ehkä voisin vielä tulla toimeen. Voisin elää elämäni ilman muita ihmisiä. Mutta tämä mielen heittely ei rajoitu ainoastaan muihin ihmisiin, vaan vaikuttaa myös minäkuvaani. Toisinaan kykenen olemaan peruspositiivinen ihminen, joka tietää mitä haluaa elämältä ja tekee töitä sitä kohti. Toisinaan taas iskee joku ihmeen episodi, jonka aikana systemaattisesti revin palasiksi kaikki elämäni aikana saavutetut onnistumiset ja kykenen ainoastaan näkemään kaiken sen paskan mitä menneisyyteni pitää sisällään. Nämä episodit kestävät yleensä muutamasta tunnista päivään ja koostuvat puhtaasta itsevihasta. Se murskaa kaikki tulevaisuudennäkymäni, tekee oloni täysin arvottomaksi ja tukahduttaa kaiken toivon. En usko, että itsemurhaan olisin koskaan taipuva elämänkatsomukseni vuoksi, mutta näiden episodien aikana ajatus siitä tuntuu todella lohdulliselta.
Otetaan käytännön esimerkki. Vietin tänään mukavan päivän mukavan ihmisen seurassa ja itse tilanteessa, sekä sen ohi mentyä, koin sen olleen kaikin puolin positiivinen kokemus, vaikkakin sosiaalisissa taidoissani on parantamisen varaa. Oloni siis kaiken järjen mukaan pitäisi olla nyt joitain tunteja myöhemmin vähintäänkin tyytyväinen, mutta jälleen kerran olen onnistunut pyyhkimään mielestäni kaiken sen positiivisen ja, vaikka sen järjellä tajuankin, en pysty olemaan vihaamatta itseäni.
Ei tällainen voi olla ihan normaalia? Mitä kautta tällaiseen mielenvikaisuuteen edes pitäisi lähteä hakemaan apua? Elämäni tuntuu niin saatanan tyhjältä, enkä koe olevani enää kykenevä sitä tyhjiötä täyttämään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voisiko sinulla olla epävakaa persoona?
Ei sitä ole olemassa. Kaikki psykiatriset diagnoosit on humpuukia.
Mulla on myös tuommoista mielialan ja tuntemusten hallitsematonta vaihtelua. Olen kuin kameleontti tai vaihtolämpöinen eläin. Minkäs sille mahtaa. Parisuhteet tai niiden yritelmät ovat aina hiipuneet tai katatrofaalisesti kaatuneet. Olen kumminkin oppinut tuntemaan ja hyväksymään itseni. Nykyään toivon vain suht tasaista elämää. Ei tarpeetonta draamaa minulle, kiitos.
tarvitset itsekuria. meditaatio auttaa siihen.