Teen työtä, johon muka tarvi korkeakoulutuksen. Sinne se jäi, kouluun, kaikki tieto. Töissä ei tarvi juurikaan mitään niistä tiedoista ja se on tylsää. Se on niin tylsää, että tunnen itseni täysin arvottomaksi tässä yhteiskunnassa. Töissä tehdään vain samoja ennalta määrättyjä asioita joka päivä ympäri vuorokauden. Minulle ei merkitse mitään se, että eri tehtäviä on paljon, kun kaikki tehdään vain aina samalla tavalla mekaanisesti toistaen. Aivoni näivettyvät ja tunnen suhinana korvissani, kuin tyhmistyn ja muutun vanhojen työntekijöiden kaltaiseksi vähän kerrallaan joka päivä. Miten minulle kävi näin?
Saan helposti töitä ja joudunkin vaihtamaan paikkaa usein, koska ahdistus kasvaa aina muutaman kuukauden, korkeintaan puolentoista vuoden, jälkeen niin suureksi. Mutta sitten taas iloisesti valehtelen itselleni uuden paikan ja taas mennään. Yritän jaksaa, vaikka niillä väleillä, kun en ole töissä, inho sitä kohtaan kasvaa sietämättömäksi. Ja sitten taas piiskaan itseäni menemään töihin, kun muulla ei elä. Matkalla pukuhuoneeseen työvuoron jälkeen usein alan itkemään jo käytävällä. "Miksei tämä voi olla viimeinen kerta, kun kävelen täältä ulos?"
Nyt en enää jaksa. Kun ajattelen uuteen työpaikkaani menemistä kesäkuussa, tuntuu, etten saa henkeä. Sydän pysähtyy. Vihan itseäni, etten ole tarpeeksi älykäs, että voisin päästä opiskelemaan jotain vaativampaa. Itken kaikki illat, mutta mikään ei muutu. Olen tehnyt töitä ja opiskellut ja hakenut kouluihin, mutta en pääse sisään. En vain onnistu koskaan. Ympärilläni on ihmisiä, jotka opiskelevat sitä, mitä ovat halunneetkin. He harrastavat kaikkea siihen lisäksi, jaksavat kaiken ja ovat onnellisia. En voi kenellekään puhua, kuinka pahalta minusta tuntuu ja kuinka suurta valhetta koko elämäni sen takia on.
Saan helposti töitä ja joudunkin vaihtamaan paikkaa usein, koska ahdistus kasvaa aina muutaman kuukauden, korkeintaan puolentoista vuoden, jälkeen niin suureksi. Mutta sitten taas iloisesti valehtelen itselleni uuden paikan ja taas mennään. Yritän jaksaa, vaikka niillä väleillä, kun en ole töissä, inho sitä kohtaan kasvaa sietämättömäksi. Ja sitten taas piiskaan itseäni menemään töihin, kun muulla ei elä. Matkalla pukuhuoneeseen työvuoron jälkeen usein alan itkemään jo käytävällä. "Miksei tämä voi olla viimeinen kerta, kun kävelen täältä ulos?"
Nyt en enää jaksa. Kun ajattelen uuteen työpaikkaani menemistä kesäkuussa, tuntuu, etten saa henkeä. Sydän pysähtyy. Vihan itseäni, etten ole tarpeeksi älykäs, että voisin päästä opiskelemaan jotain vaativampaa. Itken kaikki illat, mutta mikään ei muutu. Olen tehnyt töitä ja opiskellut ja hakenut kouluihin, mutta en pääse sisään. En vain onnistu koskaan. Ympärilläni on ihmisiä, jotka opiskelevat sitä, mitä ovat halunneetkin. He harrastavat kaikkea siihen lisäksi, jaksavat kaiken ja ovat onnellisia. En voi kenellekään puhua, kuinka pahalta minusta tuntuu ja kuinka suurta valhetta koko elämäni sen takia on.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.