Suhteemme luisuu yrittämiseksi - milloin lopettaa?

Jätä se SIKA heti, ansaitset parempaa.

Itsekin tunnistan aiemmasta suhteestani tuon ongelman. Se saa aikaan myös yksinäisyyttä, ja katkeruutta, kun itse on "pelissä" kokonaan mukana, avaa tunteitaan, ja on läsnä, ja toinen ei tee samaa.

Se on oikeastaan passiivisaggressiivista, että jättää toisen epätietoisuuden tilaan omista tunteistaan, tarpeistaan ja haluistaan, kuin olisi toisen vastuulla arvailla niitä ja kantaa niistä vastuuta. Se on tavallaan henkisen etäisyyden ottamista, ja siksi usein johtaakin eroon.

Siihen ei myöskään ole mitään selkeää ratkaisua, koska on toisen päätös, alkaako lähentymään vai ei, sinä et voi toista ohjelmoida.

Ainoa mitä voit tehdä, on tehdä toiselle niin selväksi kuin pystyt, että on sinun voimakas tarpeesi tietää toisen puoliskon henkisestä puolesta, ajatuksista sun muusta, ettet voi olla onnellinen tällaisessa tilanteessa, ja haluat tiedustella kokisiko hän mahdolliseksi muuttaa asiaa jotenkin.

Jos hän ei koe tärkeäksi tätä sinun tarvettasi ja ehtoasi olla onnellinen, sinun täytyy kysyä itseltäsi onko sinua kohtaan oikein jatkaa suhteessa, jossa sinun tarpeesi henkiseen läheisyyteen ei täyty tai tule täyttymään.

Minä olen "jatkanut yrittämistä" jo kahden vuoden ajan. ongelmana on mies. Hän ole koskaan ollut itseään tutkiskevaa tyyppiä, vaan pikemminkin mennyt tilanteiden mukaan pinnallisesti. Minä tein kaksi vuotta sen virheen, että hänestä johtuvista, todella raskaista syistä (itsemurhalla uhkailulla) jäin "yrittämään". Mikään ei ole muuttunut. Elämme veli/sisar suhteessa. Nyt olen tullut tieni päähän. Eropaperit ovat valmiina ja ensi viikolla ne lähetän eteenpäin. En ole kenenkään kynnysmatto tai ihminen jonka kautta joku saa elämälleen tarkoituksen. Eläköön ensin itselleen ja sitten vasta muille.

". En ole kenenkään kynnysmatto tai ihminen jonka kautta joku saa elämälleen tarkoituksen. Eläköön ensin itselleen ja sitten vasta muille."

Minulla on mielikuva, että jos ihmisellä on rikas elämä ja hän elää itselleen, niin automaattisesti hänellä on paljon juttua ja asiaa. Se että toinen asettuu sitten pasiivisesti tarkkailemaan toista sohvalta, ei kommentoi mitään eikä ole mitään uutta asiaa koskaan. Mitään tunteita ei ole koskaan mistä haluaa kertoa, mitään ei ole päivän aikana tapahtunut. jos joku soitti, niin se soittaja ei sanonut "paljon mitään" ja jos hän lähtee jonnekin, niin ei lähde innoissaan ja heti peruu menonsa jos vähänkin kyselen ja ehdotan. Ei omaa elämää minkäänlaista.
Perustelut parisuhteessa ololle: Koska hän tykkää. Tykkää mistä? minustako? Ei hän hän edes ymmärrä minua yhtään? Miten joku, jonka päässä ei liiku mitään, voi tuntea jotain?
Jatkuva tunteilla kiristys. Ei voi erota, koska haluaa olla lähellä yms.
Tuntuisi tosi raskaalta joutua kyselemään toiselta mitä ajattelet, mitä tunnet..
Sitten hänellä ei edes liiku päässä mitään, mutta luodakseen tyhjästä sisältöä antaa toisen ymmärtää, että "Tämä on kun olen niin jähmeä ja karu" vaikka oikeasti ei ole sen jähmeämpi tai karumpi tai miehekkäämpi, on vain ihan vääristä motiiveista liikkeellä: Toinen on hänelle viihdyke.
Sitten tekee paljon "vuokseni" ja odttaa niistä palkintoa. Kun vie roskat tai siivoaa, niin heti pitää korostaa sitä ihan kuin tämä olisi vain minun kotini jossa hän on palveliana ja saa ruokaa ja suojaa työntekoa vastaan, eikä myös hänen kotinsa jota hän siivoaa itselleen.
EIkä minulle.
Juu näihin mietteisiin päättyi minun parisuhde aikoinaan.Toisinsanoen eilen.

Osaan sanoa vain omalta kohdaltani, että kevään mittainen suhteeni oli alusta saakka yrittämistä: muut asiat kyllä pelasivat, mutta tunsin, ettei poikaystävä kuunnellut minua saati ollut kiinnostunut asioistani. Silti hän halusi viettää jatkuvasti aikaa kanssani, enkä oikein osannut sanoa vastaan kilteille kasvoille. Tämä koko sekasotku johti siihen, että oli totaalisen yksinäinen suhteessa (paradoksi?) siksi, että ei ollut enää aikaa ystävyyksille tai muiden ihmisten tapaamiselle, mutta en saanut suhteessani ilmaistua itseäni. Hän riisti minulta kuunnelluksi tulemisen oikeuden. Lisäksi tähän aiheeseen liittymättömästi hän kyseenalaisti tahattomasti sen, mitä teen elämässäni ja miten sitä elän. Eli kauan kaipaamani suhde hyvään mieheen, jonka kanssa minulla oli vähän yhteistä, on johtanut masennukseen, elämän kyseenalaistamiseen ja kaikenkaikkiaan oman täysin hyvän elämäni romuttamiseen. Eli tämän kokemuksen valossa ovin kysyä sinultakin, olisiko energiasi paremmin sijoitettu johonkin muuhun kuin vain suhteen korjaamiseen?

Itselläni ihan samanmoinen tilanne kuin ap:lla, mutta ei asuta kuitenkaan saman katon alla ja mies lopettanut yhteydenpidon viikko sitten, eikä vastaa yhteydenottohini. Itse olen viettänyt unettomia öitä ja miettinyt suhdettamme, että mitä tämä nyt on? Minkä vuoksi on niin vaikeaa kertoa, että mitä haluaa tai on enää haluamatta, vaan mieluummin on hiljaa? Harmi vain, että itse saatan tulkita tilanteen silleen väärin, jos toinen ei kerro mistä on kyse ja siinähän on soppa taas valmis. Paljon helpompi olisi, että osattaisiin kertoa kuinka ne asiat ovat eikä roikottaa toista epätietoisuuden varassa ja siinä luulossa, että suhde vielä jatkuu, jos vaikka hän itse onkin ajatellut suhteen päättää.

Kuinka paljon näitä tunnevammaisia miehiä oikein on? Meillä ainakin asuu yksi. Vajaa kaksi vuotta takana ja avoimesta rennosta kaverista on tullut itsekäs ja välinpitämätön. Sanoo kyllä rakastavansa, muttei sitä millään lailla osoita. Omat menot (ja tulot), ei yhteisiä harrastuksia ellei sohvalla istumista lasketa sellaiseksi. Seksi on ollut väkinäistä jo hyvän tovin (siis jos sitä on ollut). Minä rakastan, mutten enää usko että hän rakastaa minua. Olen koittanut kaikkea. Olen painostanut, kiristänyt, rakastanut ja ymmärtänyt niin saatanasti. Olen yrittänyt puhua asioita, mutta on sitten vissiin niin lukossa ettei saa sanottua mitään takaisin. Olen jopa alkanut miettiä käyttääkö hän vaan tilanteen hyväksi asumalla mun kämpässä jne jne. Mutta jotenkin kun sitä haluaa uskoa aina hyvää ei tämmöstä voi kuitenkaan käsittää. Aattelen vaan et kyllä se siitä. Entä jos se ei siitä? Alan olla aika loppu... Pystyn puhumaan tästä asiasta kaikille muille paitsi sille itselleen. Kun ei se vaan ota tosissaan...eikä ole oikeaa hetkeä...ei ole jaksamista...ei varmaan ole enää kiinnostustakaan. Mutta hei: onneksi meitä on muitakin!

Kyllä niitä naisissakin on :) Itselläni samanlainen tilanne joka kuitenkin edennyt. syksyllä olisi tullut 3v täyteen. Nyt saatiin kamat viimein eri osoitteisiin. "Naisystävän" mukaan ollemme suhteessa mutta tauolla. Oma kantaani en osaa sanoa. Välitän hirmuisesti puolisostani mutta halu tutustua uusiin ihmisiin ja tehdä mitä huvittaa on. löytää uusi ja iloinen minä! Tietäen ettei häneltä kaikkiin asioihin ymmärrystä löydy. Olemme käyneet pariterapiassa viimeisen vuoden aikana monesti. Nyt kun haluaisin mennä keskustelemaan tämän eron ja miten tästä jatketaan asiaa. Ei puolisoni tee asian eteen mitään(tuttua jo suhteessa). Muutenkin suhteen aikana tuntui että hänen omat tekemiset ovat tärkeämipiä kuin minun. Tiedän olevani haastava puoliso mutta tiedän myös tekeväni kaiken asioiden eteen. Tietämättä minkälaisen prosessin läpikäytte suosittelen!! Olkaa onnelllisia

Meillä yrittäminen taisi nyt loppua siihen, että puoliso sanoi lopulta että ehkä olisi parempi erota, että hän on miettinyt tätä jo kauan. Olen kauan yrittänyt saada häntä puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan, ja nyt tultiin sitten tähän. Mikähän oli se, mikä sai hänet sanomaan tuon lopulta ääneen? Tunteet ovat aika sekaisin, mutta yrittämistä tämä ei enää ole. Virallisesti emme vielä sopineet eroavamme, mutta sitä kohti tätä nyt viedään. Yrittäminen loppuu siihen, että avaa suunsa.