Lutherin kääntymys

Tästä aiheesta keskusteltiin jokin aika sitten tuolla naapuripalstalla.:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000005223538

Kertaus on opintojen äiti, sanotaan.

Olen siteerannut samaa historiaa aiemminkin, kuten tuolla VL-palstalla EL Kirahwi totesi. Kun en ole osallistunut siihen keskusteluun, voinen ottaa sitaatin tähän uudelleen.

Eli näin:

. . Työtä ei kuitenkaan oltu saatettu loppuun. Päävikaari (Staupitz) oli valmistellut sitä: Jumala säästi vähäisemmälle välikappaleelle kunnian sen täyttämisestä. Nuoren augustinolaismunkin omatunto ei ollut saanut rauhaa. Lopulta hänen ruumiinvoimansa uupuivat siitä jännityksestä, jossa hänen sielunsa oli pitkään ollut. Hän sairastui, mikä vei hänet haudan partaalle. Hän oli silloin toista vuotta luostarissa. Kaikki hänen entinen ahdistuksensa ja kauhunsa heräsivät henkiin kuoleman lähestyessä. Ajatus omasta saastaisuudesta ja Jumalan pyhyydestä valtasi uudelleen hänen sielunsa. Eräänä päivänä, kun hän oli epätoivon vallassa, astuu vanha munkki hänen selliinsä ja sanoo hänelle joitakin lohdutuksen sanoja. Luther avaa sydämensä ja kertoo hänelle pelkonsa, jotka ravistelevat hänen sisintään. Arvoisa vanhus ei ymmärtänyt -Staupitzin tavoin - seurata tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä, mutta hän osasi uskontunnustuksensa ja oli siinä löytänyt lohdun sydämelleen. Hän käyttää siis nuorelle veljelle samaa lääkettä. Johdattaen hänet apostoliseen tunnustukseen, jonka Luther varhaislapsuudessaan oli saanut oppia Mansfeldin koulussa, luki vanha munkki hurskaalla yksinkertaisuudella kohdan: Minä uskon syntien anteeksiantamiseen. Nämä yksinkertaiset sanat, hurskaan veljen sydämellisesti lausumana tällä ratkaisevalla hetkellä, vuodattivat suuren lohdutuksen Lutherin sydämeen. “Minä uskon”, hän toisti pian itsekseen kipujen vuoteessaan, “minä uskon syntien anteeksiantamiseen”. “Ah”, sanoi munkki, “ei riitä, että uskoo, että Daavid ja Pietari ovat saaneet syntinsä anteeksi, sen uskovat perkeleetkin. Jumalan käsky on, että meidän tulee uskoa, että meidänkin syntimme on annettu meille anteeksi”. (Davidi aut Petro...Sed mandatum Dei esse, ut singuli homines nobis remitti peccata credamus [Melanchton Luther-elämänkerrassa]). Kuinka ihanalta tämä käsky kuulostikaan Luther-raukan korvissa! “Kuule, mitä Pyhä Bernhard sanoo puheessaan Marian ilmestyksestä”, lisäsi vanha veli: “Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: sinun synnit annetaan sinulle anteeksi”.
Tällä hetkellä lankesi totuuden valo nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli uskolla käsittänyt sen.

Tämän on kirjoittanut J.H. Merle D’Aubigné, Geneven teologisen seminaarin professori, teoksessaan Uskonpuhdistuksen historia, osa 1, kappaleessa, jonka otsikkona on Lutherin nuoruus ja kääntymys. Merle D’Aubigné oli etelä-ranskalaista sukua, joka oli paennut Sveitsiin katolisen kirkon vainoja 1700-luvulla. Jean Henri Merle D’Aubigné eli 1794-1872, ja kuten huomaamme, hän on käyttänyt lähteenään mm. Melanchtonin kirjoittamaa Luther-elämäkertaa.

Liitän tähän katkelman teoksesta:
Frederich Hammerich: Kristillisen kirkon historia
Oulu 1882, suomentanut W. Lindstedt


Munkit heidän lihallisessa suruttomuudessaan eivät ymmärtäneet vähääkään tällaisia
s i e l u n t u s k i a, vaan he sanoivat häntä houkkioksi; niin teki hänen rippi-isänsäkin, vaikka tämä kuitenkin lisäsi vakavan sanan lausuessaan: ”Jumala
ei ole julmistunut sinuun, vaan sinä tahdot riidellä hänen kanssansa!" Tästä tuli Lutberus vaan yhä umpimielisemmäksi, harvapuheisemmaksi ja sulkeutui koppeliinsa, eikä hänen rakas luuttunsa eikä luostarin kasvitarhakaan enään
voineet ilahduttaa häntä. '

Tähän aikaan saapui veljeskunnan provinsiali, sittemmin pää-vikarius Johannes Staupitz, Saksen'iin, jossa hänen oli määrä valvoa luostareita; hän oli mystikkoihin
kuuluva, ja oli itse läpikäynyt ankaran hengellisen taistelun ja sitte tullut käännetyksi (7 aikak. § 7). Hän puhui ahdistuksien tarpeellisuudesta. ”Saatpa nähdä, veli, että Jumala on käyttävä sinua palvelijanansa suuriin tekoihin! Mutta korkeat puut täytyy hänen latvata, niin etteivät ylettyisi taivaasen". Hätääntynyttä sielua hän kehoitti turvautumaan Jesuksen veressä löytyvään pelastukseen ja Jumalan rakkauteen: ”rakasta häntä, joka ensiksi rakasti sinua"
Ja kun Lutherus valitti syntejänsä, vastasi hän: "Haluaisitko olla ainoastaan maalattu syntinen, jolla olisi ainoastaan maalattu lunastaja? Että Jumala antoi Poikansa pelastukseksemme ei ole mikään valekuva, eikä leikintekoa". Kerran hän taasen kirjoitti leikillisesti: ”Sinä, veli, tahdot kaikin mokomin olla syntinen, eikä sinulla kuitenkaan ole todellista syntiä. Ei, jos mielit saada Kristusta auttajaksi, niin älä tule sellaisella hutiloimuksella ja sellaisilla pienillä synneillä, vaan sinulla täytyy olla jotensakin pitkä suurien syntien luettelo". Staupitz lahjoitti hänelle raamatun, josta
Lutherus sittemmin lausui: "Se on mailman viehättävin kirja, sen sanat leikkivät, hymyilivät ja tanssivat ympärilläni!" Näiden sisällisten taistelujen kestäessä vihittiin hän p a p i k s i v. 1507; piispa antoi hänelle kalkin lausuen, kuten tapa oli: ”Täten annan sinulle vallan uhrata sekä kuolleitten että elävitten puolesta!" Tästä lausui hän sittemmin: ”Ettei maa nielaissut meitä, se tapahtui suuren Jumalan äärettömästä pitkämielisyydestä!"
Mutta papin virka, tuo edesvastauksen alainen virka pikemmin enensi kuin lieventi hänen sielunsa tuskaa. Kun hän eräänä Kristuksen ruumiin juhlana kulki juhlasaatossa Staupitz'in rinnalla, tuli hänelle pelko ja kauhistus ajatellessaan, että Kristus itse oli pyhässä hostiassa (rippileipä); jota Staupitz kantoi; tuskan hiki valui hänen otsalleen. Mutta Staupitz sanoi: ”Sinun ajatuksesi eivät ole Kristus, sillä Kristus ei kauhistuta, vaan hän lohduttaa."
Lutherus tarttui taasen ruoskaansa, kidutti itseänsä paastoomisilla ja yövalvonnalla, mutta kaikki oli turhaan. Silloin, turvautui hän erääsen ijäkkääsen, koeteltuun munkkiin, jolle hän tunnusti "pelkonsa”, jota hän tunsi omassatunnossaan, ja munkille suotiin levittää valoa tässä sielun pimeydessä. Hän neuvoi Lutherusta kääntymään kasteenliittoonsa ja kolmanteen uskon kappaleesen s y n t e i n anteeksi saamisesta, kertoi ääneensä pyhät sanat: "minä uskon syntein anteeksi saamisen" ja lisäsi: "Älä nyt ainoastaan usko, että Jumala on antanut David'ille ja pyhälle Pietarille heidän syntinsä anteeksi, sillä sen uskoo perkelekin! Ei, vaan Jumalan tahto on, että jokainen uskoisi syntinsä, juuri omat syntinsä olevan hänelle annetut anteeksi!" Nämät sanat olivat otetut eräästä Bernhard'in saarnasta, ja hän laski Lutherus'en sydämelle nämät sekä Romalais-epistolan opin uskon vanhurskauttamisesta. Ja Lutherus kuuli Herran äänen munkin sanoissa, kasteessaan oli hän löytänyt syntein anteeksi antamisen; hänen silmänsä aukenivat ja sielunsa sai lohdutuksen. Tosin oli vielä paljon selkenevä, tosin sielun tuskat eivät vielä lakanneet - vastedes tulemme kertomaan niistä enemmän -, mutta niiden tutkain oli katkaistu. Sen tähden olemme ennättäneet erääsen Lutherus'en ja samalla koko kirkon elämän kääntökohtaan.

Luther tiesi tarkalleen päivän ja hetken, milloin hän on uudestisyntynyt.Mutta sille joka ei ole uudestisyntynyt, on mahdotonta tietää onko hän uudestisyntynyt. Rationalisti keksii kaikenlaisia tornikokemuksia. Lutherille sopii kyllä vapahtajan sanat: Kun vaimo synnyttää, hänellä on kipu. Näitä merkkejä oli Martti Lutherillakin. Monet kyllä haluaisi syntyä uudesti, mutta ilman kipua. Ilman synnin murhetta ahdistusta ja tuskaa, näin tekevät armonvarkaat.