Pakko johonkin kirjoittaa.. onko muilla samoja juttuja ja miten olette päässeet eteenpäin?
Olen nyt 27-vuotta ja valmistuin juuri korkeakoulusta. Töitä ei kuitenkaan ole vielä näkyvissä alallani joten rahahuolissa tämä elämä menee. Olen oikeastaan koko viimeiset 4 vuotta antautunut täysin opiskelulle eikä muuta elämää ole ollut. Olen kärsinyt sosiaalisen tilanteiden pelosta koko nuoruuteni eikä siihen ole auttanut terapiat sun muut. Tämä vaikeuttaa ystävien saantia joten minulla ei ole edes ystäviä ja se syö sisältä aina välillä. Pidän itseäni kuitenkin OK-tyyppinä.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt jo 9 vuotta eikä olla edes kihloissa: poikaystäväni on jotenkin pelokas ja altistuu masennukselle silloin tällöin mikä ei YHTÄÄN AUTA SITÄ ETTÄ ELÄMÄ MENISI ETEENPÄIN.
Tahtoisin niin matkustella ja ELÄÄ tätä elämää... mutta tuntuu etten vain pääse eteenpäin. Mies tuskin haluaa kihloihin (väittää haluavansa mutta eipä ole pyydellyt) ja perheen perustaminenkin tuntuu hänestä kaukaiselle... Rahaa ei ole juuri mihinkään... Tuntuu että elämä pyörii noidankehää enkä pääse siitä pois!!!
Miten tästä pääsee pois?! Mulla hajoo varmaan kohta pää.. :( Surullisinta on että olen yleensä iloinen ja positiivinen mutta tuntuu että tällaisella elämällä se kaikki alkaa kohta kuolemaan pois...
Miten saisin miesystävänkin tajuamaan etten pysty tavallaan etenemään elämässä jos siinä ei ole molemmat mukana. Eroaminen tuntuu pahalta... sillä tosiaan sitten minulla ei olisi yhtään ketään.. ja rakastan kuitenkin häntä.
Onko kukaan samassa ahdingossa? Tai miltä tämä ulkopuolisen korvaan kuulostaa? En kestä jos koko elämää valuu näin...
Olen nyt 27-vuotta ja valmistuin juuri korkeakoulusta. Töitä ei kuitenkaan ole vielä näkyvissä alallani joten rahahuolissa tämä elämä menee. Olen oikeastaan koko viimeiset 4 vuotta antautunut täysin opiskelulle eikä muuta elämää ole ollut. Olen kärsinyt sosiaalisen tilanteiden pelosta koko nuoruuteni eikä siihen ole auttanut terapiat sun muut. Tämä vaikeuttaa ystävien saantia joten minulla ei ole edes ystäviä ja se syö sisältä aina välillä. Pidän itseäni kuitenkin OK-tyyppinä.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt jo 9 vuotta eikä olla edes kihloissa: poikaystäväni on jotenkin pelokas ja altistuu masennukselle silloin tällöin mikä ei YHTÄÄN AUTA SITÄ ETTÄ ELÄMÄ MENISI ETEENPÄIN.
Tahtoisin niin matkustella ja ELÄÄ tätä elämää... mutta tuntuu etten vain pääse eteenpäin. Mies tuskin haluaa kihloihin (väittää haluavansa mutta eipä ole pyydellyt) ja perheen perustaminenkin tuntuu hänestä kaukaiselle... Rahaa ei ole juuri mihinkään... Tuntuu että elämä pyörii noidankehää enkä pääse siitä pois!!!
Miten tästä pääsee pois?! Mulla hajoo varmaan kohta pää.. :( Surullisinta on että olen yleensä iloinen ja positiivinen mutta tuntuu että tällaisella elämällä se kaikki alkaa kohta kuolemaan pois...
Miten saisin miesystävänkin tajuamaan etten pysty tavallaan etenemään elämässä jos siinä ei ole molemmat mukana. Eroaminen tuntuu pahalta... sillä tosiaan sitten minulla ei olisi yhtään ketään.. ja rakastan kuitenkin häntä.
Onko kukaan samassa ahdingossa? Tai miltä tämä ulkopuolisen korvaan kuulostaa? En kestä jos koko elämää valuu näin...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.