Olen taas täällä, etsimässä netistä tietoa peliriippuvuudesta ja ehkä foorumia missä voisin kysyä neuvoa epätoivoiselta tuntuvaan tilanteeseen samaa kokeneilta. Hetki sitten selasin myös parisuhdeneuvoja ja psykoterapeutin hintoja.
Tilanne on tämä; Yli 20 vuotta kestänyt avosuhde, lapset 9 ja 7v.
Ensimmäiset mieleenpainuvat inhottavat muistot pelaamisesta ovat opiskeluajoilta, jolloin mies omien sanojensa mukaan jännitystä hakeakseen pelasi kahden kuukauden vuokrarahat työttömänä ollessaan päivällä paikallisessa Ray:ssä. Jouduin pyytämään vuokrarahoja vanhemmiltani ja lisäksi selittämään vuokranantajalle. Aika on kullannut muistot siitä ajasta aina lasten syntymään saakka. Silloin muistuu mieleen kerta, jolloin muutaman tuhannen euron kulutusluotosta (remonttia varten otettu) hän pelasi n. 2000e.
Sen jälkeen on ollut aikoja, jolloin on ollut pelaamatta kuukausia. Nykyään pelaamista on viikonloppuisin, aina silloin kun olen itse poissa kotoa. Joskus olen ollut jopa kotona ja hän on itsekseen pelaillut aamuvarhaiseen saakka. Välillä olemme saaneet itkuraivareiden jälkeen sovittua, että pelaaminen lopetetaan kokonaan. Minulle on useasti valehdeltu, että pelitilit on nyt suljettu puoleksi vuodeksi, pelaaminen ei onnistu vaikka haluaisikin. Minä tyhmä olen uskonut… Sitten ollaan toisinaan sovittu, että voi pelata tietyn summan jos tilillä on rahaa (shoppailenhan se minäkin kuulemma). Viimeksi sovimme, että muutama kymppi on ok ja loput laitetaan vaikka pörssiosakkeisiin, josta rahat saa varmemmin takaisin. Tällä kertaa mies laittoi taas kallista lainarahaa tililleen ja pelasi ne kaikki…
Tänä vuonna olen tainnut olla yhden ainoan kerran poissa kotoa niin, että hän ei ole pelannut. Sillä kertaa piilotin tietokoneen niin hyvin, ilmeisesti. Voitteko kuvitella?! Aikuiselta mieheltä pitää lelut piilottaa..!!
Syytä pelaamiseen en koskaan opi ymmärtämään. Mies ei ole niin tyhmä kuin esittää, että muka uskoo voittavansa rahaa = se yleisin syy. Minä uskon, että tämä on koettu hyväksi keinoksi lyödä minut maahan. Pitkässä suhteessa on väistämättä myös alamäkiä. Parisuhteemme ei ole millään tavoin yltiöromanttinen. Seksielämää ollaan yritetty piristää ehkä liiankin keinotekoisesti. Tämä valehtelu ja luottamuksen puute vie minulta halut edes yrittää parhaani.
Minulle valehdellaan tai ei ainakaan kerrota, että taas on pelattu. Minulla on tilinkäyttöoikeus, näen pelaamisen aina jälkikäteen… Ongelma kuulemma ratkeaa niin, että käyttöoikeus otetaan minulta pois. (Minun säännöllisestä palkastani maksetaan lainat, vakuutukset, kauppareissut, ym. Hän maksaa laskuja kyllä, silloin kun yrittäjä sattuu rahaa saamaan.)
Luonteeltani olen hyvinkin päättäväinen. Olen saanut joissakin testeissä psykologeilta kuulla, että tämä voi tuoda hankaluuksia suhteisiini. Olen pyytänyt, mutta mies ei halua mihinkään pariterapiaan, hänellä kun ei kuulemma ole mitään ongelmaa.
Haluaisin kuitenkin että lasten ei tarvitsisi kasvaa kahdessa eri kodissa. Meillä on myös hyviä hetkiä parisuhteessa, mutta pelaamisen vuoksi koen että en jaksa enää. Joka kerta minut henkisesti hakataan aivan lyttyyn ja aina kuitenkin alan kerätä palasia kokoon, romahtaakseni taas pian pienen pieniksi palasiksi. Mieli on vihainen ja epätoivoinen, se näkyy varmasti myös lapsille ja työpaikalla. En jaksa kotona tehdä mitään. Ja jonkun ajan kuluttua olen taas naiivisti unohtanut asian. Onko vika sittenkin minussa? Vai onko mies mustasukkainen ja kostaa sen minulle näin? Häntä nämä asiat eivät kuulemma hetkauta ollenkaan. On pyytänyt joskus anteeksi kun sitä vaadin, mutta sitten taas…
Keinot alkavat loppua!! Apua! Mitä voisin tehdä? Onko ketään samaa kokenutta?
Tilanne on tämä; Yli 20 vuotta kestänyt avosuhde, lapset 9 ja 7v.
Ensimmäiset mieleenpainuvat inhottavat muistot pelaamisesta ovat opiskeluajoilta, jolloin mies omien sanojensa mukaan jännitystä hakeakseen pelasi kahden kuukauden vuokrarahat työttömänä ollessaan päivällä paikallisessa Ray:ssä. Jouduin pyytämään vuokrarahoja vanhemmiltani ja lisäksi selittämään vuokranantajalle. Aika on kullannut muistot siitä ajasta aina lasten syntymään saakka. Silloin muistuu mieleen kerta, jolloin muutaman tuhannen euron kulutusluotosta (remonttia varten otettu) hän pelasi n. 2000e.
Sen jälkeen on ollut aikoja, jolloin on ollut pelaamatta kuukausia. Nykyään pelaamista on viikonloppuisin, aina silloin kun olen itse poissa kotoa. Joskus olen ollut jopa kotona ja hän on itsekseen pelaillut aamuvarhaiseen saakka. Välillä olemme saaneet itkuraivareiden jälkeen sovittua, että pelaaminen lopetetaan kokonaan. Minulle on useasti valehdeltu, että pelitilit on nyt suljettu puoleksi vuodeksi, pelaaminen ei onnistu vaikka haluaisikin. Minä tyhmä olen uskonut… Sitten ollaan toisinaan sovittu, että voi pelata tietyn summan jos tilillä on rahaa (shoppailenhan se minäkin kuulemma). Viimeksi sovimme, että muutama kymppi on ok ja loput laitetaan vaikka pörssiosakkeisiin, josta rahat saa varmemmin takaisin. Tällä kertaa mies laittoi taas kallista lainarahaa tililleen ja pelasi ne kaikki…
Tänä vuonna olen tainnut olla yhden ainoan kerran poissa kotoa niin, että hän ei ole pelannut. Sillä kertaa piilotin tietokoneen niin hyvin, ilmeisesti. Voitteko kuvitella?! Aikuiselta mieheltä pitää lelut piilottaa..!!
Syytä pelaamiseen en koskaan opi ymmärtämään. Mies ei ole niin tyhmä kuin esittää, että muka uskoo voittavansa rahaa = se yleisin syy. Minä uskon, että tämä on koettu hyväksi keinoksi lyödä minut maahan. Pitkässä suhteessa on väistämättä myös alamäkiä. Parisuhteemme ei ole millään tavoin yltiöromanttinen. Seksielämää ollaan yritetty piristää ehkä liiankin keinotekoisesti. Tämä valehtelu ja luottamuksen puute vie minulta halut edes yrittää parhaani.
Minulle valehdellaan tai ei ainakaan kerrota, että taas on pelattu. Minulla on tilinkäyttöoikeus, näen pelaamisen aina jälkikäteen… Ongelma kuulemma ratkeaa niin, että käyttöoikeus otetaan minulta pois. (Minun säännöllisestä palkastani maksetaan lainat, vakuutukset, kauppareissut, ym. Hän maksaa laskuja kyllä, silloin kun yrittäjä sattuu rahaa saamaan.)
Luonteeltani olen hyvinkin päättäväinen. Olen saanut joissakin testeissä psykologeilta kuulla, että tämä voi tuoda hankaluuksia suhteisiini. Olen pyytänyt, mutta mies ei halua mihinkään pariterapiaan, hänellä kun ei kuulemma ole mitään ongelmaa.
Haluaisin kuitenkin että lasten ei tarvitsisi kasvaa kahdessa eri kodissa. Meillä on myös hyviä hetkiä parisuhteessa, mutta pelaamisen vuoksi koen että en jaksa enää. Joka kerta minut henkisesti hakataan aivan lyttyyn ja aina kuitenkin alan kerätä palasia kokoon, romahtaakseni taas pian pienen pieniksi palasiksi. Mieli on vihainen ja epätoivoinen, se näkyy varmasti myös lapsille ja työpaikalla. En jaksa kotona tehdä mitään. Ja jonkun ajan kuluttua olen taas naiivisti unohtanut asian. Onko vika sittenkin minussa? Vai onko mies mustasukkainen ja kostaa sen minulle näin? Häntä nämä asiat eivät kuulemma hetkauta ollenkaan. On pyytänyt joskus anteeksi kun sitä vaadin, mutta sitten taas…
Keinot alkavat loppua!! Apua! Mitä voisin tehdä? Onko ketään samaa kokenutta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kirjoituksesi on aivan kun minun kirjoittamani. Jatkuvia valheita pelaamisesta ja jatkuvia sopimuksia jotka on rikottu. Kauanko tätä pitää jaksaa...
Niin kauan, kunnes haet eron. Samoin kärsin 23v, kunnes minulle riitti ja lapsetkin olivat tyytyväisiä, kun pääsivät riitaisesta kodista. Ei mies muutu, kun ei itse halua.
"Syytä pelaamiseen en koskaan opi ymmärtämään. Mies ei ole niin tyhmä kuin esittää, että muka uskoo voittavansa rahaa = se yleisin syy. Minä uskon, että tämä on koettu hyväksi keinoksi lyödä minut maahan."
Kerrot asiaa joka on kipeän tuttua itselleni. Olen elämäni aikana monet kerrat kipuillut pelaamisen kanssa. Vaimoni on itkenyt ja raivonnut ja tehnyt kaikkensa, että lopettaisin.
Olen nyt ollut pelaamatta muutaman vuoden, ja elän päivän kerrallaan, koettaen muistaa millaista helvettiä elämäni oli.
Ymmärrän nyt, että sairastuin pelaamiseen/ addiktoiduin jo hyvin nuorena. Minun elämäni taustalla on vaikuttanut vahva erillisyyden tunne, suhteessa toisiin ihmisiin. Pelottava kokemus vaikutti niin, että minulle rakentui ikäänkuin oma sisäinen sopukka, jonne voi vetäytyä irti ja eroon muista. Tuohon minuuden osaan, minulle rakentui erilaisia addiktioita, pelaaminen yhtenä niistä.
Sanoisin että moni ihminen joka on ajautunut elämässään addiktioihin, "omistaa" samanlaisen privaattihuoneen, jonne ei päästä ketään toista ihmistä. Samalla tulee tapahtuneeksi se asia, ettei kykene rehelliseen suhteeseen kenenkään kanssa.
Omasta "huoneesta"tulee paikka, jonne on helppoa ja jopa "oikeutettua"mennä kun tuntuu riittävän pahalta. Kynnys madaltuu ajan kuluessa ja alkaa muodostua ns. "rinnakkaistodellisuus", arkielämän rinnalle. Läheinen ihminen ei voi ymmärtää, mihin tuo häipyy ajoittain. Häipyy omaan maailmaansa, siihen jossa mieli on manipuloitavissa. Järkihän sanoo koko ajan pahimmallekin addiktille, että olet hullu, olet hullu!
Tunne ei kuuntele järjen ääntä, se on vain niin. Mitä enemmän hoetaan, että olen hullu ja olet hullu, sitä enemmän kasvaa vierauden ja häpeän tunne joka ajaa itseasiassa syvemmälle addiktioon.
En usko että miehesi haluaa lyödä sinua maahan, hän on vieraalla maalla yksin, ja neuvottomana. Uskon että hän kärsii, ja häpeää tilannetta. Hän haluaisi varmasti olla sinulle mies, mutta nämä pakot tuottavat hänestä pikkupojan omissa silmissäänkin.
Koen tärkeäksi sen että asioista puhutaan ilman raivoamisia, koska niistäkin, kuten jo mainitsin, tuppaa tulemaan addiktion osasia. Tärkeää olisi, niin vaikealta kuin se tuntuukin, koettaa kertoa totuus omista tunteista ja todeta, että me emme elä aikuisten ihmisten elämää.
Jos voisit sanoa miehellesi että rakastat häntä, mutta et halua jakaa häntä pelihimon kanssa. Kerro että ymmärrät, että ei sinulla ole helppoa, mutta niin ei ole kenelläkään. Tosiasioille on tehtävä jotakin, ja ne on teidän yhteistä elämäänne uhkaavia asioita.
Miehesi on tehdä ongelmalle jotakin, sinä voit olla vain tukena. Ensimmäinen asia on todellisuuden myöntäminen, juuri sellaisena kuin se on. Koko riippuvuden rakenne on valhetta, ja siihen on vain yksi lääke, ALASTON TOTUUS! Seuraava asia on avun hakeminen. Suosittelen GA-ryhmää, jos sellainen on lähettyvillä. Addikti osaa puhua terapeutit sekaisin, ellei ole sellainen terapeutti joka sanoo heti: Ja alusta sitten, rehellisesti!!
Mistä tämän aloittaisin. Pelaamiseni alkoi jo hyvin nuorena ja se on tehnyt minusta täyden psykopaatin. Kasvoin rakastavassa kodissa, ihmisiä ja rakkautta oli lähelläni. Kaikki avaimet hyvään elämään minulla oli. Mutta nyt totuus on että pelaaminen tuhosi elämäni ja samalla myös läheisteni elämän. Olen valehdellut, manipuloinut läheisiäni ja keksinyt valheita valheiden perään. Nyt kun totuus on valjennut silmilleni, tajuan asiat miten ne ovat olleet koko aikuiselämäni. Pelaaminen teki minusta patologisen valehtelijan, vaikka varmasti moni ajattelee että halutaan siirtää vastuu syyhyn. Mutta se on TOTTA. Nytkun olen menettenyt kaiken, avovaimon, perheen, työn, kasvoni, oman identiteettini tajuan miten kaikki meni. Häpeä oli niin valtava sisälläni, että rakensin pääni sisälle ikäänkuin toisenlaisen maailman, jossa olin menestyvä, onnistunut ihminen. Alitajuisesti tiesin että jossain vaiheessa korttitaloni romahtaa, ja voi pojat kuinka lujaa kaikki romahtikin. Olen täysin tyhjä ihminen. Vailla mitään mahdollisuutta enään normaaliin elämään. Minä kannan kyllä vastuuni, mutta se mitä tein läheisilleni satuttaa minua eniten. Kuin joku olisi lyönyt puukon sydänmeeni enkä saa sitä pois. Henkinen tuska on niin kovaa. Sanon kaikille, jotka edes miettivät äkkirikastumista peleillä, älkää tehkö sitä. Seuraukset voi olla niin vakavat, että se voi viedä sinulta kaiken, jopa hengen. Pelaaminen tuhoaa sinun elämän, samalla myös läheistesi elämät.