Olen 17-vuotias tyttö.
Vuonna 2013 keväällä sairastuin vakavaan masennukseen. Halusin kuolla, lähtä pois. Taistelin yksin asian kanssa 1,5 vuotta kunnes tunnustin asian ensimmäistä kertaa ääneen. Tämän jälkeen päädyin juttelemaan koulupsykologille. Hänen kanssaan jutteleminen auttoi hieman, koska pystyin vihdoinkin kertomaan suruistani. Mutta keskustelut myös ahdistivat. Hän toitotti minulle koko ajan, etten ole päässyt yli lähimmäiseni kuolemasta (kuoleman jonka jälkeen sairastui masennukseen). Tunsin itseni kyllä hyväksyneen sen, vaikka se vei kauan. Tapaamisissa tuntui etten saannut kertoa muista ongelmista. Hän halusi vain puhua kuolemasta... Kuolema on asia joka ahdistaa minua tosi paljon. En halua ihmisten ympärilläni kuolevan. Näiden psykologien tapaamisien aikoihin minulla alkoi paniikkikohtaukset ja ahdistuneisuus paheni. Ainoa mistä pääsin jotenkuten eroon oli vakava masennus.
Mutta nyt taas tuntuu kuin elämä menisi junarataa alas eikä loppua näy. Olen kyllästynyt jatkuvaan kommentoimiseen kuinka olen vaan omassa huoneessani, makaan sängyllä kuullokkeet päässäni. Se on tällä hetkellä ainoa pakopaikkani ja en haluaisi joutua eroon siitä vain koska perheeni kommentoi siitä aina myöhemmin kun viimekn tulen pois huoneestani. Ruokahaluni on huonontunut. En syö enään paljoa mitään kunnes vasta silloin kun nälkä tuntuu kipuna.
Käyn paljon urheilemassa jotta saan pahat ajatukset pois... painoni on pudonnut huomattavasti mutta ruokahalua ei vain ole...
Pelkään kertoa siittä.... pelkään, että asia paisuu ja se kantautuu vanhempieni korviin. He eivät tienneet vakavasta masennuksestani mikä minulla oli. Ja se, että päätyisin takas juttelemaan psykologille, pahemassa kunnossa pelottaa. Syy miksi en halua vanhempieni tietävän on se, että heillä on omat isot huolensa. En haluaisi heidän sen lisäksi huolehtivan minun perääni... en halua sitä hössötystä...
Vuonna 2013 keväällä sairastuin vakavaan masennukseen. Halusin kuolla, lähtä pois. Taistelin yksin asian kanssa 1,5 vuotta kunnes tunnustin asian ensimmäistä kertaa ääneen. Tämän jälkeen päädyin juttelemaan koulupsykologille. Hänen kanssaan jutteleminen auttoi hieman, koska pystyin vihdoinkin kertomaan suruistani. Mutta keskustelut myös ahdistivat. Hän toitotti minulle koko ajan, etten ole päässyt yli lähimmäiseni kuolemasta (kuoleman jonka jälkeen sairastui masennukseen). Tunsin itseni kyllä hyväksyneen sen, vaikka se vei kauan. Tapaamisissa tuntui etten saannut kertoa muista ongelmista. Hän halusi vain puhua kuolemasta... Kuolema on asia joka ahdistaa minua tosi paljon. En halua ihmisten ympärilläni kuolevan. Näiden psykologien tapaamisien aikoihin minulla alkoi paniikkikohtaukset ja ahdistuneisuus paheni. Ainoa mistä pääsin jotenkuten eroon oli vakava masennus.
Mutta nyt taas tuntuu kuin elämä menisi junarataa alas eikä loppua näy. Olen kyllästynyt jatkuvaan kommentoimiseen kuinka olen vaan omassa huoneessani, makaan sängyllä kuullokkeet päässäni. Se on tällä hetkellä ainoa pakopaikkani ja en haluaisi joutua eroon siitä vain koska perheeni kommentoi siitä aina myöhemmin kun viimekn tulen pois huoneestani. Ruokahaluni on huonontunut. En syö enään paljoa mitään kunnes vasta silloin kun nälkä tuntuu kipuna.
Käyn paljon urheilemassa jotta saan pahat ajatukset pois... painoni on pudonnut huomattavasti mutta ruokahalua ei vain ole...
Pelkään kertoa siittä.... pelkään, että asia paisuu ja se kantautuu vanhempieni korviin. He eivät tienneet vakavasta masennuksestani mikä minulla oli. Ja se, että päätyisin takas juttelemaan psykologille, pahemassa kunnossa pelottaa. Syy miksi en halua vanhempieni tietävän on se, että heillä on omat isot huolensa. En haluaisi heidän sen lisäksi huolehtivan minun perääni... en halua sitä hössötystä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi apua kirjoitin pitkän vastauksen ja nyt se kaikki pyyhkiytyi pois.
Noh.
Olen pahoillani läheisen menetyksestäsi. Itse menetin äitini 18 vuotiaana. Mutta ymmärrän sen, että kuolema ei tuollaisen tapahtuman jälkeen ole suinkaan ainoa asia, jota haluaa puida. Itsellä elämä oli jo ennalta sekaisin ja meni enemmän sekaisin äidin kuoltua. Siitä lähtien olen elänyt kuusi vuotta vuoristorataa, elämä on ollut jatkuvassa muutoksessa. Hyvinä kausina olen joko tarttunut toivoon ja innostunut asioista, tai toisinaan pakottanut itseni muuttamaan asioita vaikka energiataso oli alhainen tai innostus poissa. Silti olen aina onnistunut joko menemään ylikierroksille, jolloin vaatimukseni nousevat pilviin ja uuvutan itseni, tai olen antanut vastoinkäymisten romauttaa korttitalon, koska "miksi minä taas". Huonoina kausina on ollut yksinäisyyttä, masennusta, syömishäiriöitä ja televisioaddiktiota, joka on sulkenut minut neljän seinän sisälle. Tuoreempana on lievä sosiaalisten tilanteiden pelko. Haluaisin kokea vielä pitkäjaksoisen hyvän kauden, jolloin olisi sekä sosiaalisesti hyvä olo että asiat järjestyksessä.
Nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt psykologille, tai olin lukion toisella jo purkamassa masenusta, mutta se ei ollut oikein tuottoisa kokemus. Saa nähdä miten se kehittyy, toistaiseksi vaan jauhan samoja asioita ja no uusiakin, mutta kerron vähän kuin mitä jo tiedän. Paljon hyödyllisempi minulle oli yliopistopappi, hänen kanssa kävimme ennemminkin keskustelua kuin että olisin vain jaaritellut menneisyydestäni ja tuntemuksistani.
Pitää vielä todeta, että vaikka sulle on tapahtunut ikäviä asioita jo nuorella ikää niin ne ei määritä vielä mitään loppuelämäsi suhteen. Elämä on oikeasti pitkä aika ja siihen mahtuu monenlaista. Sitäpaitsi muutkin kärsivät teini-iässä ja siitä selviytyvät, täytyy sanoa että omat tämän hetken ongelmat eivät johdu ratkaisevasti noista nuoruuden ongelmista.
Haluaisitko jatkaa keskustelua? Itse olen aktivoitunut viimeaikoina Heimo-sivustolla, https://beta.heimo.co . Olen löytänyt sieltä sekä vertaistukea omiin asioihin että avartanut katsomustani sen suhteen, että ei muidenkaan elämät kovin täydellisiä ole (eikä niiden kuulukaan olla vaikka tässä illuusiossa itse aiemmin elin), vaan ihmisillä on monenlaisia tarinoita. Minua se on auttanut kertoa omia asioitani ja kuunnella muita... kirjoittelen siellä nimimerkillä riksraks