Hevostytöt eivät kykene tasapainoiseen rakkauteen

"Parisuhteen" pituus ei kerro kyllä ihmisen kyvystä rakastaa ihmislajin edustajaa, tai kyvystä tasapainoiseen parisuhteeseen. Saattaa jopa olla, että heikkoitsetuntoinen ja henkises hauras hevostyttö pelkää jätetyksi / hylätyksi tulemista yli kaiken ja siksi roikkuu miehessään kuin takiainen hevosen jouhissa. Kysymys on lähinnä siitä, että kykenee luottamaan ja osaa antaa rakkautta toiselle ihmiselle.

Olet oikeassa :) hevosharrastus on varmasti oiva tapa edistää lapsen empatiakykyä elollista olentoa kohtaan. Myöhemmin tämä hoivakokemus on helppo projisoida ihmisiin.

Puhuin kuitenkin aikuisista naisista, jotka ovat jääneet tuohon "hevoshullu"-maailmaansa ja käsittelevät eläintä ikäänkuin ihmisen korvikkeena. On edullista pienen lapsen kehityksen kannalta, että hänet tutustutetaan eläimiin ja hänelle annetaan mahdollisuus hoitaa ja rakastaa eläintä, kuten ihmistä. Aikuisena tämä hoivavietti kohdistetuu ihmiseen ja eläimen asema ihmisen rinnalla heikkenee.

Mielestäni monet AIKUISET "hevosnaiset" ovat koviksia ja heille on vaikeaa nähdä positiivisia asioita maailmassa. Heille lasi on aina puoliksi tyhjä.

Hevosen (tai muun lemmikin!) käsittely "ihmisen korvikkeena" ei tietenkään ole hyväksi suhteelle. Mutta siinä on eroa, onko ihminen eläinrakas ja siis rakastaa ja hoitaa eläimiä, tässä keskustelussa siis hevosia, JA samalla elää tasapainoisessa parisuhteessa toisen ihmisen kanssa, vai onko ihminen itsensä kanssa epätasapainossa elävä, eläimistä vertaisryhmää hakeva ihmisiin pettyjä.

Minun tuntemani hevosnaiset ovat näitä tasapainoisia parisuhteilijoita, joilla ei tuota vaikeuksia ymmärtää, että hevonen on eläin, eikä mikään aviomiehen korvike. He käyvät hoitamassa hevosensa ja harrastavat sen kanssa, mutta sitten he muuntuvat täysin "hevosnaisesta" naisellisiksi aviopuolisonaisiksi, joilla riittää juttua kaikesta muusta, kuin siitä hevosesta.

Jopa tuntemani hevospariskunnat, joissa mieskin siis harrastaa hevosia, puhuvat tallittomana aikanaan muusta kuin hevosista ja huolehtivat eläinten sijaan toisistaan.

Siinä hevonen ei eroa muista lemmikeistä, että se vaatii hoitoa ja vastuunkantokykyä, jotka ovat toki ihmissuhteessakin tärkeitä ominaisuuksia. Lisäksi on todettu, että hevoset rauhoittavat psyykettä. Niiden kanssa puuhastelu rentouttaa ja auttaa asettamaan itselle tavoitteita, niitä käytetään paljon jopa terapia- ja kuntoutusmuodoissa. Tästä johdettuna ajattelisin, että eikö se hevosen avulla saatu rentous, itsevarmuus ja hyvä olo ole oleellista myös ihmissuhteen kannalta? Minut hevoset paransivat masennuksesta, jonka jälkeen onnistuinkin perustamaan tasapainoisen parisuhteen.

Olipa hienosti kirjoitettu! Pahoitteluni siitä, että alkuperäinen kirjoitukseni oli rankka yleistys hevosia hoitavista naisista. Ymmärrän, että on myös eläimiä hoitavia ihmisiä, jotka kykenevät luottamaan myös oman lajinsa edustajaan. Luonnollisesti sellaiset ihmiset ovat myös eläintenhoitajina mitä parhaita ja he kohtelevat eläimiä eläiminä. Kuitenkin yleistyksestä huolimatta olen huomannut että erityisen "eläinrakkauden" taustalla on monasti epäluottamusta ihmistä kohtaan.

Ihminen1984 kirjoitti:

Olipa hienosti kirjoitettu! Pahoitteluni siitä, että alkuperäinen kirjoitukseni oli rankka yleistys hevosia hoitavista naisista. Ymmärrän, että on myös eläimiä hoitavia ihmisiä, jotka kykenevät luottamaan myös oman lajinsa edustajaan. Luonnollisesti sellaiset ihmiset ovat myös eläintenhoitajina mitä parhaita ja he kohtelevat eläimiä eläiminä. Kuitenkin yleistyksestä huolimatta olen huomannut että erityisen "eläinrakkauden" taustalla on monasti epäluottamusta ihmistä kohtaan.

Lue lisää

Siinä olet oikeassa, että se näennäinen "eläinrakkaus" onkin usein perua "ihmiset on paskoja selkäänpuukottajia, vihaan kaikkia ihmisiä" -asenteesta. Näissä tapauksissa eläinystävä toki antaa myös paljon, mutta sanoisin, että kyseessä on juuri se muissa kommenteissa mainitsemasi hylätyksi tulemisen pelko ja tämän pelon välttely; eläinhän on täysin omistajansa/hoitajansa armoilla, eikä se luonnollisesti "pääse pakoon" tästä suhteesta (vertaa: ihminen taas kävelisi todennäköisesti pois "ahdistavasta" ihmissuhteesta). Ja esimerkiksi koirat ovat hyvin uskollisia omistajilleen, oli omistaja millainen paskapää tahansa, joten on helppo tuudittautua ajatukseen "se (=rakas lemmikkini) ei koskaan hauku, syyttele tai käännä takkiaan minulle! Se rakastaa minua oikeasti!!"

Mitä hevosiin tulee, ne todella luovat kiinteitä ystävyyssuhteita ja kykenevät jopa suremaan ja masentumaan, jos menettävät ystävänsä. Mutta olivat ne kuinka mahtavia, rentouttavia ja terapeuttisia tahansa, ne eivät tietenkään täysin korvaa oman lajin eli ihmisten seuraa ihmiselle. Siksipä niiden kanssa paranneltu psyyke pitäisi valjastaa käyttöön myös ihmisiin tutustuttaessa. Hevoset (ja muut eläimet) antavat hyvät eväät käsitellä ihmissuhteita, mutta eläimiä ei ole tarkoitettukaan korvaamaan ihmissuhteita kokonaan.

Kuten jo sanoin, on iso ero eläinrakkauden ja "eläinrakkauden" välillä. Aidosti eläinrakas ihminen luo ystävyyttä eläintenkin kanssa, muttei unohda ihmislajia. Näennäisesti "eläinrakas" ihminen käyttää eläimiä ihmisten korvikkeina, koska eläimet ovat tietyllä tapaa hallittavissa niiden puhekyvyn puutteen ja ihmistä alikehittyneemmän ajattelutavan takia.

Loistavaa pohdiskelua ja täyttä asiaa. Itseasiassa olen kanssasi täysin samaa mieltä. Tässäkin keskustelussa on nähtävissä se, miten ihanaa on keskustella lajikumppanin kanssa

Kyllä näin 11v parisuhteessa hevos/koira ihmisen kanssa eläneellä voin sanoa että asia on just noin.Hevonen 1,koirat 2,ja siellä jäljessä jossain tulee mies ja koti.Ei noista ole normaaliin parisuhteeseen.Tunnetilat,niin henkinen kuin fyysinen on aivan lapsen tasolla.

Itse olen heikkotuntoinen semi-bodattu, tatuoitu budolajien harrastaja. Oma lapsuuteni on ollut hyvinkin ankara ja alisteinen. Haen budolajien kautta näennäistä henkisyyttä ja bodauksen kautta fyysistä ulkonäkökeskeistä vahvuutta. Olen äärimmäisen epävarma itsestäni henkisesti ja siksi koen koen budolajien henkisyyden ja itsekurin ikäänkuin terapiana. Myös zeniläisyys on minulle tuttua ja koen olevani parempi ihminen zen-ajatuksineni, ainakin muihin verrattuna.

Nuorena aikuisena tatuoin itseäni tribaaleillle ja muilla sisällöttömillä kuvilla, koska ne toivat minulle varmemman olon siitä että kuulun johonkin viitekehykseen ja ihmisryhmään.. Koin olevani rohkea ja hieman kovakin ihminen kun tatuoin itseäni.

Myöhemmin otin itselleni bit-bullin, joka pönkitti heikkoa itsetuntoani. Annoin sen aina juosta puistossa vapaana, koska halusin viestittää muille ihmisille sitä, että olen erinomainen koirankouluttuja ja hallitsen koiraani täydellisesti. Kuitenkin suhteeni koiraan ei lähtenyt koiran tarpeesta, vain omasta tarpeestani. Todellisuudessa en osaa kasvattaa koiria sen enempää mitään muutakaan elollista olentoa.

"Eläinrakkaat" hevosnaiset ovat minun kaltaisiani naissukupuolen edustajia.

##koen olevani parempi ihminen zen-ajatuksineni, ainakin muihin verrattuna. ##

Voi,voi...hanki elämä ja palaa asian tiimoille 10 vuoden kuluttua tästä hetkestä.

Tähän hienoon esimerkkitarinaan tiivistyy koko keskustelunavaus.
Ihminen joka ei ole kokenut lapsena toisen ihmisen rakkautta ei kykene rakastamaan, tai paremminkin sanottuna ei osaa rakastaa.

"Sen voin sano, että esim. hyväluontoinen koira antaa hyvin paljon , se ei milloinkaan moiti tai solvaa, hyväksyy sellaisena kun ihminen on,"

Kirjoittaja kertoo hyväluontoisesta koirastaan, joka antaa ja hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. Eli kirjoittaja kertoo koirastaan sen, miten rakastunut ihminen toimii. Eli antaa ja hyväksyy. Valitettavasti koiralla ei ole kädellisten kaltaista kykyä rakastaa. Koiralle ihminen on ravinnonsaannin välikappale ja laumatoveri. Koiran tunneskaala vaihtelee vain innostuneen ja passiivisen välillä. Kirjoittaja kokee koiran pyyteettömän innostumisen ja hännänheiluttelun ikäänkuin häneen kohdistettuna huomiona ja rakkauden osoituksena. Kuten ymmärrämme, koiralle innostuksen kohde saattaa olla mikä vain, vaikka pallo tai keppi.

Jos kirjoittaja rakastaisi koiraansa, tai ymmärtäisi rakkauden syvimmän merkityksen, hän kirjoittaisi siitä mitä hän koiralleen voisi antaa. Käsittääkseni silloin myös toisen ihmisen rakastaminen ja hyväksyminen aitona omana itsenään olisi kirjottajan kohdalla mahdollista.

Rakkaus on antamista ja toisen hyväksymistä omana itsenään, ilman henkilökohtaisia vaatimuksia. Siinä ei odoteta toiselta ihmiseltä mitään, ei edes rakkautta.

Ihminen1984 kirjoitti:

Tähän hienoon esimerkkitarinaan tiivistyy koko keskustelunavaus.
Ihminen joka ei ole kokenut lapsena toisen ihmisen rakkautta ei kykene rakastamaan, tai paremminkin sanottuna ei osaa rakastaa.

"Sen voin sano, että esim. hyväluontoinen koira antaa hyvin paljon , se ei milloinkaan moiti tai solvaa, hyväksyy sellaisena kun ihminen on,"

Kirjoittaja kertoo hyväluontoisesta koirastaan, joka antaa ja hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. Eli kirjoittaja kertoo koirastaan sen, miten rakastunut ihminen toimii. Eli antaa ja hyväksyy. Valitettavasti koiralla ei ole kädellisten kaltaista kykyä rakastaa. Koiralle ihminen on ravinnonsaannin välikappale ja laumatoveri. Koiran tunneskaala vaihtelee vain innostuneen ja passiivisen välillä. Kirjoittaja kokee koiran pyyteettömän innostumisen ja hännänheiluttelun ikäänkuin häneen kohdistettuna huomiona ja rakkauden osoituksena. Kuten ymmärrämme, koiralle innostuksen kohde saattaa olla mikä vain, vaikka pallo tai keppi.

Jos kirjoittaja rakastaisi koiraansa, tai ymmärtäisi rakkauden syvimmän merkityksen, hän kirjoittaisi siitä mitä hän koiralleen voisi antaa. Käsittääkseni silloin myös toisen ihmisen rakastaminen ja hyväksyminen aitona omana itsenään olisi kirjottajan kohdalla mahdollista.

Rakkaus on antamista ja toisen hyväksymistä omana itsenään, ilman henkilökohtaisia vaatimuksia. Siinä ei odoteta toiselta ihmiseltä mitään, ei edes rakkautta.

Lue lisää

Tietosi koiran tunne-elämästä vastaavat suurin piirtein 1920-30-lukujen käsityksiä ja kuvastavat mainiosti mihinkään muuhun kuin mutuiluun perustuvia yleistyksiä tuolta ja varhaisemmalta ajalta. Tuolloin oli tapana tieteessä korostaa erityisesti länsimaisen ihmisen kaikkivoipaisuutta kaiken muun kustannuksella.

Nykyään tiedetään jo paremmin, vaikka vanhat käsitykset elävät sitkeästi.

- koira on myötätuntoinen ja empatiakykyinen, josta on jo olemassa tieteellistä ja tieteellisesti arvioitua näyttöä
- koirille suoritetut aivokuvaukset ovat osoittaneet, että koirilla on samanlainen kyky tunnepohjaiseen reagointiin kuin ihmisillä, ja koirat myös käyttävät tätä kykyään
- koira voi surra esim. kuollutta isäntäänsä/emäntäänsä vuosikausia ja jopa koko loppuelämänsä. On koiria, jotka ovat menettäneet ruokahalunsa surusta ja kuolleet nälkään.
- koira voi masentua, jos menettää isäntänsä/emäntänsä, eikä uusi "ravinnonsaannin välikappale" ole koiran mielestä yhtä rakastettava, vaikka kohtelisi koiraa jopa paremmin
- koira voi asettaa isäntänsä/emäntänsä/kenenkä vaan elämän etusijalle vaaratilanteessa. Koirien käytös vaaratilanteessa vaihtelee rodusta riippumatta, sillä aivan kuten ihmisillä koirilla on yksilökohtainen tapa reagoida akuuttiin vaaraan joko taistelemalla, pakenemalla, jähmettymällä tai alistumalla, persoonallisuudesta riippuen
- todella kummallinen rinnastus koiran innostumisen kohteesta puhuessasi, kun rinnastat ihmisen ja pallon/kepin, osoittaa kyllä hyvin käsityskykysi rajat

Loppukaneettisi "Rakkaus on antamista ja toisen hyväksymistä omana itsenään, ilman henkilökohtaisia vaatimuksia. Siinä ei odoteta toiselta ihmiseltä mitään, ei edes rakkautta." on kovin ihanteellinen.
Ajatusleikki: Jos olet autiolla saarella rakastetun kumppanisi kanssa, ja alaraajasi ovat halvaantuneet. Rakastettusi ei tunne sinua kohtaan ollenkaan samoin, sanotaan vaikka, että tämä ihminen "ei ole lapsena kokenut toisen rakkautta". Hän päättääkin antaa sinun kuolla nälkään, koska olet selviytymisen kannalta aika hyödytön. Joten, rakastaisitko tätä ihmistä loppuun asti vai alkaisiko tulla muita tunteita, ja kenties jotain vaatimuksia?

Nuff said...
http://yle.fi/uutiset/koira_ei_rakasta_ihmista_ihmisen_toivomalla_tavalla/5496161

Hyvin usein yllättävän koulutetutkin ihmiset väittävät eläinten tuntevan monimutkaisia tunteita, kuten mustasukkaisuutta, rakkautta, vihaa, empatiaa jne. Nämä väitteet perustuvat yksittäisiin esimerkkeihin ja tarinoihin jonkin eläimen inhimillisestä käyttäytymisestä. Yksikään tieteelliseen hypoteesiin perustuva tutkimus ei ole pystynyt aukottomasti todistamaan, että eläimet (kädellisiä lukuunottamatta) kykenisivät tuntemaan ihmisille ominaisia tunteita. Eläinpsykologiassa on pystytty näyttämään, että kehittyneimmät ei-kädelliset nisäkkäät kykenevät tuntemaan kipua, pelkoa, innostusta ja agressiivisuutta. Monimutkaisten tunteiden, kuten mustasukkaisuuden, vihan, kateuden, rakkauden, empatian jne. tunteminen on ihmislajin menestyksen ja kehityksen taustalla. Esimerkiksi simpanssi, joka on lähimpänä ihmistä (jakaa 98%:sti ihmisen dna:n), ei kykene esimerkiksi jakamaan nälkäisen vieraan lajikumppaninsa kanssa ravintoa empatian kautta. Ihmiselle taas on kehittynyt kyky empatiaan, koska se edesauttaa yksilöä selviytymään ihmisyhteisössä pitkällä aikavälillä paremmin.

Ihminen1984 kirjoitti:

Hyvin usein yllättävän koulutetutkin ihmiset väittävät eläinten tuntevan monimutkaisia tunteita, kuten mustasukkaisuutta, rakkautta, vihaa, empatiaa jne. Nämä väitteet perustuvat yksittäisiin esimerkkeihin ja tarinoihin jonkin eläimen inhimillisestä käyttäytymisestä. Yksikään tieteelliseen hypoteesiin perustuva tutkimus ei ole pystynyt aukottomasti todistamaan, että eläimet (kädellisiä lukuunottamatta) kykenisivät tuntemaan ihmisille ominaisia tunteita. Eläinpsykologiassa on pystytty näyttämään, että kehittyneimmät ei-kädelliset nisäkkäät kykenevät tuntemaan kipua, pelkoa, innostusta ja agressiivisuutta. Monimutkaisten tunteiden, kuten mustasukkaisuuden, vihan, kateuden, rakkauden, empatian jne. tunteminen on ihmislajin menestyksen ja kehityksen taustalla. Esimerkiksi simpanssi, joka on lähimpänä ihmistä (jakaa 98%:sti ihmisen dna:n), ei kykene esimerkiksi jakamaan nälkäisen vieraan lajikumppaninsa kanssa ravintoa empatian kautta. Ihmiselle taas on kehittynyt kyky empatiaan, koska se edesauttaa yksilöä selviytymään ihmisyhteisössä pitkällä aikavälillä paremmin.

Lue lisää

Juuri niin. Koira on hyvä ja uskollinen kumppani ihmiselle juuri siksi että koiran tunne-elämä on melko yksinkertaista ja se leimautuu biologisen laumataipumuksensa mukaan voimakkaasti hoitajaansa.
Minulla on itsekin ollut koiria ja ymmärrän hyvin sen ajatuksen että koiran uskollisuus tuntuu hienolta ja paljon antavalta. Ja niinhän se onkin. Mutta koiran ja ihmisen vertaminen keskenään ja sen väittäminen että koiran tunne-elämä olisi jotenkin jalompaa ja hienompaa kun se on niin pyyteettömän uskollinen, on kyllä itsensä huijaamista. Koira ei kykene muuhun kuin uskollisuuteen, valitettavasti usein myös sitä kaltoin kohtelevaa omistajaa kohtaan.
Suhde ihmisen ja ihmisen välillä on vaativa juuri koska se on kahden tasaveroisen yksilön suhde, ei laumanjohtajan ja uskollisen alemman laumanjäsenen kuten ihmisen ja koiran suhde. Suhde toiseen ihmiseen vaatii muutakin kuin toisen uskollisuuden ja hännänheilutuksen ihastelua. Siinä pitää antaa ja saada samassa suhteessa ja ottaa huomioon toisen monimutkaisetkin tunteet ja ajatukset. Ymmärrän että kaikki eivät siihen niin hyvin kykene ja siksi ihannoivat koiran ja ihmisen suhdetta joka on paljon simppelimpi ja helpommin hallittava. Eikä tämä tietysti poista tämän koirasuhteen hienoutta ja ainutkertaisuutta. Se ei vain silti ole sama suhde kuin toiseen ihmiseen

Ne aivojen alueet, jotka määräävät tunne-elämästä, ovat kaikilla nisäkkäillä hyvin samanlaiset. Joten tuskinpa koiran ja ihmisen tunteissa on kovin suurta eroa.

TotuusSattuu kirjoitti:

Juuri niin. Koira on hyvä ja uskollinen kumppani ihmiselle juuri siksi että koiran tunne-elämä on melko yksinkertaista ja se leimautuu biologisen laumataipumuksensa mukaan voimakkaasti hoitajaansa.
Minulla on itsekin ollut koiria ja ymmärrän hyvin sen ajatuksen että koiran uskollisuus tuntuu hienolta ja paljon antavalta. Ja niinhän se onkin. Mutta koiran ja ihmisen vertaminen keskenään ja sen väittäminen että koiran tunne-elämä olisi jotenkin jalompaa ja hienompaa kun se on niin pyyteettömän uskollinen, on kyllä itsensä huijaamista. Koira ei kykene muuhun kuin uskollisuuteen, valitettavasti usein myös sitä kaltoin kohtelevaa omistajaa kohtaan.
Suhde ihmisen ja ihmisen välillä on vaativa juuri koska se on kahden tasaveroisen yksilön suhde, ei laumanjohtajan ja uskollisen alemman laumanjäsenen kuten ihmisen ja koiran suhde. Suhde toiseen ihmiseen vaatii muutakin kuin toisen uskollisuuden ja hännänheilutuksen ihastelua. Siinä pitää antaa ja saada samassa suhteessa ja ottaa huomioon toisen monimutkaisetkin tunteet ja ajatukset. Ymmärrän että kaikki eivät siihen niin hyvin kykene ja siksi ihannoivat koiran ja ihmisen suhdetta joka on paljon simppelimpi ja helpommin hallittava. Eikä tämä tietysti poista tämän koirasuhteen hienoutta ja ainutkertaisuutta. Se ei vain silti ole sama suhde kuin toiseen ihmiseen

Lue lisää

Ompa hienoa, että edes joku koiranomistaja tajuaa totuuden. Mä olen itse aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen ja eläimen suhdetta voi mitenkään verrata ihmisten välisiin suhteisiin. Joten en voi ymmärtää jos esim. joku nainen sanoo, että miehet on paskoja, koiraan voi aina luottaa. Koska koira on sun vieressä uskollisesti hautaan asti. Se ymmärtää sua yms. Mä yleensä kysyn sitten, että jutteleeko se koira sulle, tukeeko sua kun tulee vaikeaa, kannustaako eteenpäin. Käykö kaupassa jos tulet kipeäksi jne. Ilkeää ehkä mutta tarkoitus on herättää heidät ajattelemaan että onko koira parempi kumppani kuin mies. Tottakai koira kiintyy ihmiseen kun tietää, että ihminen antaa hänelle ruokaa. Ja koiraihmiset luulee, että se rakastaa heitä. Mutta niinhän tekee kaikki eläimet. Oppivat tietämään, kuka heitä ruokkii.
Kaikista kamalimmin mun korvaan särähtää, kun joku sanoo itseään koiran äidiksi tai mammaksi. Pitää koiraa paremmmin kuin lapsistaan huolehtii. Ihan kammottavaa. Koira on noussut monelle naiselle perhehierarkiassa ylimmälle tasolle. Ohi muiden. Ei sen niin pidä mennä.