Tästähän varoitellaan eri lähteissä, ja tämä lienee suhteissa suurikin riski.
Eräässä kirjassa mm. oli eräässä tapauksessa uhrille sanottu psykoterapeutilla epävirallisesti, että jos pysyt suhteessa, ajaudut lopulta jompaan kumpaan 1. mielisairaalaan tai 2 vankilaan
Toisessa nettilähteessä taas huomautettiin miten terveys ym. viranomaiset, jotka joutuvat olemaan tekemisissä narsistien kanssa, tuntevat käsittämätöntä vihaa jota on vaikea selittää ja hallita
Narsisteilla usein on jompi kumpi vanhemmista narsisti, joten sekin täsmää omalla tavallaan tähän
Eräässä kirjassa mm. oli eräässä tapauksessa uhrille sanottu psykoterapeutilla epävirallisesti, että jos pysyt suhteessa, ajaudut lopulta jompaan kumpaan 1. mielisairaalaan tai 2 vankilaan
Toisessa nettilähteessä taas huomautettiin miten terveys ym. viranomaiset, jotka joutuvat olemaan tekemisissä narsistien kanssa, tuntevat käsittämätöntä vihaa jota on vaikea selittää ja hallita
Narsisteilla usein on jompi kumpi vanhemmista narsisti, joten sekin täsmää omalla tavallaan tähän
Vastaukset 21
Vanhimmat
Tunnen uhreja, jotka ovat olleet (pakko)avioliitossa narsitin kanssa vuosikymmeniä, ei rakkaudesta vaan koska on yhteistä omaisuutta, lapsia yms. sitovia asioita. Eroa on edeltänyt yleensä jokin dramaattinen tapahtuma elämässä (mm. onnettomuus, sairaus), joka on lopulta havahduttanut huomaamaan kumppanin narsistisesti häiriintyneen luonteen. Uhrin tie on johtanut pitkäkestoiseen terapiaan, mikä ei suinkaan ole hullumpi vaihtoehto!
Terapiasta ei ole mitään hyötyä, jos terapeutti ei kykene kohtaamaan tosiasoita, vaan yrittää selitellä niitä pois, ja lisää lisäämistään uhrissa tolkuttomia syyllisyyden tunteita.
jos jollain on vuosia aikaa johonkin terapiaan, siitä vaan. Noissa narsismia koskevissa kirjoissa kun puhutaan terapian kestoista 2-3 vuositasolla. Minusta se tuntuu aivan järjettömän pitkälle ajalle jahkata jotain asiaa, käydä viikottain jossain terveysasemalla, maksaa maksuja ym. Sellaisessa ajassahan kerkeää tulemaan jo uusia elämän huolen aiheita muilla elämän osa-alueilla. terapiaa toisen terapian tueksi, limittäin, ja yks kaks huomaakin viettävänsä puolet ajastaan sosiaali-ja terveyspalveluita käyttämässä. kuka lopulta on vetänyt touhussa pisimmän korren ? uhri, narsisti vai kunnan viranhaltijat suosituksineen käytäntöineen.
Mielestäni paras keino on ottaa itse selvää aiheesta kaikki mitä löytyy, ottaa ero jos kyse on suhteessa olevasta narsistista, ottaa lopputili jos kyse on töissä olevasta narsistista, valikoida seuransa paremmin jatkossa ja vähän tahdonvoimaa, uudelleenjärjestellä arvojaan, ja tarvittaessa vaikka työpaikkaa ja asuinkaupunkia
järjen ihokarvani nousee pystyyn, kun välillä luen täällä jonkun leppoisaan sävyyn jaarittelevan ja valittelevan, että esimies on narsisti, huomasin sen tuossa 15 vuotta sitten....
tai joku nainen joka kertoo, että mies on narsisti, mutta kun on meillä on lapset, rivitalo espoossa ja mökki päijänteellä, ajattelin vielä muutaman vuoden katsella jahka lapset aikuistuu niin muutan ehkä erilleen....
Terapeutteja ja terapiasuuntauksia on lukemattomia. Kannattaa paneutua asiaan ja valita huolella itselleen sopiva niin että jälki ei ole pelkkää kohtelemista vaan aitoa kohtaamista. Terapia ei suinkaan "paranna" ketään, se toimii vain katalysaattorina prosessissa, joka olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, terapeutin avustuksella tai häntä ilman.
Totta, se muutos on jokaisen terapoitavan tehtävä itse. On hulluutta uskoa, että joku ulkopuolinen terapia pelastaa, jos ei ole omaa tahtoa ja halua löytää ulospääsytietä.
Mutta se ihan oikeasti on hyödytöntä, jos siinä ei käsitellä terapoitavan todellisia elämänkokemuksia.
Silloin ei siihen voi vaikuttaa itse eikä terapeutin taitavuus.
Ensimmäinen edellytys onnistumiseen on se, että käsitellään asiaa, josta ongelma kiikastaa. Jotakin muuta käsittelemällä voidaan käsitellä ikuisesti eikä mitään selviä.
Joo ja minustakin se on järkyttävää, että suositellaan jo keski-ikäisille ihmisille vuosien terapiaa.
Siis, että viettää viimeset ja elämänsä ainoat nuoremmat vuodet, jota narsistin vallan alta olisi jäljellä, terapiassa (ikäänkuin terapeutin holhouksessa) ollakseen sitten kunnossa ryppyisenä mummona. Ja sitten se olikin tämä elämä.
Minuu hirvittää ajatus.
Terapian tarkoitus on parantaa elämänlaatua, se ei sovi ihmisille, joilta puuttuu motivaatio, uteliaisuus ja rohkeus laittaa itsensä likoon psyykkisessä mielessä.
Tai sitten on niin, että ihmisellä on sitä uteliaisuutta enemmän kuin mitä terapia tarjoaa.
Just tuon takia terapia ei tee narsistin uhrille välttämättä hyvää kun se on just tollasta moittimista...niin narsistin uhrin syyllisyydentunto-ongelmat pahenee.
Ja mistäs sitten apu ?
Terapiasta tykkäämättömät ihmiset ovat huonompia kuin muut ja silleen,
terapiasta tykkäämättömillä ei ole oikeutta aitoihin tunteisiin.
Kaikkien pitää elää terapioiden psyykemaailmoissa.
Se on paras elämäntapa, muu on kehnompaa, kehittymättömämpää...
"Just tuon takia terapia ei tee narsistin uhrille välttämättä hyvää kun se on just tollasta moittimista...niin narsistin uhrin syyllisyydentunto-ongelmat pahenee."
No ny täytyy taas laittaa linkki syyllisyydestä saatesanoilla, että jos ihmisellä on terve tunne elämä hän kokee toisinaan myös syyllisyyden tunteita...
Itse aikoinaan paljonkin näitä asioita/syyllisyyskysymyksiä pyöritellyt, kun ollut tullut syyllistyttyä semmosistakin asioista jotka ovat toisen ihmisen vastuulla vrt linkin kohtaan
"Liiallinen syyllisyydentuntoisuus voi olla myös seurausta lapsuudesta, jossa lapsi on sisäistänyt ympäristön viestin, että hyväksytyksi tuleminen on ansaittava. Lapsi voi kokea syyllisyyttä vanhempiensa pahasta olosta ja tehdä kaikkensa, että tulisi hyväksytyksi. Hän joutuu tukahduttamaan omat tarpeensa ja pyrkii olemaan auttavainen ja mahdollisimman vähän vaivaksi."
Malli joka saattaa seurata aikuisuuteenkin, olla näiden uhri tarinoiden taustallakin...
Mutta tosiaan syyllisyyskin puolustaa paikkansa jos
"Syyllisyys myös saa meidät tarkastelemaan omaa toimintaamme ja mahdollisesti korjaamaan sitä. Se mahdollistaa muutoksen ja tarjoaa uuden mahdollisuuden toimia paremmin."
Syyllisyys liittyy myös olennaisena empatiaan
"Syyllisyys on yhteydessä ihmisen empaattisuuteen eli kykyyn tuntea myötätuntoa muita kohtaan. Syyllisyys estää useimpia meistä jo ennakolta toimimasta itsekkäästi, välinpitämättömästi tai vihan vallassa."
Ettei se syyllisyys ny kaiken kaikkiaan ole pahaksi vaan on osa tervettä tunne elämää, jos ihminen ei tunne syyllisyyttä hän saattaa olla jopa vaaraksi muille ihmiselle, käsittääkseni tuo koskee nimenomaan narsisteja, eivät tunne syyllisyyttä ja varmaan keskeyttävät terapian jos sellainen tunne herää puhumattakaan häpeästä...
Linkki unohtui
http://www.naistenkartano.com/artikkelit/mielen_hyvinvointi/syyllisyys/
No nyt tuntuu siltä, ettei tässä tiedetä tuosta syyllisyysasiasta mitään millaset mittasuhteet se voi saada.
Ja se se juuri onkin ongelmallista jos ne terapeutitkaan ei tiedä.
"Ja se se juuri onkin ongelmallista jos ne terapeutitkaan ei tiedä."
Kyllä ne terapeutit tietävät, ovat läksynsä aikoinaan lukeneet ja pyrkivät siihen, että ihminen vapautuu ns. turhansa syyllisyydestään, opitaan mitkä asiat kuuluvat oman vastuun piiriin ja mitkä asiat ovat toisen ihmisen vastuulla...
"Irti turhasta syyllisyydestä
Liiallisesta syyllisyydentunnosta irti pääseminen edellyttää avointa ja rehellistä omien tunteiden äärelle pysähtymistä ja niiden kuuntelemisen opettelua. Tarvitaan myös myötätuntoa ja hyväksyntää omaa itseä kohtaan sekä aikaa. Parhaiten tämä onnistuu jakamalla muiden kanssa, esimerkiksi vertaisryhmässä.
Jatkuvasta syyllisyydestä luopuminen on hidas prosessi, jossa muutos tapahtuu askel kerrallaan. Siinä opetellaan luopumaan ylivastuullisuudesta ja ottamaan vastuu vain omista virheistä. Täydellisyyden tavoittelun sijaan tavoitteena on normaali ihmisen osa, jossa kelvataan puutteellisenakin."
http://www.naistenkartano.com/artikkelit/mielen_hyvinvointi/syyllisyys/
Syyllisyys on vain niin ruma sana, vaikka ei sen aina tarvitse tarkoittaa muuta kuin sen oman osuutensa pohtimista. Ihmissuhteisiin liittyen suhteessa on aina kaksi osapuolta, narsistisuhteissa hän joka kaltoinkohtelee ja hän joka sen sallii...
Tarkoitan ny niitä suhteita joissa jo tiedetään, ollaan niitä uhreja, että edelleen siihen vanhaan kysymykseen "jos et pidä jalanjäljistä kasvoillasi, miksi makaat lattialla"vastauksen löytyminen saattaa olla tie siihen muutokseen...
Minusta taas, jos ihminen itse tuntee, että ei tarvitse terapiaa, vaan voi jatkaa elämäänsä ja selvitellä asioita itse, niin ehdottomasti kaikki yläpeukut hänelle.
Jos sitä tervettä syyllisyyttä ihminen tuntee koko ikänsä, huom! koko ikänsä, niin ei hänen sitä enää tarvitse opetella ja kohdata terapiassa vaan hän sen homman taitaa muutenkin.
En ole myöskään lähtenyt vanhenemaan pitkiin terapioihin etsimään mitään sellaista, mitä ei ehkä löydy. Olen käyttänyt aikani itseni kehittämiseen ammatillisella ja harrastuspuolella. Olen toteuttanut intohimojani ja kartuttanut taitojani aivan uskomattomalla tavalla sen ajan, jonka olisin voinut käyttää terapiassakin.
Mutta ne, joilla on niin paljon pahaa oloa, että tarvitsevat terapiaa, niin käyttäköön he sen resurssin, mitä minä en tuhlaa itseeni. Sitä tuolla aiemmin varmaan jo ajettiin takaa. Eli ne, joilla on kaksi viittaa antavat toisen niille, joilla ei ole yhtäkään.
Joo, on kiva kun noin käy :) Tää Kaiku-efektillä kirjoittava on kiva, tykkään hänestä <3
Aikoinaan samassa työpaikassa hullun kiusaajan kanssa 10v. Tunnen edelleen vihaa häntä ja hänen verkostoaan kohtaan, vaikka pääsin hänestä eroon pari vuotta sitten. Raivo kohdistuu vain näihin pahantekijöihin, eikä onneksi ole muita narsistin elkeitä. Olen miettinyt miten pääsen eroon tästä vihasta, jota en voi mitenkään ilmaista?
Minä olen sekä kylmän narsistimiehen uhri että yhteisen lapsemme syntymän jälkeen ainakin jossakin määrin narsistinen itsekin. Olen kiitollinen terapeutilleni. 3v teimme tiivistä yhteistyötä ja ilman sitä tukipilaria elämässäni, olisin hyvin todennäköisesti päätynyt perhesurmaajatilastoihin. Nyt olen voiton puolella ja elän hyvää elämää tytön kanssa kaksin.
Aikoinai itsekkin narsistista erottuani, aloitin terapian. Jonkin aikaa sitä jaksoin, kun tuli tunne, etten pääse eteenpäin. Aina terapian jälkeen tuli pahempi olo, kuin sinne mennessä. Kun sitä potaskaa pyörittää ja pyörittää, niin eihän siitä koskaan irti pääse. Itse koin parempana, että lopetan sen ja hommasin kirjastosta kirjoja ja annoin ajan hoitaa asian.
Nyt voin paljon paremmin. Joskus narsku tulee mieleen, mutta en jää siihen tunteeseen vellomaan, vaan jatkan elämääni ja totean, että ohi on elämä sen paskiaisen kanssa.
Minä en ymmärrä mitä järkeä on mennä terapiaan asian kanssa, josta etukäteen tietää, ettei siihen vielä oikein kukaan maailmassa ole keksinyt sellaista ihan oikeaa kunnollista ratkaisua.
Osaatteko selittää mitä järkeä siinä on ?
Kaikki kun jo etukäteen tiedämme, että ongalman ratkaisevaa ratkaisua ei ole, ja että ainoa tiedossa oleva jonkinlainen ratkaisu on se "no contact".
No ehkä sinne terapiaan voi mennä vatvomaan tehdäkö se "no contact"- päätös lopullisesti vai ei ? Ja se nyt sitten riippuu ihan terapeutista kumpaa hän kannattaa.
Että voisiko yhtä hyvin vetää arpaa ?
Kokemuspohjalta osaan hyvin ennakoida, miten kusipäiden verkosto toimii missäkin tilanteessa, mikä on kökköpuhetta ja miten he pelaavat ihmisillä. Oppimani pohjalta voisin itse toimia samoin, mutta en kuitenkaan voi.