Nyt mä sit alan tehdä todella töitä sen eteen, että mun elämä alkais. Ja ilman ikävää. Sit kun olis edes vaan ikävä. Mutta kun on todella hylätty olo ja välillä oon myös mustasukkainen. Se on tosi raastava tunne, kun iskee päälle. Mitä varten pitää tähän malliin rakastua, kun ei saa minkäänlaista vastakaikua? Kaikki elämänilo kadonnut, vaikka on kesä kauneimmillaan. Ei hänkään oikein toiminut mun kohdallani, mut minkäs teet. Tänne sit pitää kirjoitella, kun ei oikein voi tällä muita ihmisiä kuormittaa ainakaan kauheasti. Ja tää on kyllä tosi yksinäinen olotila. Ei sitä oikein voi jakaa, kun sellaisten kanssa, ´jotka kokee parhaillaan samaa. Ihmettelen vaan, kun täällä kaivataan ihmisiä, eikä käsitellä tunteita. Mun käsittääkseni tää palsta on ikäväntunteen käsittelyyn. Ihmiset tavataan irl, tutustutaan ja muuta, jos vielä toivoa on!
Ikävä ikäväntunne, josta haluan päästä eroon!
SyväSuru
7<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
pelkkä trollimetsä tämä on , ja sillain kannattaa suhtautua :)
Olen nähnyt surusi jo kauan aikaa, mutta olosuhteet ja paikka missä näemme on sellainen missä ei kannata näyttää tunteita vaikka niitä olisi. Tänään olisin voinut kertoa tunteistani, mutta olitkin jotenkin "iloisempi", niin en sitten viittinyt taas masentaa sinua. Ehkä näin parempi.. ei nämä tunneasiat oikeen sovellu minulle. Haluan vain että olet onnellisempi... minulla sen verran tuota "synkkää" lastia hartioilla että se pitäisi ensin tiputtaa pois, niin jaksaa sitten tarpoa ylämäkeen...
En ole nähnyt häntä tänään ja nyt yritän välttää näkemistä, koska aidosti haluan päästä yli hänestä ja jatkaa elämääni. Ei hän ole minua varten, ollaan kyllä asiat "sivuttu" keskenämme. Siis puhuminen häneltä on liikaa vaadittu, vaikka omat tunteeni hänelle kerroin. Onneksi pian alkaa kesäloma ja pääsee tapaamaan pois täältä ihmisiä, joita ei ole nähny vähään aikaan.
Ymmärrän ajatuksiasi. Itselläni ihan sama tilanne. Syvä suru, kaipaus ja ikävä vieläkin. Kuitenkin pitäisi jaksaa sitä käsitellä, että pystyisin jotenkin elämään. Mikään ei tunnu miltään, tavalliset asiat, eikä kesä, ei mikään. Itselläni joka päivä asioita joita on pakko hoitaa, vaikka väkisin, vaikka ei jaksaisikaan. Rakastuminen mieheen, jota en voi saada on pahinta mitä elämässäni on tapahtunut. En voi jakaa tuskaani missään muualla kuin täällä, tilanteeni on sellainen. Että kyllä täällä sitä on voitava ajatuksiaan purkaa. Olo on niin tyhjä, ilman häntä ja pakko olisi jotenkin yrittää eteenpäin.
Ihan kuulostaa tutulta. Velvollisuudet hoidettava ja helppoa se ei tosiaankaan ole. Ymmärrän tosiasiat ja haluan todella tehdä töitä sen eteen, että jaksaisin nauttia elämästä, joka silti on elettävänä. Ja joka tarjoaa paljon hyviä asioita, kun pystymme ne ottamaan vastaan. Mutta vielä on varmaan pakko surra. Välillä iltaisin, kun olen yksin itken vaan, eikä siitä meinaa millään tulla loppua. Mutta sitten kun se loppuu, on jotenkin puhdistunut olo ja ehkä hieman parempi mennä nukkumaan. Tänään on ollut sellainen päivä, ettei ole itkettänyt, mutta rinnasta puristaa ja tuntuu, kuin olisin jossain tyhjiössä ihan yksin. Kyllä vertaistuki on paras tuki näissäkin asioissa. Tietää, että on muitakin, ketkä painii näiden asioiden kanssa, joku joka ymmärtää tän tuskan rajuuden ja kuinka se ravistelee armotta ja kysymättä lupaa. Kyllä me pienet ihmiset ollaan aika poloisia näiden suurten tunteiden edessä, mutta mä uskon, että sieltä sisältä löytyy se sisupussi, joka taistelee paikastaan auringossa! :)
Ja kun sen surutyön käy läpi, on eheämpi ihminen ja on jälleen kiinnostunut siitä ympärilläolevasta elämästä. Muistakaa syödä, nukkua ja liikkua sekä kirjoittaa vaikka päiväkirjaa niistä omista tuntemuksista. Aikaa se toipuminen vie, mutta se on sen arvoista ja lopulta voi kuitenkin hyvillä mielin toivottaa sille toiselle osapuolelle hyvää jatkoa, vaikka hän nyt tuntuukin siltä kusipäältä ja maailman ikävimmältä ihmiseltä. Kun näitä sydänsuruja on elämässä ollut muutaman kerran, niin entistä vahvempana niitä uusia kohtaa, ei ehkä itketä enää niin paljon kuin ennen, mutta ajatuksen tasolla osaa järkeillä ne eron syyt paremmin kuin nuorena ja siten päästää irti helpommin. Nuorempana se tunne korostui enemmän ja nyt vanhempana miettii jo asioita enemmän järjelläkin.
Itselläni ei ole mitään huonoja tuntemuksia, ei katkeruutta eikä huonoa sanottavaa hänestä ketä kaipaan. Nyt jo voin koko sydämestäni toivottaa hänelle kaikkea parasta hänen elämäänsä ja teen sen sydämestäni. Se ei poista silti tätä omaa tyhjää sielua joka kaipaa häntä, ei se poista kipua ja surua. Mutta tiedän ettei se ole hänen syytään, enkä syytä häntä mistään. Oma sydän vain tuskailee ja yritän jatkaa jotenkin. Häntä en syyttäisi mistään. En syytä itseänikään, rakastumiselle ei ihminen mitään voi.