Omistushaluisuus ja kontrolloivuus -kokemuksia?

Itse aloin seurustella reilu 9 vuotta sitten miehen kanssa, jota oli edellisessä suhteessa petetty. Itse olin juuri selvittänyt välini samanlaiseen tapaukseen, joka kauttani kosti koko naispopulaatiolle petetyksi tulemisensa. Tämä nykyinen mieheni kuitenkin kohteli minua kuin kuningatarta, paitsi kun joi miestä väkevämpää, jolloin sai päähänsä mitä ihmeellisimpiä asioita.. Jostain syystä kuitenkin jatkoin miehen kanssa, mentiin kihloihin, muutettiin yhteen ja saatiin lapsi. Kaikki meni suhteellisen mallikkaasti, vaikka toki välillä oli asioita, joista näin jälkikäteen ajattelee, että minkä helvetin takia en silloin lähtenyt.. Sinisilmäinen kun on, niin halusi ajatella, että valtaosa ajasta on hyvää ja perhe pitää pitää koossa vaikka mikä olisi (olen itse läpikäynyt rankan lapsuuden vanhempieni eron vuoksi, enkä siis missään tapauksessa halua omalle lapselleni samaa). Sitten, vajaa vuosi sitten, menimme naimisiin, oltuamme yhdessä yli 8 vuotta. Sen jälkeen, joko kaikki muuttui tai minun silmäni vain avautuivat. Myönnän itse muuttuneeni avioliiton myötä, mutta niin muuttui myös mieheni, samaiseksi mustasukkaiseksi, kontrolloivaksi paskaksi, joka tekee kaikkensa lytätäkseen itsetuntoni. Avioerosta olemme puhuneet jo muutaman kerran. Joka kerta mies muistuttelee, kuinka en mitenkään voisi taloudellisesti pärjätä ilman häntä, kuinka joutuisin muuttamaan lapsemme kanssa johonkin kämäiseen yksiöön yms. Nyt olen kuitenkin tehnyt päätökseni. Aion ottaa eron, maksoi mitä maksoi. Yritän kuitenkin sinnitellä ensi vuoden puolelle, lapsemme takia. Lapsi aloittaa syksyllä koulun, tulee synttärit, joulu ynnä muut. En halua tehdä tästä lapsellemme yhtään sen vaikeampaa kuin se taatusti tulee olemaan, haluan järjestää lapselle hyvän alun koulutielle ja vielä yhden ehjän perhejoulun. Miehelle en ole päätöksestäni kertonut, välit menisivät niin rumiksi, että kaikki tuo edellä mainittu jäisi haaveeksi. Toisaalta kuitenkin toivon, että tapahtuisi jotain niin traagista, että erottava olisi heti. Sillä en todellakaan tiedä, kykenenkö teeskentelemään vielä yli puoli vuotta, kun koko mies ja hänen läsnäolonsa suorastaan inhottaa minua.. Lapsemme kuitenkin rakastaa isäänsä ja hyvä isä mies onkin, siitä ei ole kysymys. Mutta hyvä isä voi olla myös ilman, että on samalla mies, joka kahlitsee vaimonsa ja murskaa tämän itsetunnon. Yksin jäämistä en pelkää, taloudellisesti pärjään (olen tehnyt laskelmia), haluan vain voida hengittää taas vapaasti!!

Jätän tuon alkuosan kommentoimatta, koska loppuosa "särähti korvaan"...
Siis olet vielä naimisissa, toki harkinta-ajalla ja sinulla on lapsia. Ja sinä mietit jo uutta kumppania "avuksi arjen pyörittämiseen"... Sorry, mutta ei ole sinullakaan aivan elämän realiteetit hallussa, jos kuvittelet, että kumppani "otetaan avuksi", kun on lapset tehty jonkun toisen kanssa!

Hoida erosi loppuun kunnialla äläkä usko "olen muuttunut" lätinöihin. Sitten alat rakentaa omaa elämää itsellesi ja lapsillesi - etkä odota, että jostain karauttaa paikalle isäpuoli lapsillesi, jonka missio on onnellistuttaa sinun elämäsi ja kasvattaa ja elättää toisen miehen lapsia. Kun olet oppinut huolehtimaan arjen pyörittämisestä itseksesi - tosin kai tuleva exäsikin on lastensa elämässä mukana? - ja osaat seisoa omilla jaloillasi, sinulla on jo paljon paremmat edellytykset onnistua mahdollisessa uudessa parisuhteessa.

Ei toisen parantumista voi jäädä odottelemaan. Ja kun luottamus on mennyt, haluat eroa, niin se on ainoa järkevä ratkaisu.

Korjaan alkuperäistä viestiäni hieman; ensinnäkin lapseni eivät ole miehen, jonka kanssa olen nyt eroamassa ja joo, tiedän kyllä, miltä tämä nyt kuulostaa... ´Miehiä ollut joka sormelle, eikä kukaan ole sopiva/riitä...`. Ei ole kyse mistään sellaisesta; olen ´kunnollinen´perheenäiti ja tavallinen työssäkäyvä, arkea pyörittävä naisihminen. En etsi miestä itselleni avuksi arjen pyöritykseen enkä muutenkaan etsimällä etsi ketään -mutten myöskään käännytä pois, jos vastaan sattuu kävelemään joku mukavalta tuntuva mies. Täällä eletään vain kerran. Elämässäni lapset ovat kaikkein tärkeintä, mutta toki pidän silmät ja korvat auki... Annan itselleni aikaa enkä kiirehdi uuteen suhteeseen, mutta myönnän olevani toisinaan tosi väsynyt tähän hulinaan.

Ikävä havaita
, että kirjoitusten sävy on peruuttamaton pettymys toiseen ihmiseen. pahinta on pelko olla kokonaan huono. se tapahtuu avioerossa. miksi pitää kokonaan tuomita toinen ihminen oikeuttaakseen omat päätöksensä?

Tälläiset halut ovat merkki siitä ettei ihminen ole sinut itsensä ja menneisyyden kanssa. Eikä todellisuudessa ole miettinyt omaa olemustaan maailmassa, vaan maailman toimintaa oman itsensä ympärillä..