Hei!
Keskustelkaa kanssani tästä, en pysty pitämään tätä yksin sisälläni. Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen tosiaan ihastunut omaan terveyskeskuslääkäriini, hän on mies ja minä olen siis nainen. Molemmat ollaan nuoria, minä kuitenkin nuorempi. Tää on tosi noloa, koska mun pitäisi olla jo aikuinen mutten ole!! Ei aikuiset ihastu epätoivoisesti omaan lääkäriin?? Vai ihastuuko?
En oikeastaan edes tiedä onko tämä oikeastaan ihastumista vai jotain muuta? Ehkä ennemmin kiintymystä, sellaista läheisriippuvaista kiintymystä... koska en missään nimessä ajattele mitään seksuaalista tästä, tai niin kun että ennemmin se mitä mä hauaisin häneltä on että hän ottaisi vain syliin, halaisi, silittäisi ja huolehtisi, hoitaisi ja hoivaisi. Ja välittäisi, huolehtisi. Mutta eihän lääkärit tällaista tee, ne vaan tutkii ja vastaanottoaikakin kestää tyyliin viisi minuuttia...
En kestä tätä tunnetta. Kertokaa olenko jotenkin tunnevammainen tai jotain, miksi tunnen näin ja onko se väärin?
Tiedättekö jotain muita keskustelupalstoja joissa tästä aiheesta voisi keskustella? sillei luottamuksellisesti. Joku foorumi missä on aina ne samat tyypit? Johin voisi tutustua ja keskustella ihan mistä vaan, kaikesta ihan hölmöstäkin??
Keskustelkaa kanssani tästä, en pysty pitämään tätä yksin sisälläni. Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen tosiaan ihastunut omaan terveyskeskuslääkäriini, hän on mies ja minä olen siis nainen. Molemmat ollaan nuoria, minä kuitenkin nuorempi. Tää on tosi noloa, koska mun pitäisi olla jo aikuinen mutten ole!! Ei aikuiset ihastu epätoivoisesti omaan lääkäriin?? Vai ihastuuko?
En oikeastaan edes tiedä onko tämä oikeastaan ihastumista vai jotain muuta? Ehkä ennemmin kiintymystä, sellaista läheisriippuvaista kiintymystä... koska en missään nimessä ajattele mitään seksuaalista tästä, tai niin kun että ennemmin se mitä mä hauaisin häneltä on että hän ottaisi vain syliin, halaisi, silittäisi ja huolehtisi, hoitaisi ja hoivaisi. Ja välittäisi, huolehtisi. Mutta eihän lääkärit tällaista tee, ne vaan tutkii ja vastaanottoaikakin kestää tyyliin viisi minuuttia...
En kestä tätä tunnetta. Kertokaa olenko jotenkin tunnevammainen tai jotain, miksi tunnen näin ja onko se väärin?
Tiedättekö jotain muita keskustelupalstoja joissa tästä aiheesta voisi keskustella? sillei luottamuksellisesti. Joku foorumi missä on aina ne samat tyypit? Johin voisi tutustua ja keskustella ihan mistä vaan, kaikesta ihan hölmöstäkin??
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et sinä ole ihastunut lääkäriin. Ihastunut haluaa seksuaalisestikin jotain. Sinulla on ihan normaali hoivaamiseen liittyvä assosiaatio. Lääkärihän on tavallaan niinkuin hoiva-ammatti.
Kiitos! niin vähän ajattelinkin, mutta mitä normaalille hoivaamiseen liittyvälle assosiaatiolle pitäisi tehdä? Miksi se kohdistuu "pakon omaisesti" yhteen tiettyyn lääkäriin, ei yleisesti esim hoitajiin ja lääkäreeihin puhumattakaan omista läheisistäni? Minua pelottaa että teen jotain epätoivoista saadakseni hoivaa. Otin kerran lääkkeitä yliannostuksen päästäkseni sairaalaan, kun en vaan enää kestänyt kotona silloisen alkoholistimiehen kanssa... minulla on myös syömishäiriö. Tämä ei ole tarkoituksellista mutta ehkä alitajuisesti lopetan joskus syömisen ja juomisen siksi että pääsisin sairaalaan missä hoitajat ja lääkärit hoitaa. Mutta ei sekään nyt toimi, kun tämä lääkäri on siellä terveyskeskuskessa. Tuntee minut kyllä aika hyvin, tietää syömishäiriöt yms. Tosi noloa... Mulla on todettu yhden psykiatrin toimesta sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Tämä sekoilu menee nyt varmaankin sen piikkiin...?
Minulla on siis ollut anoreksia ja nyt olen tavallaan parantunut siitä, mutta tuntuu että se saattaa lähteä takapakkia hetkenä minä hyvänsä, jos tulee vähäinenkin vastoinkäyminen joka romahduttaa jaksamiseni yksin kotona tuhansien kuormittavien asioiden kanssa... Haaveilen jo nyt laihduttamisesta, vaikkei mitään erityistä ole tapahtunut. Välillä olen päivän kokonaan syömättä ja menen juoksemaan. Ravaan vaakassa yms. kuitenkin välillä ahmin (ja oksennan)
Olen hakenut kouluun nyt kun on parempi vaihe. Se alkaa syksyllä. On semmonen tunne etten välttämättä pärjää opinnoissa jos tämä anoreksia uusiutuu ja muuta sellaista. Tuntuu tosi tyhmältä ja nololta olla tällainen reppana, joka ei pärjää itsekseen kuin joitakin kuukausia kerrallaan, sitten voimat ehtyy ja tulee tällaisia riippuvuuksia joistakin ihmisistä tai sitten joudun/hakeudun sairaalaan. Olen jotenkin vääränlainen :(
En valitettavasti osaa tarkasti sanoa mitä sinun pitäisi tehdä, anoreksia hieman vieras juttu. Mutta lienee mielenterveydellinen juttu, joten neuvoisin hakemaan apua, hienosti ainakin tunnut tunnistavan ongelman. Ja nuo asuinolosi alkoholistin kanssa ei kuulosta hyvältä myöskään. Lähde pienestä liikkeelle ja yritä löytää jotain muuta ajateltavaa kuin tuo ulkonäkö. Koulun aloittaminen kuulostaa hyvältä, mutta tarvitset siihen voimia, joten noita muitakin asioita on hyvä hoitaa kuntoon. Toivon, että saat asioitasi järjestymään.
Nukkuminen on myös tärkeää, joten hyvää yötä.
Hei, en asu siis enää alkoholistin kanssa. Erottiin vuosi sitten. Apua mielenterveysongelmiin olen hakenut jo pari vuotta sitten ja minulla on nyt siis kontaktit psykiatriin ja sairaanhoitajaan sekä käyn säännöllisesti terapiassa. On kaiken laisia tukitoimia. Ne auttaa selviytymään päivä ja hetki kerrallaan ja terapia ehkä auttaa ehetymään pikku hiljaa, mutta se taas ei akuutisti tuo ratkaisua mihinkään. Terapiaprosessit kestää vuosia.
En keskity ulkonäköön, enkä ole missään vaiheessa keskittynyt. En ole tippaakaan ulkonäkökeskeinen. Anoreksia ei liity oikeastaan mitenkään ulkonäköön. Se että tunnen itseni läskiksi, ei sekään oikeastaan liity ulkonäköön vaan sisäiseen tunteeseen. En osaa selittää mutta kyse ei ole siis siitä että olisi vain jotain ulkonäköpaineita. Eikä se onnistu että yrittäisi olla ajattelematta sitä läskioloa mikä minulla on, se ei vaan ole mahdollista. Sitä ajattelee pakostikin vähintään aamuisin kun laittaa vaatteita päälle eikä mikään näytä omasta mielestä hyvältä, en ole tarpeeksi laiha itselleni enkä tunne oloani kotoisaksi omassa kehossani saati vaatteisani kaikkine pömppömahoineni.
Nukkumisesta, en saa koskaan unta kun vasta aamuyöllä. Tämä on ikuisuusongelma.
Kiitos kumminkin vastauksesta, on huojentavaa lukea että jollain on jonkin laista ymmärrystä tilanteeseen ja vinkkejäkin selviytymiseen, kiitos niistä todella kovasti <3
Yritän kai vain selvitä päivä kerrallaan ja olla ajattelematta liikaa monimutkaisia asioita. Jospa yritän keskittyä arjen pieniin asioihin, siihen mitä tapahtuu tai ei tapahdu juuri nyt tällä sekunnilla ja teen mahdollisuuksien mukaan kivoja rentouttavia asioita :)