jatkosodassa kulutettiin 250 milj heroiiniannosta?

"yksikään muu toinen moderni yhteiskunta ei oo ollut sellaisessa rääkissä kuin 40- luvulla oltiin Suomessa. "

Et ole kuullut Toisesta Maailmansodasta?

islukija kirjoitti:

"yksikään muu toinen moderni yhteiskunta ei oo ollut sellaisessa rääkissä kuin 40- luvulla oltiin Suomessa. "

Et ole kuullut Toisesta Maailmansodasta?

Ja Vietnamin sotahan tunnetusti oli heroiinin ja kokaiinin ja marin voimalla käyty sota.

"Erilaiset nykyisin huumeiksi luokiteltavat aineet olivat laajasti käytössä talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa. Heroiinia ja morfiinia käytettiin muun muassa kipulääkkeinä ja amfetamiinia vahvistamaan suorituskykyä hädän tullen kaukopartiomatkoilla. Päihteet olivat keskeinen osa sotateknologiaa ja laajassa käytössä aina sotajohtoa myöten. Ylilyöntien vaara oli ilmeinen, sillä aineita oli helposti saatavilla eikä niiden haittavaikutuksia tunnettu. Sodan jälkeen osa armeijan heroiinista ja amfetamiinista päätyi vääriin käsiin. Sotien sivuseurauksena olikin ensimmäinen huumeaalto suomalaisessa yhteiskunnassa. Kansanterveydellisesti huumeiden käyttö oli kuitenkin sodan jälkeen hyvin pieni ongelma alkoholismiin verrattuna.

Huumeista puhuttaessa on muistettava, että määritelmällinen ero lääkkeisiin on hiuksenhieno. Erilaiset lääkkeet sisälsivät pitkään nykyään kiellettyjä aineita. Esimerkiksi laihdutuslääkkeissä oli amfetamiinia yleisesti vielä 1960-luvulle asti ja sitä on edelleenkin joissakin lääkeaineissa, mm. tarkkaavaisuushäiriöiden hoitoon tarkoitetussa Ritalinissa. On sopimuksenvarainen asia, milloin puhutaan lääkkeistä ja milloin huumeista. Usein käyttötarkoitus sanelee luokittelun, ei itse aine sinänsä, esimerkkinä morfiinin lääke- ja päihdekäyttö. Lisäksi on muistettava, että myös raittius on kulttuurisesti määritetty ja tulkittu asia.

Toisessa maailmansodassa otettiin käyttöön kaikki mahdolliset keinot. Sotaa käyvät valtiot käyttivät nykyään huumeiksi katsottavia aineita vahvistaakseen omia sotilaitaan. On perusteltua väittää, että erityisesti runsas amfetamiinin käyttö vaikutti toisen maailmansodan ylilyönteihin ja raakuuksiin. Huumeita käytettiin myös kuulusteluissa. Esimerkiksi saksalaiset kokeilivat niissä psykoaktiivista meskaliinia. Huumeet olivat kemiallisia aseita, joilla voitiin vaientaa ihmisiä, herättää tai tarvittaessa murtaa heidät. CIA jatkoi sittemmin muun muassa LSD:llä kokeita, jotka muistuttivat kolmannen valtakunnan ihmiskokeita.

Huumeet eivät ole poissuljettuja nykyisestäkään sodankäynnistä. On varsin tunnettua, että USA:n lennosto käyttää amfetamiinia rutiininomaisesti suorituksia parantaakseen ja seurauksena on ollut pahimmillaan pommituksia vääriin kohteisiin. Myös Suomen armeijalla on ilmeisesti edelleen jäljellä vanhoja Stimulan-nimisiä suomalaisen lääketehtaan valmistamia amfetamiinitabletteja, vaikka pääesikunnan ja sotilasapteekin asiasta antamat tiedot ovatkin olleet ristiriitaisia. Asiaa ei ole ehkä helppokaan tunnustaa, koska yleinen ilmapiiri on jyrkästi huumeiden vastainen. Huumeilla on nykyään tabuluonne ja ne herättävät tunteenomaista hysteriaa. Ehkäpä tästä syystä sotilaiden ryyppyreissut tunnetaan paremmin kuin huumeiden käyttö.

On ironista, että varsinaisesta huumeissa käydystä sodasta siirryttiin sujuvasti jo kylmän sodan aikana sotaan huumeita vastaan. Erityisesti Richard Nixonin ja Ronald Reaganin presidenttikausilla ”War on Drugs” oli poliittinen ohjelma, jonka vaikutus jatkuu edelleen. Huumeet ovat olleet ns. hyvä vihollinen kuten norjalainen kriminologi Nils Christie sekä suomalainen sosiologi ja päihdetutkija Kettil Bruun ovat esittäneet. Huumeongelman esillä pitäminen peittää yhteiskunnallisia ongelmia, esimerkiksi työttömyyttä ja eriarvoisuutta. Ongelmien ratkomisen sijaan lietsotaan kauhukuvia huumeiden täyttämästä yhteiskunnasta. Sen sijaan enemmistön elämäntapaan, esimerkiksi lääkkeiden ja alkoholin liikakäyttöön, ei ole puututtu. Pohjoismaiden suhtautuminen päihteisiin onkin ollut hyvin kaksinaismoralistista ja jatkunut sellaisena.

Talvi- ja jatkosodan päihteiden käyttöä kuvattaessa on nostettava esiin myös valaisevia esimerkkejä siitä, kuinka huumeet ovat näytelleet keskeistä roolia modernissa sodankäynnissä. Kansainväliset vaikutteet kiirivät Suomeen erityisesti Saksasta, joka oli merkittävä sotahuumeiden kehittäjä. Saksasta ei tuotu Suomeen vain aseita vaan myös suuria eriä sotatarkoitukseen sovellettua amfetamiinipohjaista Pervitin-valmistetta. Suomen kumppanuus kolmannen valtakunnan kanssa merkitsi siis myös veljeyttä sodan psykokemiallisella puolella. Mielentilojen muuntelu erilaisin kemiallisin ainein oli luonteva osa sotaa sekä henkisesti että ruumiillisesti.

Vauhdikasta salamasotaa

Lääketeollisuus oli valjastettu sotakoneiston tarpeisiin toisessa maailmansodassa, kun sodan osapuolet etsivät ratkaisuja, joilla kohentaa taistelukykyä poikkeuksellisen rankoissa olosuhteissa. Erityisesti piristeillä oli keskeinen rooli. Saksalaiset sotalentäjät olivat käyttäneet kokaiinia jo vuosina 1914-18. Toisessa maailmansodassa käytettiin puolestaan amfetamiinia. Sitä hyödynsivät lähes kaikki sodan osapuolet. Amfetamiinia toimitettiin joukoille yliannostuksista ja myrkytystapauksista huolimatta. Yhdysvallat ei ottanut virallisesti amfetamiinia käyttöön vielä toisessa maailmansodassa, mutta on arvioitu, että ainetta käytettiin silti runsaasti. Amfetamiini (eli vauhti, spiidi, piri) näytteli keskeistä osaa koko sodassa."

KokoJuttu kirjoitti:

"Erilaiset nykyisin huumeiksi luokiteltavat aineet olivat laajasti käytössä talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa. Heroiinia ja morfiinia käytettiin muun muassa kipulääkkeinä ja amfetamiinia vahvistamaan suorituskykyä hädän tullen kaukopartiomatkoilla. Päihteet olivat keskeinen osa sotateknologiaa ja laajassa käytössä aina sotajohtoa myöten. Ylilyöntien vaara oli ilmeinen, sillä aineita oli helposti saatavilla eikä niiden haittavaikutuksia tunnettu. Sodan jälkeen osa armeijan heroiinista ja amfetamiinista päätyi vääriin käsiin. Sotien sivuseurauksena olikin ensimmäinen huumeaalto suomalaisessa yhteiskunnassa. Kansanterveydellisesti huumeiden käyttö oli kuitenkin sodan jälkeen hyvin pieni ongelma alkoholismiin verrattuna.

Huumeista puhuttaessa on muistettava, että määritelmällinen ero lääkkeisiin on hiuksenhieno. Erilaiset lääkkeet sisälsivät pitkään nykyään kiellettyjä aineita. Esimerkiksi laihdutuslääkkeissä oli amfetamiinia yleisesti vielä 1960-luvulle asti ja sitä on edelleenkin joissakin lääkeaineissa, mm. tarkkaavaisuushäiriöiden hoitoon tarkoitetussa Ritalinissa. On sopimuksenvarainen asia, milloin puhutaan lääkkeistä ja milloin huumeista. Usein käyttötarkoitus sanelee luokittelun, ei itse aine sinänsä, esimerkkinä morfiinin lääke- ja päihdekäyttö. Lisäksi on muistettava, että myös raittius on kulttuurisesti määritetty ja tulkittu asia.

Toisessa maailmansodassa otettiin käyttöön kaikki mahdolliset keinot. Sotaa käyvät valtiot käyttivät nykyään huumeiksi katsottavia aineita vahvistaakseen omia sotilaitaan. On perusteltua väittää, että erityisesti runsas amfetamiinin käyttö vaikutti toisen maailmansodan ylilyönteihin ja raakuuksiin. Huumeita käytettiin myös kuulusteluissa. Esimerkiksi saksalaiset kokeilivat niissä psykoaktiivista meskaliinia. Huumeet olivat kemiallisia aseita, joilla voitiin vaientaa ihmisiä, herättää tai tarvittaessa murtaa heidät. CIA jatkoi sittemmin muun muassa LSD:llä kokeita, jotka muistuttivat kolmannen valtakunnan ihmiskokeita.

Huumeet eivät ole poissuljettuja nykyisestäkään sodankäynnistä. On varsin tunnettua, että USA:n lennosto käyttää amfetamiinia rutiininomaisesti suorituksia parantaakseen ja seurauksena on ollut pahimmillaan pommituksia vääriin kohteisiin. Myös Suomen armeijalla on ilmeisesti edelleen jäljellä vanhoja Stimulan-nimisiä suomalaisen lääketehtaan valmistamia amfetamiinitabletteja, vaikka pääesikunnan ja sotilasapteekin asiasta antamat tiedot ovatkin olleet ristiriitaisia. Asiaa ei ole ehkä helppokaan tunnustaa, koska yleinen ilmapiiri on jyrkästi huumeiden vastainen. Huumeilla on nykyään tabuluonne ja ne herättävät tunteenomaista hysteriaa. Ehkäpä tästä syystä sotilaiden ryyppyreissut tunnetaan paremmin kuin huumeiden käyttö.

On ironista, että varsinaisesta huumeissa käydystä sodasta siirryttiin sujuvasti jo kylmän sodan aikana sotaan huumeita vastaan. Erityisesti Richard Nixonin ja Ronald Reaganin presidenttikausilla ”War on Drugs” oli poliittinen ohjelma, jonka vaikutus jatkuu edelleen. Huumeet ovat olleet ns. hyvä vihollinen kuten norjalainen kriminologi Nils Christie sekä suomalainen sosiologi ja päihdetutkija Kettil Bruun ovat esittäneet. Huumeongelman esillä pitäminen peittää yhteiskunnallisia ongelmia, esimerkiksi työttömyyttä ja eriarvoisuutta. Ongelmien ratkomisen sijaan lietsotaan kauhukuvia huumeiden täyttämästä yhteiskunnasta. Sen sijaan enemmistön elämäntapaan, esimerkiksi lääkkeiden ja alkoholin liikakäyttöön, ei ole puututtu. Pohjoismaiden suhtautuminen päihteisiin onkin ollut hyvin kaksinaismoralistista ja jatkunut sellaisena.

Talvi- ja jatkosodan päihteiden käyttöä kuvattaessa on nostettava esiin myös valaisevia esimerkkejä siitä, kuinka huumeet ovat näytelleet keskeistä roolia modernissa sodankäynnissä. Kansainväliset vaikutteet kiirivät Suomeen erityisesti Saksasta, joka oli merkittävä sotahuumeiden kehittäjä. Saksasta ei tuotu Suomeen vain aseita vaan myös suuria eriä sotatarkoitukseen sovellettua amfetamiinipohjaista Pervitin-valmistetta. Suomen kumppanuus kolmannen valtakunnan kanssa merkitsi siis myös veljeyttä sodan psykokemiallisella puolella. Mielentilojen muuntelu erilaisin kemiallisin ainein oli luonteva osa sotaa sekä henkisesti että ruumiillisesti.

Vauhdikasta salamasotaa

Lääketeollisuus oli valjastettu sotakoneiston tarpeisiin toisessa maailmansodassa, kun sodan osapuolet etsivät ratkaisuja, joilla kohentaa taistelukykyä poikkeuksellisen rankoissa olosuhteissa. Erityisesti piristeillä oli keskeinen rooli. Saksalaiset sotalentäjät olivat käyttäneet kokaiinia jo vuosina 1914-18. Toisessa maailmansodassa käytettiin puolestaan amfetamiinia. Sitä hyödynsivät lähes kaikki sodan osapuolet. Amfetamiinia toimitettiin joukoille yliannostuksista ja myrkytystapauksista huolimatta. Yhdysvallat ei ottanut virallisesti amfetamiinia käyttöön vielä toisessa maailmansodassa, mutta on arvioitu, että ainetta käytettiin silti runsaasti. Amfetamiini (eli vauhti, spiidi, piri) näytteli keskeistä osaa koko sodassa."

Lue lisää

"Keskushermostoa piristävistä aineista kokaiini oli ollut Saksassa aktiivisessa viihdekäytössä Weimarin tasavallan aikana. Saksalaiset lääketehtaat tuottivat 1900-luvun alussa kokaiinia myös vientiin. Huumausaineiden kontrollipolitiikka oli tuolloin vasta rakentumassa, sillä kansainväliset sopimukset alkoivat Haagin oopiumisopimuksesta vuonna 1912. Natsit käynnistivät valtaan päästyään 1930-luvulla kampanjoita terveellisempien elämäntapojen puolesta tupakkaa, viinaa ja huumeita vastaan. Hitler oli itse vielä tuolloin raitis, savuton kasvissyöjä. Hän uskoi, että päihteet johtaisivat kulttuuriseen rappioon, josta varoittavana esimerkkinä toimi Weimarin tasavalta. Samaan aikaan länsimaiset lääketehtaat yrittivät kehittää erityisesti amfetamiineihin perustuvia lääkkeitä. Temmler-lääkeyhtiö kehitti Berliinissä metamfetamiiniin pohjautuvan Pervitin-valmisteen vuonna 1938.

Aivoissa amfetamiini ja kokaiini vaikuttavat erityisesti aivojen dopamiinijärjestelmään. Ne stimuloivat ja tuottavat välittömän mielihyvän tunteen. Amfetamiini lisää kehon vireystilaa. Samaan aikaan herkkyys esimerkiksi kivulle, nälälle tai janolle vähenee. Aine on yhdistetty itsevarmuuden kohoamiseen, keskittymiskyvyn paranemiseen ja valmiuteen ottaa riskejä. Myönteisten vaikutusten ohella amfetamiini tuottaa unihäiriöitä, levottomuutta ja vainoharhoja. Joillakin ihmisillä jopa hyvin pienet määrät aiheuttavat vainoharhaisia ajatuksia ja hallusinaatioita. Pitkittynyt käyttö voi johtaa masennukseen. Amfetamiini nähtiin aikanaan vallankumouksellisena lääkkeenä. Lehdistö puhui ympäri maailmaa ihmelääkkeestä, jonka avulla voitiin saavuttaa yli-ihmisen voimat.

Saksan armeija aloitti kokeet Pervitinillä vuonna 1938. Vuonna 1939 johtava lääkäri Otto Ranke testasi Berliinin yliopiston opiskelijoilla Pervitinin vaikutuksia ja tuli siihen johtopäätökseen, että se voisi auttaa saksalaiset voittamaan sodan. Saksan harjoittama salamasota oli nopeaa, tehokasta ja tuhoisaa ja myös huumautunutta. ”Söimme pervitiniä kuin karkkia. Ilman sitä emme olisi pystyneet siihen, mitä teimme”, totesi eräs haastatelut saksalainen sotaveteraani. Kolmannen valtakunnan ilmavoimien lentäjät kutsuivat Pervitiniä Blitziksi. He mukauttivat kehonsa ja havaintonsa lentokoneen nopeuteen amfetamiinin avulla.

Kolmannen valtakunnan terveysministeri Leonardo Conti oli yrittänyt kieltää amfetamiinin käytön sodassa, mutta hän ei onnistunut yrityksissään. Saksalaiset tiedostivat Pervitinin haittavaikutukset ja asiasta käytiin keskustelua. Vuonna 1941 Pervitin luokiteltiin narkoottiseksi aineeksi ja sen jakelua rajoitettiin. Yhtenä syynä oli se, että ilmavoimien lentäjät olivat tehneet virheitä amfetamiinin vaikutuksen alaisina. Virhearviointien lisäksi saksalaiset lääkärit olivat huolissaan amfetamiiniriippuvuudesta. Sotakäyttöä jatkettiin silti. Yksistään Temmlerin tehdas toimitti natsiarmeijan käyttöön 29 miljoonaa annosta Pervitiniä huhtikuusta 1941 joulukuuhun 1941.

Stalingradin tappion jälkeen sitä toimitettiin yhä useammille sotilaille mutta myös kotirintaman ilmatorjuntaryhmille ja vapaaehtoisille maanpuolustusryhmille. Kuvaava tarina amfetamiinin tehosta sijoittuu itärintamalle, jossa 500 saksalaista sotilasta oli joutunut puna-armeijan saartamaksi tammikuussa 1942. Pakkasta oli 30 astetta ja hangen syvyys paikoin jopa vyötäröön asti. Yksikön lääkäri kirjoitti raportissaan, kuinka kuuden tunnin paon jälkeen yhä useammat sotilaat olivat niin uuvuksissa, että alkoivat vajota lumeen makaamaan. Ryhmän johtavat upseerit päättivät määrätä Pervitiniä sotilaille. Puolen tunnin jälkeen miehet alkoivat spontaanisti ilmoittaa voivansa paremmin, he tulivat tarkkaavaisiksi ja alkoivat marssia järjestelmällisesti.

Sodan loppuvaiheissa vuonna 1944 saksalaiset halusivat kehittää ihmepillerin, joka auttaisi heitä vaikeissa olosuhteissa. Toivomuksena oli, että sotilaat olisivat valmiita taistelemaan ja taistelisivat niin pitkään kuin tarvetta olisi itsetunnon kärsimättä kolauksia vaikeissakaan paikoissa. Lopputuloksena oli koodinimellä D-IX tunnettu pilleri, joka sisälsi viisi milligrammaa kokaiinia, kolme milligrammaa Pervitiniä ja viisi milligrammaa morfiiniin perustuvaa Eukodalia. Pervitinin ja kokaiinin eroja testattiin Sachsenhausenin keskitysleirin vangeilla, jotka joutuivat marssimaan täysissä marssivarustuksissa useamman päivän ajan."

KokoJuttu kirjoitti:

"Erilaiset nykyisin huumeiksi luokiteltavat aineet olivat laajasti käytössä talvi- ja jatkosodan aikana Suomessa. Heroiinia ja morfiinia käytettiin muun muassa kipulääkkeinä ja amfetamiinia vahvistamaan suorituskykyä hädän tullen kaukopartiomatkoilla. Päihteet olivat keskeinen osa sotateknologiaa ja laajassa käytössä aina sotajohtoa myöten. Ylilyöntien vaara oli ilmeinen, sillä aineita oli helposti saatavilla eikä niiden haittavaikutuksia tunnettu. Sodan jälkeen osa armeijan heroiinista ja amfetamiinista päätyi vääriin käsiin. Sotien sivuseurauksena olikin ensimmäinen huumeaalto suomalaisessa yhteiskunnassa. Kansanterveydellisesti huumeiden käyttö oli kuitenkin sodan jälkeen hyvin pieni ongelma alkoholismiin verrattuna.

Huumeista puhuttaessa on muistettava, että määritelmällinen ero lääkkeisiin on hiuksenhieno. Erilaiset lääkkeet sisälsivät pitkään nykyään kiellettyjä aineita. Esimerkiksi laihdutuslääkkeissä oli amfetamiinia yleisesti vielä 1960-luvulle asti ja sitä on edelleenkin joissakin lääkeaineissa, mm. tarkkaavaisuushäiriöiden hoitoon tarkoitetussa Ritalinissa. On sopimuksenvarainen asia, milloin puhutaan lääkkeistä ja milloin huumeista. Usein käyttötarkoitus sanelee luokittelun, ei itse aine sinänsä, esimerkkinä morfiinin lääke- ja päihdekäyttö. Lisäksi on muistettava, että myös raittius on kulttuurisesti määritetty ja tulkittu asia.

Toisessa maailmansodassa otettiin käyttöön kaikki mahdolliset keinot. Sotaa käyvät valtiot käyttivät nykyään huumeiksi katsottavia aineita vahvistaakseen omia sotilaitaan. On perusteltua väittää, että erityisesti runsas amfetamiinin käyttö vaikutti toisen maailmansodan ylilyönteihin ja raakuuksiin. Huumeita käytettiin myös kuulusteluissa. Esimerkiksi saksalaiset kokeilivat niissä psykoaktiivista meskaliinia. Huumeet olivat kemiallisia aseita, joilla voitiin vaientaa ihmisiä, herättää tai tarvittaessa murtaa heidät. CIA jatkoi sittemmin muun muassa LSD:llä kokeita, jotka muistuttivat kolmannen valtakunnan ihmiskokeita.

Huumeet eivät ole poissuljettuja nykyisestäkään sodankäynnistä. On varsin tunnettua, että USA:n lennosto käyttää amfetamiinia rutiininomaisesti suorituksia parantaakseen ja seurauksena on ollut pahimmillaan pommituksia vääriin kohteisiin. Myös Suomen armeijalla on ilmeisesti edelleen jäljellä vanhoja Stimulan-nimisiä suomalaisen lääketehtaan valmistamia amfetamiinitabletteja, vaikka pääesikunnan ja sotilasapteekin asiasta antamat tiedot ovatkin olleet ristiriitaisia. Asiaa ei ole ehkä helppokaan tunnustaa, koska yleinen ilmapiiri on jyrkästi huumeiden vastainen. Huumeilla on nykyään tabuluonne ja ne herättävät tunteenomaista hysteriaa. Ehkäpä tästä syystä sotilaiden ryyppyreissut tunnetaan paremmin kuin huumeiden käyttö.

On ironista, että varsinaisesta huumeissa käydystä sodasta siirryttiin sujuvasti jo kylmän sodan aikana sotaan huumeita vastaan. Erityisesti Richard Nixonin ja Ronald Reaganin presidenttikausilla ”War on Drugs” oli poliittinen ohjelma, jonka vaikutus jatkuu edelleen. Huumeet ovat olleet ns. hyvä vihollinen kuten norjalainen kriminologi Nils Christie sekä suomalainen sosiologi ja päihdetutkija Kettil Bruun ovat esittäneet. Huumeongelman esillä pitäminen peittää yhteiskunnallisia ongelmia, esimerkiksi työttömyyttä ja eriarvoisuutta. Ongelmien ratkomisen sijaan lietsotaan kauhukuvia huumeiden täyttämästä yhteiskunnasta. Sen sijaan enemmistön elämäntapaan, esimerkiksi lääkkeiden ja alkoholin liikakäyttöön, ei ole puututtu. Pohjoismaiden suhtautuminen päihteisiin onkin ollut hyvin kaksinaismoralistista ja jatkunut sellaisena.

Talvi- ja jatkosodan päihteiden käyttöä kuvattaessa on nostettava esiin myös valaisevia esimerkkejä siitä, kuinka huumeet ovat näytelleet keskeistä roolia modernissa sodankäynnissä. Kansainväliset vaikutteet kiirivät Suomeen erityisesti Saksasta, joka oli merkittävä sotahuumeiden kehittäjä. Saksasta ei tuotu Suomeen vain aseita vaan myös suuria eriä sotatarkoitukseen sovellettua amfetamiinipohjaista Pervitin-valmistetta. Suomen kumppanuus kolmannen valtakunnan kanssa merkitsi siis myös veljeyttä sodan psykokemiallisella puolella. Mielentilojen muuntelu erilaisin kemiallisin ainein oli luonteva osa sotaa sekä henkisesti että ruumiillisesti.

Vauhdikasta salamasotaa

Lääketeollisuus oli valjastettu sotakoneiston tarpeisiin toisessa maailmansodassa, kun sodan osapuolet etsivät ratkaisuja, joilla kohentaa taistelukykyä poikkeuksellisen rankoissa olosuhteissa. Erityisesti piristeillä oli keskeinen rooli. Saksalaiset sotalentäjät olivat käyttäneet kokaiinia jo vuosina 1914-18. Toisessa maailmansodassa käytettiin puolestaan amfetamiinia. Sitä hyödynsivät lähes kaikki sodan osapuolet. Amfetamiinia toimitettiin joukoille yliannostuksista ja myrkytystapauksista huolimatta. Yhdysvallat ei ottanut virallisesti amfetamiinia käyttöön vielä toisessa maailmansodassa, mutta on arvioitu, että ainetta käytettiin silti runsaasti. Amfetamiini (eli vauhti, spiidi, piri) näytteli keskeistä osaa koko sodassa."

Lue lisää

"Höökipillereitä kaukopartioille

Suomessa Hakkapeliitta-lehti teki keväällä 1941 jutun ”Sotasisua pilleristä”. Siinä puhuttiin uudesta ihmelääkkeestä, joka auttaisi armeijoita voittamaan sotia. Saksalaisen lääketieteen sanottiin kyenneen ”keksimään valmisteen, joka sisältää sisua puhdasviljeltynä – pillerin muodossa”. Kyseistä ”sisupilleriä” kuvailtiin seuraavasti:

”Se ei ole mikään huumausaine, vaan kuuluu samoihin ’viattomiin myrkkyihin’ kuin tupakka ja kahvi, jotka sisältämänsä nikotinin ja kofeinin ansiosta myös piristävät, vaikkei niiden vaikutusta voi verratakaan pervitinin tehoon.”

Samaisessa jutussa huomautettiin, että Pervitin ei kuitenkaan poista väsymystä vaan pelkästään väsymyksen tunteen ja että sen käyttö saattaisi myös koitua kohtalokkaaksi. Tätä varoitusta ei tähdennetty, kun Pervitiniä alettiin levittää suomalaisille sotilaille.

Armeijan päämajan lääkintäosasto tiedotti 15. elokuuta 1941 Pervitinin jakelusta ja säännöstelystä. Ohjeissa kehotetaan ottamaan tarvittaessa yhdestä kahteen tablettia kaksi kertaa päivässä. Haittavaikutuksena mainitaan verenpaineen kohoaminen ja unensaannin vaikeudet. Aineiden jakeluohjeet ovat väljät. Lääkärit saivat jakaa Pervitiniä parhaaksi katsomallaan tavalla fyysisesti ja psyykkisesti vaativien tehtävien helpottamiseksi. Pervitiniä eli niin sanottuja höökipillereitä annettiin Suomessa erityisesti kaukopartion miehille, joiden tehtävät olivat yleensä poikkeuksellisen rankkoja ja raakoja. Lääkärit ja sotajohto saattoivat käyttää harkintaa lääkkeiden käytössä. Tiettävästi myös lääkärit joutuivat käyttämään Pervitiniä voidakseen leikata ja työskennellä nukkumatta.

Armeijan lääkärinä jatkosodan aikana toiminut A. Sakari Härön mukaan Pervitinin käyttöön liittyi erittäin suurta epätietoisuutta. Aineeseen suhtauduttiin kuin nykyisiin päänsärkylääkkeisiin:

”Elettiin aikaa, jolloin ’pervitin’ (amfetamiini) oli yleisessä käytössä ja siihen suhtauduttiin kuin nykyisin asetosalisyyliin. Kukaan ei tiennyt, että kyseessä oli huumeaine.”

Tapio Rautavaara muistelee, että sairaalassa apusisaret olivat saaneet käsiinsä Pervitiniä, mutteivät tienneet sen vaikutuksista. Hän kirjoittaa sodanaikaisessa kirjeessään:

”1944...sairaala jakoi henkilökunnalle pervitiniä, että jaksoimme tehdä työtä unirästeistä huolimatta.”

Poikkeustilanteissa myös täysin ammattitaidottomat henkilöt pääsivät jakamaan lääkkeitä. Yrjö Salminen muistelee, kuinka hänestä oli tehty sattumalta lääkintämies. Salminen jakoi hyvin vahvoja rauhoittavia barbituraatteja erilaisiin pikkuvaivoihin: Lääkkeitä oli vain yksi purkki, jossa luki Luminaalia. Salmisella ei ollut aavistustakaan että Luminaalia oli kovan luokan huume, "barbituraattien kuningas", jota yleensä annettiin pahimmin haavoittuneille esim. kuoleville potilaille:

”Se oli täynnä tabletteja, joista en tiennyt mitä ne olivat. Mutta ajattelin, että kun kerran olen lääkintämies, niin totta kai minun pitää lääkkeitä antaa. – – Ja niin syötin koko sen puolen litran purkin miehille ja komppaniassa oli hyvä terveys. – – Otin purkin kainaloon ja menin jsp:n lääkärin tohtori Punnon luo ja sanoin: ”Nämä helkkarin hyvät tabletit loppuivat nyt ja miehet rupesivat taas sairastamaan, vaikka olivat kaikki parantuneet.” Punto katsoi minua ja sanoi: ”Helvetti vieköön, oletko sinä äijä syöttänyt näitä tabletteja miehille?” ”

Ilmeisesti informaatio amfetamiinin haittavaikutuksista ei kulkenut Saksasta Suomeen. Saksassa Pervitinin sotakäytön ohjeistuksia tarkennettiin vielä vuonna 1942: kahdella tabletilla taistelukyky parani kolmesta kahdeksaan tuntia. Neljällä tabletilla päästiin jo 24 tunnin tehoon. Neljä Pervitin-tablettia oli Suomen vuonna 1941 annetun ohjeistuksen maksimiannostus. Sotilas, joka käytti näin paljon, ei käytännössä kyennyt nukkumaan ilman unilääkkeitä. Suurempi ongelma oli se, että lääkärit saattoivat jakaa isojakin eriä Pervitiniä sattumanvaraisesti. Jouko Teperi kertoo kirjassaan Kannakselaispoika sodassa , kuinka pataljoonan lääkäri oli antanut hänelle kokeiltavaksi lasiputken, jossa oli sata Pervitin-tablettia:

"Ne kuulemma auttoivat hyvin piristävästi väsynyttä miestä”.

”Junassa tapasin erään saksalaisen upseerin, jolta kysäisin, tunteeko hän tällaisia pervitiinejä. Hän katseli minua hämmästyneenä ja kysyi, voisinko antaa niistä hänelle muutaman. Toteutin hänen toiveensa ja ymmärsin saaneeni jotain harvinaista lääkettä. Joskus sodan kuluessa niitä otinkin ja piristyin heti. Putkilo kulkeutui mukanani aikanaan äiti-Helian lääkelaatikkoon, josta sisar-Terttu sen nappasi. Muutama vuosi sitten hän kehui omistavansa amfetamiinia ja kun pyysin näyttämään niitä minulle, löysin kädestäni jo yli 50 vuotta aikaisemmin Limingassa saamani putkilon. Silloin ei amfetamiinista tiedetty yhtään mitään. ”

Tiukan paikan tullen Pervitin oli lääke paikallaan. Sillä saatiin sotilaat selviytymään ankaristakin olosuhteista. Veikko Ryyppö muistelee, kuinka hän oli miehineen havainnut venäläisten asemat. Häntä neuvottiin odottamaan vahvistuksia.

Kokojuttu kirjoitti:

"Keskushermostoa piristävistä aineista kokaiini oli ollut Saksassa aktiivisessa viihdekäytössä Weimarin tasavallan aikana. Saksalaiset lääketehtaat tuottivat 1900-luvun alussa kokaiinia myös vientiin. Huumausaineiden kontrollipolitiikka oli tuolloin vasta rakentumassa, sillä kansainväliset sopimukset alkoivat Haagin oopiumisopimuksesta vuonna 1912. Natsit käynnistivät valtaan päästyään 1930-luvulla kampanjoita terveellisempien elämäntapojen puolesta tupakkaa, viinaa ja huumeita vastaan. Hitler oli itse vielä tuolloin raitis, savuton kasvissyöjä. Hän uskoi, että päihteet johtaisivat kulttuuriseen rappioon, josta varoittavana esimerkkinä toimi Weimarin tasavalta. Samaan aikaan länsimaiset lääketehtaat yrittivät kehittää erityisesti amfetamiineihin perustuvia lääkkeitä. Temmler-lääkeyhtiö kehitti Berliinissä metamfetamiiniin pohjautuvan Pervitin-valmisteen vuonna 1938.

Aivoissa amfetamiini ja kokaiini vaikuttavat erityisesti aivojen dopamiinijärjestelmään. Ne stimuloivat ja tuottavat välittömän mielihyvän tunteen. Amfetamiini lisää kehon vireystilaa. Samaan aikaan herkkyys esimerkiksi kivulle, nälälle tai janolle vähenee. Aine on yhdistetty itsevarmuuden kohoamiseen, keskittymiskyvyn paranemiseen ja valmiuteen ottaa riskejä. Myönteisten vaikutusten ohella amfetamiini tuottaa unihäiriöitä, levottomuutta ja vainoharhoja. Joillakin ihmisillä jopa hyvin pienet määrät aiheuttavat vainoharhaisia ajatuksia ja hallusinaatioita. Pitkittynyt käyttö voi johtaa masennukseen. Amfetamiini nähtiin aikanaan vallankumouksellisena lääkkeenä. Lehdistö puhui ympäri maailmaa ihmelääkkeestä, jonka avulla voitiin saavuttaa yli-ihmisen voimat.

Saksan armeija aloitti kokeet Pervitinillä vuonna 1938. Vuonna 1939 johtava lääkäri Otto Ranke testasi Berliinin yliopiston opiskelijoilla Pervitinin vaikutuksia ja tuli siihen johtopäätökseen, että se voisi auttaa saksalaiset voittamaan sodan. Saksan harjoittama salamasota oli nopeaa, tehokasta ja tuhoisaa ja myös huumautunutta. ”Söimme pervitiniä kuin karkkia. Ilman sitä emme olisi pystyneet siihen, mitä teimme”, totesi eräs haastatelut saksalainen sotaveteraani. Kolmannen valtakunnan ilmavoimien lentäjät kutsuivat Pervitiniä Blitziksi. He mukauttivat kehonsa ja havaintonsa lentokoneen nopeuteen amfetamiinin avulla.

Kolmannen valtakunnan terveysministeri Leonardo Conti oli yrittänyt kieltää amfetamiinin käytön sodassa, mutta hän ei onnistunut yrityksissään. Saksalaiset tiedostivat Pervitinin haittavaikutukset ja asiasta käytiin keskustelua. Vuonna 1941 Pervitin luokiteltiin narkoottiseksi aineeksi ja sen jakelua rajoitettiin. Yhtenä syynä oli se, että ilmavoimien lentäjät olivat tehneet virheitä amfetamiinin vaikutuksen alaisina. Virhearviointien lisäksi saksalaiset lääkärit olivat huolissaan amfetamiiniriippuvuudesta. Sotakäyttöä jatkettiin silti. Yksistään Temmlerin tehdas toimitti natsiarmeijan käyttöön 29 miljoonaa annosta Pervitiniä huhtikuusta 1941 joulukuuhun 1941.

Stalingradin tappion jälkeen sitä toimitettiin yhä useammille sotilaille mutta myös kotirintaman ilmatorjuntaryhmille ja vapaaehtoisille maanpuolustusryhmille. Kuvaava tarina amfetamiinin tehosta sijoittuu itärintamalle, jossa 500 saksalaista sotilasta oli joutunut puna-armeijan saartamaksi tammikuussa 1942. Pakkasta oli 30 astetta ja hangen syvyys paikoin jopa vyötäröön asti. Yksikön lääkäri kirjoitti raportissaan, kuinka kuuden tunnin paon jälkeen yhä useammat sotilaat olivat niin uuvuksissa, että alkoivat vajota lumeen makaamaan. Ryhmän johtavat upseerit päättivät määrätä Pervitiniä sotilaille. Puolen tunnin jälkeen miehet alkoivat spontaanisti ilmoittaa voivansa paremmin, he tulivat tarkkaavaisiksi ja alkoivat marssia järjestelmällisesti.

Sodan loppuvaiheissa vuonna 1944 saksalaiset halusivat kehittää ihmepillerin, joka auttaisi heitä vaikeissa olosuhteissa. Toivomuksena oli, että sotilaat olisivat valmiita taistelemaan ja taistelisivat niin pitkään kuin tarvetta olisi itsetunnon kärsimättä kolauksia vaikeissakaan paikoissa. Lopputuloksena oli koodinimellä D-IX tunnettu pilleri, joka sisälsi viisi milligrammaa kokaiinia, kolme milligrammaa Pervitiniä ja viisi milligrammaa morfiiniin perustuvaa Eukodalia. Pervitinin ja kokaiinin eroja testattiin Sachsenhausenin keskitysleirin vangeilla, jotka joutuivat marssimaan täysissä marssivarustuksissa useamman päivän ajan."

Lue lisää

”Paikalle tuli väsynyt ja juopunut Mannerheim-ristin ritari joukkoineen: Sitten minulle selitettiin, että avuksi tulee Jääkäripataljoona 2 majuri Häkkinen, Mannerheimin ristin ritari, joka oli auttamassa Krivin suunnassa vastaiskuissa, kun yrittivät Karhumäkeä takaisin. Hänet vedettiin kiireesti pois ja hän tuli samana yönä. Hän oli vielä vähän päissään ja selitti, etteivät hänen miehensä olleet saaneet pariin kolmeen päivään lämmintä muonaa. He pystyttivät teltan ja hän jakoi miehille pervitiiniä. Antoi minullekin, mutta en tarvinnut. Se pulveri oli eräänlaista huumetta ja kun sen otti jaksoi taas.”

Alkuvuodesta 1942 käytiin eräitä hyvin rajuja torjuntataisteluita Maaselän kannaksella sekä Syvärillä. Noin 10 kilometriä Poventsasta pohjoiseen sijainneessa Hiisjärvessä sotapäiväkirjat ja dokumentit mainitsevat mm. seuraavaa:

"19.1. 1942

... Hiisjärvellä ovat kovan torjuntataistelun loppuvaiheet. Lohkojen komentajat ovat Sundman (Hiisjärvi), Pärmi (Vanjärvi) ja Laakso (Malu). Joukot ovat fyysisesti ja henkisesti erittäin väsyneitä eivätkä ne ole hyökkäyskykyisiä. Vastahyökkäyksien aikana joillekin yksiköiden osille joudutaan antamaan pervitiiniä viisikin kertaa, mutta se vaikuttaa operaatioiden onnistumiseen. Pahin tilanne on JR 25:n lohkolla, jossa vihollinen motitettu Parakkikylään.

Parakkimotti alkaa purkautua ja ensimmäinen rivistö tuhotaan JP 7:n toimesta. Hyökkäystoiminnasta kieltäytyneestä Ässärykmentistä saapuneet vapaaehtoiset (Os. Niskanen) ja lohkolta kerätty oma joukko (Os. Leppä) valtaavat parakkikylän, syntyy kova taistelu, josta lasketaan 250 vihollisen kaatunutta. Hiisjärven niemiä aletaan puhdistaa. "

Eikä "sisupillerin" ihmeitä tekevä vaikutus rajoittunut vain tähän taisteluun samalla lohkolla:

"20.2. 1942

Vastahyökkäysjoukkoja kerätään 2.JPr:n heikoiksi menneistä pataljoonista, JP 6:sta, JP 7:stä, JR 25:sta ja ne kootaan Tst.Os Lammetmaaksi (yhteensä 284 miestä). Ässärykmentin viimeisissä sotilaissa, Os. Niskasessa, viimeisessä Ässärykmentin sotilaskunniaa kantavassa osassa, on jäljellä enää 7 miestä. Niskaselle annetaan 85 täydennykseksi saapunutta alokasta.

Aamulla klo 9:15 alkaa hyökkäys. Päivän kestäneissä taisteluissa käsikranaatein ja kasapanoksin tuhotaan pesäke pesäkkeeltä ja klo 15:30 Suurniemi on puhdas. 4.D:n spk:ssa mainitaan voiton avaimiksi muiden muassa Niskasen johtamat alokkaat ja pervitiini."



Eräs pillereihin turvautuneista oli Aimo Koivunen, joka pakeni venäläisiä Lapissa Kantalahdessa. Koivusella oli taskussaan koko partion Pervitinit. Vaikka hän oli suhtautunut pillereihin varauksella, tilanne oli niin vakava, ettei valinnanvaraa ollut. Venäläiset ahdistelivat kannoilla. Koivunen kaivoi rintataskustaan pillereitä, joita tarttui käsineeseen useita:

”Vauhtia hiljentämättä pistin suuhuni kaiken mitä olin saanut käteeni – koetin tehdä sen niin etteivät toiset olisi huomanneet. Eipä tarvinnut pitkää matkaa hiihtää, kun jo olin kuin toinen mies. Kuin olisin taittanut ensimmäisiä kilometrejä. Matka taittui nyt nopeasti ja myrkky teki tehtävänsä. Sitten tapahtui jotakin odottamatonta: ympäristö alkoi äkkiä muuttaa muotoaan ja ymmärsin tajunnan olevan katoamassa. Viimeinen järkevä ajatus oli, että olin tehnyt tämän retken ensimmäisen ja ehkäpä kohtalokkaan virheen... Minulle on jälkeenpäin kerrottu, että olin tullut sekapäisenä ympäristölle vaaralliseksi ja pojat olivat ottaneet minulta konepistoolin lippaat pois. Itse en tiedä tästä vaiheesta mitään. ”

Koivusen seuraava muistikuva on sataa kilometriä myöhemmin. Hän oli eksynyt partiostaan, hänellä ei ollut lipasta aseessaan ja hän on hävittänyt muonansa. Hän laskeskeli, että oli syönyt koko partion Pervitin-annoksen, 30 tablettia. Seuraavat päivät hän vaelsi harhojen ja hallusinaatioiden täyttämässä sekavuustilassa. Ensin hän luuli venäläisten joukkoja suomalaisiksi ja joutui henkensä kaupalla pakenemaan kannoilla hiihtäviä vihollisia. Myöhemmin hän hävitti reppunsa puuhun nähtyään unta ahmasta, joka ahdisteli häntä. Lopulta hän päätyi saksalaisten hylkäämään ja miinoittamaan tukikohtaan, astui miinaan ja jäi lumikuoppaan odottamaan apua.

Yhteensä Koivunen hiihti 20–30 asteen pakkasessa 400 kilometriä trippinsä aikana. Hänen ainoana ravintonaan olivat männynkasvaimet ja raakana nautittu kuukkeli. Soturi polon keho oli äärimmäisessä stressissä. Kun hänet viimein pelastettiin, uupuneen miehen sydän löi edelleen 200 kertaa minuutissa ja paino oli pudonnut 43 kiloon. Kyseessä oli vakava amfetamiinin yliannostus, vaikkei toki tarkoituksellinen. Aimo Koivusen merkillisestä tarinasta on tullut legenda, jonka eri versioita on kerrottu näihin päiviin asti. Koivunen saattaa olla ensimmäisiä ”piriövereiden” vetäjiä Suomen historiassa."

"Sotapäälliköt piripöllyssä

Spiidillä ei buustattu pelkästään joukkoja vaan myös johtoa. Asketismiin taipuvainen Hitler sai todennäköisesti loppuvuodesta 1941 alkaen päivittäisiä metamfetamiini-pistoksia henkilökohtaiselta lääkäriltään Theodor Morellilta. Psykologisissa testeissä on todettu, että amfetamiinin käyttö saa ihmiset toimimaan kilpailuhenkisesti jopa siihen rajaan asti, että he ovat valmiita käyttämään toisia hyväksi. Vaikka Hitlerin amfetamiinin käyttöä ei yleisesti ottaen pidetä ratkaisevana, se tuskin ainakaan vähensi johtajan megalomaniaa ja vainoharhoja. Eikä Hitler ollut ainoa toisen maailmansodan johtaja, joka turvautui vauhtiin. Myös Churchill piti amfetamiinista, jonka hän koki myös selkeyttävän ajattelua ja antavan itseluottamusta.

Amfetamiinia käyttäneet johtajat tekivät kaikki karkeita arviointivirheitä. Ehkäpä kriiseiltä olisi ilman piriä jopa alun perin vältytty. John F. Kennedy haki amfetamiinipistoksia Max Jakobsonilta, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Dr. Feelgood. Kennedyä hoitanut toinen lääkäri varoitti johtajaa pistoksista:

”Yksikään presidentti, joka pitää sormeaan punaisella napilla, ei saa käyttää sellaisia aineita.”

Kennedyn kerrotaan todenneen amfetamiinin käyttöä paheksuneelle veljelleen Bobbylle:

”En välitä, vaikka se olisi hevosen kusta. Se toimii.”

Sotilasjohdon huumeongelmat olivat myös tiedossa. Esimerkiksi Naton ydinaseisiin käsiksi pääsevien tahojen joukossa oli runsaasti huume- ja alkoholiongelmista kärsiviä henkilöitä.

Jatkosodan aikana sotilasjohto turvautui myös Suomessa amfetamiiniin. Kun ohjeistus oli puutteellista ja olosuhteet ankarat, käyttö karkasi helposti käsistä. Periaatteessa suuretkin käyttömäärät saattoivat olla mahdollisia, sillä komentajien käyttöä ei valvonut kukaan. Amfetamiini aiheutti unettomuutta, jota piti puolestaan hoitaa unilääkkeillä. Tällainen lääkkeiden ja päihteiden kierre johti pidentyessään helposti henkiseen romahdukseen. Jatkosodan alkuvaiheilla everstiluutnantti Wolf H. Halsti kärsi ”henkisestä depressiosta” piristeiden ja särkylääkkeiden käytön takia. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä joukot oli saatava turvaan ja uusi puolustuslinja miehitetyksi. Halsti kirjoittaa 15. syyskuuta 1941 vaimolleen:

”Rakkahin oma! Kirjoittelen taas kerran kun on aikaa. Minun pitäisi kaiketi oikeastaan sääntöjen mukaan levätä ja nukkua, mutta siitä ei tahdo tulla mitään kivun takia, enkä tahdo enää ottaa unilääkkeitä eikä muita huumausaineita, kun se ei ole työn vuoksi välttämätöntä. Siitä tulisi vain ikävä ja ajan mukaan tuhoisa tapa. Tottapahan asettuu aikanaan ilmankin. ”

Pervitiiniin turvautuneita oli myöhemmin sotaveteraanien kärkihahmona tunnettu Adolf Ehnrooth. Akateemikko Matti Kuusi kuvaa teoksessa Tyrjän rykmentti, kuinka Ehnroothin kunto oli alkanut huolestuttaa häntä yhä enemmän. Pervitinin piristämä johtaja joutui käyttämään unilääkkeitä pystyäkseen nukkumaan. Päivällä hän joutui käyttämään Pervitiniä kyetäkseen toimimaan. Kuusella ei ollut aiempaa kokemusta vastaavista tilanteista eikä tilanteen hoitoon ollut virallista ohjeistusta.

"Everstiluutnanttimme, josta 6.7. oli tullut täysi eversti, johti viimeistä taistoamme pervitiinin ja unilääkkeiden vuoroviljelyn varassa. Kun tilanne vaati, Niilo Usvasalo, Kalle Niemistö, joskus minäkin ravistelimme hänet hereille. Tuskallisesti tajuihinsa palaavan esimiehen vihanpurkaukset eivät meidän suunnassamme johtaneet sanankäyttöä pahempaan. Mutta kun tykistön yhteysmies viestitti, että Äyräpään kirkonmäellä heilutettiin valkoista lippua, miltei tajuton everstimme tajuttuaan tilasi sikäläisiin asemiimme patteriston iskun. Myöhemmin selvisi, että osa kirkonmäen puolustajista oli vielä siinä vaiheessa jatkamassa taistelua."

Kuusi ihmetteli lisäksi, ettei Ehnroothille löytynyt sijaista, jotta hän olisi voinut nukkua normaalin yön. Ehkä spiidissä toiminut eversti ei myöskään halunnut luopua taistelujen johtamisesta vaan halusi pitää oman paikkansa hinnalla millä hyvänsä. Ehnrooth ei luonnollisesti pitänyt siitä, että Kuusi mainitsi amfetamiinin puheessaan tämän 85-vuotissyntymäpäivillä. Kuusen mukaan oli onni, että Mannerheim oli oppinut sodanjohtamisen olevan myös ryhmätyötä. Jatkosodan armottomasta puolustustaistelusta huolimatta amfetamiiniin turvautuva johtaja oli riskitekijä. Sodan kiivaudessa amfetamiini saattaa vahvistaa itsetuntoa liikaakin. Pullistunut ego ei johda myönteisiin seurauksiin normaaleissakaan olosuhteissa. On melko todennäköistä, että osa sodan virhearvioinneista johtui piristeiden ja väsymyksen hämärtävästä vaikutuksesta.

Heroiinia sotasankareille

Jatkosodan aikana lääkintäaliupseerin laukun sisältö koostui sidetarpeiden lisäksi aspiriinistä, kamfeerista, oopiumista, luminaalista, heroiinista ja kofeiinista. Kahta jälkimmäistä kulutettiin puolustusvoimissa jatkosodan aikana noin 250 miljoonaa tablettia.
Pataljoonalääkärinä jatkosodassa toimineen Pauli Marraksen tarina kuvaa vaikeasti haavoittuneiden morfiinin aiheuttamaan euforiaa:"

KokoJuttu kirjoitti:

"Sotapäälliköt piripöllyssä

Spiidillä ei buustattu pelkästään joukkoja vaan myös johtoa. Asketismiin taipuvainen Hitler sai todennäköisesti loppuvuodesta 1941 alkaen päivittäisiä metamfetamiini-pistoksia henkilökohtaiselta lääkäriltään Theodor Morellilta. Psykologisissa testeissä on todettu, että amfetamiinin käyttö saa ihmiset toimimaan kilpailuhenkisesti jopa siihen rajaan asti, että he ovat valmiita käyttämään toisia hyväksi. Vaikka Hitlerin amfetamiinin käyttöä ei yleisesti ottaen pidetä ratkaisevana, se tuskin ainakaan vähensi johtajan megalomaniaa ja vainoharhoja. Eikä Hitler ollut ainoa toisen maailmansodan johtaja, joka turvautui vauhtiin. Myös Churchill piti amfetamiinista, jonka hän koki myös selkeyttävän ajattelua ja antavan itseluottamusta.

Amfetamiinia käyttäneet johtajat tekivät kaikki karkeita arviointivirheitä. Ehkäpä kriiseiltä olisi ilman piriä jopa alun perin vältytty. John F. Kennedy haki amfetamiinipistoksia Max Jakobsonilta, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Dr. Feelgood. Kennedyä hoitanut toinen lääkäri varoitti johtajaa pistoksista:

”Yksikään presidentti, joka pitää sormeaan punaisella napilla, ei saa käyttää sellaisia aineita.”

Kennedyn kerrotaan todenneen amfetamiinin käyttöä paheksuneelle veljelleen Bobbylle:

”En välitä, vaikka se olisi hevosen kusta. Se toimii.”

Sotilasjohdon huumeongelmat olivat myös tiedossa. Esimerkiksi Naton ydinaseisiin käsiksi pääsevien tahojen joukossa oli runsaasti huume- ja alkoholiongelmista kärsiviä henkilöitä.

Jatkosodan aikana sotilasjohto turvautui myös Suomessa amfetamiiniin. Kun ohjeistus oli puutteellista ja olosuhteet ankarat, käyttö karkasi helposti käsistä. Periaatteessa suuretkin käyttömäärät saattoivat olla mahdollisia, sillä komentajien käyttöä ei valvonut kukaan. Amfetamiini aiheutti unettomuutta, jota piti puolestaan hoitaa unilääkkeillä. Tällainen lääkkeiden ja päihteiden kierre johti pidentyessään helposti henkiseen romahdukseen. Jatkosodan alkuvaiheilla everstiluutnantti Wolf H. Halsti kärsi ”henkisestä depressiosta” piristeiden ja särkylääkkeiden käytön takia. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä joukot oli saatava turvaan ja uusi puolustuslinja miehitetyksi. Halsti kirjoittaa 15. syyskuuta 1941 vaimolleen:

”Rakkahin oma! Kirjoittelen taas kerran kun on aikaa. Minun pitäisi kaiketi oikeastaan sääntöjen mukaan levätä ja nukkua, mutta siitä ei tahdo tulla mitään kivun takia, enkä tahdo enää ottaa unilääkkeitä eikä muita huumausaineita, kun se ei ole työn vuoksi välttämätöntä. Siitä tulisi vain ikävä ja ajan mukaan tuhoisa tapa. Tottapahan asettuu aikanaan ilmankin. ”

Pervitiiniin turvautuneita oli myöhemmin sotaveteraanien kärkihahmona tunnettu Adolf Ehnrooth. Akateemikko Matti Kuusi kuvaa teoksessa Tyrjän rykmentti, kuinka Ehnroothin kunto oli alkanut huolestuttaa häntä yhä enemmän. Pervitinin piristämä johtaja joutui käyttämään unilääkkeitä pystyäkseen nukkumaan. Päivällä hän joutui käyttämään Pervitiniä kyetäkseen toimimaan. Kuusella ei ollut aiempaa kokemusta vastaavista tilanteista eikä tilanteen hoitoon ollut virallista ohjeistusta.

"Everstiluutnanttimme, josta 6.7. oli tullut täysi eversti, johti viimeistä taistoamme pervitiinin ja unilääkkeiden vuoroviljelyn varassa. Kun tilanne vaati, Niilo Usvasalo, Kalle Niemistö, joskus minäkin ravistelimme hänet hereille. Tuskallisesti tajuihinsa palaavan esimiehen vihanpurkaukset eivät meidän suunnassamme johtaneet sanankäyttöä pahempaan. Mutta kun tykistön yhteysmies viestitti, että Äyräpään kirkonmäellä heilutettiin valkoista lippua, miltei tajuton everstimme tajuttuaan tilasi sikäläisiin asemiimme patteriston iskun. Myöhemmin selvisi, että osa kirkonmäen puolustajista oli vielä siinä vaiheessa jatkamassa taistelua."

Kuusi ihmetteli lisäksi, ettei Ehnroothille löytynyt sijaista, jotta hän olisi voinut nukkua normaalin yön. Ehkä spiidissä toiminut eversti ei myöskään halunnut luopua taistelujen johtamisesta vaan halusi pitää oman paikkansa hinnalla millä hyvänsä. Ehnrooth ei luonnollisesti pitänyt siitä, että Kuusi mainitsi amfetamiinin puheessaan tämän 85-vuotissyntymäpäivillä. Kuusen mukaan oli onni, että Mannerheim oli oppinut sodanjohtamisen olevan myös ryhmätyötä. Jatkosodan armottomasta puolustustaistelusta huolimatta amfetamiiniin turvautuva johtaja oli riskitekijä. Sodan kiivaudessa amfetamiini saattaa vahvistaa itsetuntoa liikaakin. Pullistunut ego ei johda myönteisiin seurauksiin normaaleissakaan olosuhteissa. On melko todennäköistä, että osa sodan virhearvioinneista johtui piristeiden ja väsymyksen hämärtävästä vaikutuksesta.

Heroiinia sotasankareille

Jatkosodan aikana lääkintäaliupseerin laukun sisältö koostui sidetarpeiden lisäksi aspiriinistä, kamfeerista, oopiumista, luminaalista, heroiinista ja kofeiinista. Kahta jälkimmäistä kulutettiin puolustusvoimissa jatkosodan aikana noin 250 miljoonaa tablettia.
Pataljoonalääkärinä jatkosodassa toimineen Pauli Marraksen tarina kuvaa vaikeasti haavoittuneiden morfiinin aiheuttamaan euforiaa:"

Lue lisää

Lukekaa tuosta linkistä koko juttu : http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/#huumeet-ja-sota
Se jatkuu ties kuinka pitkälle, tekstin kappalejako on ärsyttävä jos sitä suurentaa, niin se ei enää mahdu koko näytölle ja joutuu vekslaamaan eestaas alapalkin kanssa lukiessa.

KokoJuttu kirjoitti:

Lukekaa tuosta linkistä koko juttu : http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/#huumeet-ja-sota
Se jatkuu ties kuinka pitkälle, tekstin kappalejako on ärsyttävä jos sitä suurentaa, niin se ei enää mahdu koko näytölle ja joutuu vekslaamaan eestaas alapalkin kanssa lukiessa.

Lue lisää

" Pataljoonalääkärinä jatkosodassa toimineen Pauli Marraksen kertomus kuvaa vaikeasti haavoittuneiden morfiinin aiheuttamaa euforiaa:

"Metsästä kuuluu vaikerrusta. Löydän sieltä puolisen metriä syvän ja laajuudeltaan teltan kokoisen kuopan. Kuopan pohjalla on kaksi haavoittunutta miestä. Toiselta on jalka leikkautunut poikki reidestä ja toiselta polvinivelen kohdalta. Sidonta ja suuri annos morfiinia , mitäpä muuta voisi tehdä. Vaikerrus vaimenee morfiinin vaikutuksesta hiljalleen ja potilaat joutuvat hurmostilaan. He alkavat laulaa kuin yhdestä suusta Sillanpään marssilaulua."

Jatkosodassa Jalkaväkirykmentti 8:n 6. komppanian lääkintäaliupseerina toimineen Eino Järvenpään näkemys antaa yksikön elämästä vähemmän silotellun kuvan. Yksi niistä on lääkintähenkilöstön laukkujen sisältö. Järvenpäälle aihe tuli erittäin tutuksi.

"Lääkkeet olivat pienissä metalliputkiloissa, ja niitä löytyi moneen vaivaan. Kyllä me tiesimme, että ne ovat aika kovia aineita, mutta pitihän niitä antaa, jos tarve oli, Järvenpää tiivistää. Jos sotilaalla oli yskä, hänelle saatettiin antaa heroiinitabletteja. Ripulin paransi puolestaan oopiumi, ja löytyipä laukusta myös rauhoittavaa lääkettä, luminaalia."

Oopiumia on käytetty kipulääkkeenä sodissa jo antiikin ajoilta alkaen. 1800- ja 1900-lukujen sodissa on käytetty erityisesti oopiumista kemiallisesti erotettuja aineita, morfiinia, kodeiinia ja heroiinia. Morfiinia käytettiin muun muassa Krimin sodassa 1850-luvulla ja Amerikan sisällissodassa 1860-luvulla. 1850-luvulla kehitetyn injektioruiskun myötä morfiinin käyttö oli entistä tehokkaampaa mutta aiheutti samalla myös herkemmin riippuvuutta. Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen alettiin puhua armeijataudista, jolla viitattiin opiaattiriippuvuuteen. Ensimmäisessä maailmansodassa morfiini oli hyvin laajassa käytössä. Sen sanottiin hiljentäneen sotilaiden valituksen joukkosidontapaikoilla.

Morfiinin suonensisäinen käyttö lievittää haavoittuneen sotilaan kivun äärimmäisen nopeasti. Erään lääkärin sanoin se toimi ”siunauksena”, sillä sotilaat joutuivat usein odottamaan hoitoa epäinhimillisissä olosuhteissa. Esimerkiksi Pentti Lyly kuvaa haavoittumistaan Siiramäen taistelussa 13.–16. kesäkuuta 1944:

”Pappi sanoi lääkintämiehelle, että antakaa tuolle pojalle morfiinia, sillä hänellä on kovat tuskat. Morfiinipiikki sammutti armeliaasti tajuntani. Myöhemmin sain vielä toisen pistoksen.”

Suomen armeija käytti morfiinin ohella myös heroiinia kipulääkkeenä, koska se oli halpaa ja tehokasta ja koska kodeiinin saanti oli vaikeaa. Heroiinitableteilla hoidettiin paljon esimerkiksi yskää ja reumaattisia kipuja. Heroiini oli alunperin erotettu oopiumista 1800-luvun lopulla. Heroiinia pidettiin turvallisempana kuin morfiinia ja oopiumia ja sen ajateltiin soveltuvan myös oopiumi- ja morfiiniriippuvuuden hoitoon. Heroiini oli pitkään käytössä jopa yskänlääkkeissä, joskin määrät olivat pieniä. Rintamalla käytettiin tabletteja, jotka pitivät sisällään 0,005 grammaa heroiinia. Niitä oli sota-aikana joukko-osastoissa runsaasti saatavilla.

Opiaattien käyttöä oli pyritty kontrolloimaan 1900-luvun alusta alkaen kansainvälisillä sopimuksilla. Suomessa heroiinin käyttö oli poikkeuksellisen runsasta, mutta varsinainen väärinkäyttö vähäistä. Vain Japanissa käytettiin asukasta kohden enemmän heroiinia. Suomi sai toistuvia varoituksia asiasta kansainvä liseltä oopiumikontrollin valvontalautakunnalta. Suomi liittyi vuoden 1912 Haagin kansainväliseen oopiumisopimukseen vasta kansainvälisen painostuksen jälkeen. Lääkintöhallitus vastusti liittymistä opiaattien sääntelyä koskeviin vuosien 1925 ja 1931 sopimuksiin. Vielä sodan jälkeenkin heroiinin kulutus oli Suomessa kansainvälisten vertailujen mukaan huomattavan runsasta. Esimerkiksi vuonna 1946 Suomessa myytiin heroiinia pelkästään reseptilääkkeenä peräti 99 kiloa - asukasta kohden enemmän kuin useimmissa muissa maissa 20-30 vuoden aikana.

Suomen armeijan antamaa kipulääkitystä kritisoitiin voimakkaasti sotien jälkeen. Erityisesti kontrollin vähäisyys nähtiin ongelmaksi. Lääkkeitä oli määrätty myös liian heppoisin perustein, jolloin mahdollinen väärinkäytön riski oli suurempi kuten myös tahaton addiktoituminen. Sota-aika loi edellytykset heroiinin salakauppaan ja väärinkäyttöön. Sodan myötä heroiini syrjäytti morfiinin yleisemmin väärinkäytettynä opiaattina. Ilmeisesti ainakin sotajohto saattoi vaivattomasti hankkia käsiinsä heroiinitabletteja. Todennäköisesti tabletteja olisi ollut helppo saada muutenkin esimerkiksi vartioimattomista lääkevarastoista, joiden väärinkäyttöön ei ollut varauduttu. Jouko Teperi kuvaa heroiinin helppoa saatavuutta:

”Kerran olin lähtenyt elokuviin erään naapurikorsun vänrikin kanssa. Aina väliin hän pisti suuhunsa pastillin. Lopulta sanoin hänelle, että ei pidä yksin syödä, annahan minullekin. Hän vastasi etten välittäisi niistä. Kun kysyin, mitä ne sitten olivat, hän vastasi niiden olevan heroiinitabletteja."

KokoJuttu kirjoitti:

Lukekaa tuosta linkistä koko juttu : http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/#huumeet-ja-sota
Se jatkuu ties kuinka pitkälle, tekstin kappalejako on ärsyttävä jos sitä suurentaa, niin se ei enää mahdu koko näytölle ja joutuu vekslaamaan eestaas alapalkin kanssa lukiessa.

Lue lisää

"En kiinnittänyt asiaan enempää huomiota, sillä olin itsekin niitä nauttinut johonkin vaivaani, ehkä flunssaan. Silloin ei käsitettä heroinisti tunnettu. Minä pidin niitä aspiriiniin verrattavana lääkkeenä. Tuo kollegani niitä kuitenkin käytti jatkuvasti. Sodan jälkeen tapasin hänet, silloin hän istui puiston penkillä täysin poissaolevana, mutta tunsi kyllä minut. ”

Historiantutkija Tapio Onnelan mukaan sodan jälkeisissä sotilassairaaloissa morfiinia ja heroiinia saaneet muodostivat käyttäjäkunnan, joka saattoi murskata heroiinitabletteja tupakan seassa poltettavaksi jauhoksi. Heroiini oli vielä tuolloin apteekkitavaraa. Heroiinin väärinkäyttäjät aloittivat yleensä nielemällä tabletteja, mutta siirtyivät pulveriksi jauhetun tabletin nuuskaamiseen, joka takasi voimakkaamman tehon. Sodan jälkeen arvioitiin, että Helsingissä oli enimmillään noin 400–500 heroinistia. Tosin aihetta koskevat tutkimukset rajoittuivat sosiaalihuollon piirissä olleisiin, sairaalassa hoidettuihin ja poliisin kanssa tekemisiin joutuneisiin. On siis mahdotonta arvioida, miten laajasti morfiinin ja heroiinin käyttö vaikutti sotaveteraaneihin. Ainakaan ilmiö ei ollut kovin laajamittainen.

Sodan myötä opiaattien ongelmakäyttö muuttui ilmiönä pysyvästi. Ennen sotia narkomania, etupäässä morfiinin ongelmakäyttö, koski yhteiskunnan parempiosaisia. On puhuttu niin sanotusta ”yläluokkaisesta morfinismista”, joka oli suhteellisen hillittyä ja jonka yhteydessä esimerkiksi rikollisuutta ilmeni hyvin vähän. Kaksi kolmasosaa kuului ylä- tai keskiluokkaan, joka toinen oli ylioppilas ja joka neljäs lääkäri. Sotien jälkeen käyttäjät olivat huomattavasti nuorempia ja sosiaaliselta taustaltaan useammin työväestöstä. Miesten osuus hoitoon hakeutuneista oli kasvanut. Aineiden käyttö oli myös sodan jälkeen entistä kollektiivisempaa, kun ennen sotia tyypillinen opiaattien käyttäjä oli toiminut itsenäisesti. Sodan jälkeinen opiaattien väärinkäyttö oli myös rajumpaa ja morfiinin lisäksi oli alettu käyttää lisäksi heroiinia, joten hoitoon hakeuduttiin aiempaa nopeammin. Käytöllä alkoi olla yhä enemmän ryhmäilmiön piirteitä ja myös rikollisuutta alkoi esiintyä enemmän. Poliisi arvosteli lääkäreiden reseptinkirjoituskäytäntöä löysäksi. Lopulta heroiini päätettiin poistaa apteekkiluetteloista vuonna 1957. Osa käyttäjistä siirtyi tämän jälkeen morfiinin synteettiseen korvikkeeseen metadoniin. Jo 1950-luvun loppuun mennessä käyttäjien määrän arvioitiin huomattavasti vähentyneen ja 1960-luvun alussa käyttäjiä katsottiin olleen korkeintaan 150 henkilöä koko maassa. Sodan jälkeinen huumeaalto oli suhteellisen pieni. Niin Suomen jatkosota kuin erityisesti Vietnam-tutkimus ovat osoittaneet vääräksi käsityksen heroiiniriippuvuudesta demonisena koukkuna, josta on mahdoton päästä irti.

”Pullon ja pillun ympärillä”

Sodan aikana käytetyistä päihteistä ylivoimaisesti halutuin ja himoituin oli alkoholi, jota trokattiin merkittäviä määriä rintamalla ja myös Sisä-Suomessa. Erityisesti jatkosota näytti kestonsa myötä johtavan yhä suurempaan epävarmuuteen, jonka tuottamaa stressiä ja henkistä painolastia purettiin juopottelemalla. Yksi klassinen sota-aikaan mainiosti sopiva määritelmä suomalaisista juontitavoista on kirjattu Alkoholikomitean mietintöön vuodelta 1946:

”Vaikka väkijuomien kulutus Suomessa on verrattuna muihin maihin varsin vähäistä, on tämä käyttö pääasiassa viinan käyttöä, oikeammin sen väärin käyttöä.”

Jatkosodan aikaisesta rintamayksiköstä tutkimuksen tehnyt sosiologi Knut Pipping kuvaa, kuinka miesten elämässä rajoittamaton viinan ja naisten saanti oli korkein hyvä. Vaikka varsinaisia vaikeasti alkoholisoituneita sotilaita oli Pippingin komppaniassa vain todella vähän, humala, alkoholi ja seksi täyttivät miesten mielen – varsinkin puheiden tasolla. Miehet arvioivat esimerkiksi lomiaan humaltumis- ja seksiasteikoilla. Sotilaat joivat erityisesti bensanhajuista ”telaketjua” eli kotipolttoista viinaa, jossa oli paljon epäpuhtauksia. Telaketjua pidettiin jopa parempana kuin ruuan mukana saatavaa punaviiniä. Eniten arvostettiin kuitenkin saksalaisten konjakkia ja Kümmel-yrttiviinaa sekä kotimaista jaloviinaa. Alkoholi lienee ollut miehille eräänlainen identiteetin minimi: pienin yhteinen asia, joista on voitu puhua muuten puuduttavankin tylsän asemasodan aikana.

Sosiaalipsykologi Klaus Weckroth on todennut, että suomalaisessa kulttuurissa vallitsee illuusio alkoholin tunnelmaa kohottavasta vaikutuksesta. Tosiasiassa alkoholin edut tulevat esiin vain pienissä määrissä ja usein alkoholi tuottaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Alkoholi toimii huonosti stressin ja ahdistuksen purkukanavana, mutta se toimii ihmisten välisissä suhteissa välittävänä ja yhdistävänä tekijänä. Humalajuominen oli sodan aikana niin miesten kuin naisten ryhmäilmiö, jota selitettiin sillä, että muutkin juovat. Sitä voi pitää kollektiivisena yrityksenä hallita ahdistusta tuottavia olosuhteita."

KokoJuttu kirjoitti:

"En kiinnittänyt asiaan enempää huomiota, sillä olin itsekin niitä nauttinut johonkin vaivaani, ehkä flunssaan. Silloin ei käsitettä heroinisti tunnettu. Minä pidin niitä aspiriiniin verrattavana lääkkeenä. Tuo kollegani niitä kuitenkin käytti jatkuvasti. Sodan jälkeen tapasin hänet, silloin hän istui puiston penkillä täysin poissaolevana, mutta tunsi kyllä minut. ”

Historiantutkija Tapio Onnelan mukaan sodan jälkeisissä sotilassairaaloissa morfiinia ja heroiinia saaneet muodostivat käyttäjäkunnan, joka saattoi murskata heroiinitabletteja tupakan seassa poltettavaksi jauhoksi. Heroiini oli vielä tuolloin apteekkitavaraa. Heroiinin väärinkäyttäjät aloittivat yleensä nielemällä tabletteja, mutta siirtyivät pulveriksi jauhetun tabletin nuuskaamiseen, joka takasi voimakkaamman tehon. Sodan jälkeen arvioitiin, että Helsingissä oli enimmillään noin 400–500 heroinistia. Tosin aihetta koskevat tutkimukset rajoittuivat sosiaalihuollon piirissä olleisiin, sairaalassa hoidettuihin ja poliisin kanssa tekemisiin joutuneisiin. On siis mahdotonta arvioida, miten laajasti morfiinin ja heroiinin käyttö vaikutti sotaveteraaneihin. Ainakaan ilmiö ei ollut kovin laajamittainen.

Sodan myötä opiaattien ongelmakäyttö muuttui ilmiönä pysyvästi. Ennen sotia narkomania, etupäässä morfiinin ongelmakäyttö, koski yhteiskunnan parempiosaisia. On puhuttu niin sanotusta ”yläluokkaisesta morfinismista”, joka oli suhteellisen hillittyä ja jonka yhteydessä esimerkiksi rikollisuutta ilmeni hyvin vähän. Kaksi kolmasosaa kuului ylä- tai keskiluokkaan, joka toinen oli ylioppilas ja joka neljäs lääkäri. Sotien jälkeen käyttäjät olivat huomattavasti nuorempia ja sosiaaliselta taustaltaan useammin työväestöstä. Miesten osuus hoitoon hakeutuneista oli kasvanut. Aineiden käyttö oli myös sodan jälkeen entistä kollektiivisempaa, kun ennen sotia tyypillinen opiaattien käyttäjä oli toiminut itsenäisesti. Sodan jälkeinen opiaattien väärinkäyttö oli myös rajumpaa ja morfiinin lisäksi oli alettu käyttää lisäksi heroiinia, joten hoitoon hakeuduttiin aiempaa nopeammin. Käytöllä alkoi olla yhä enemmän ryhmäilmiön piirteitä ja myös rikollisuutta alkoi esiintyä enemmän. Poliisi arvosteli lääkäreiden reseptinkirjoituskäytäntöä löysäksi. Lopulta heroiini päätettiin poistaa apteekkiluetteloista vuonna 1957. Osa käyttäjistä siirtyi tämän jälkeen morfiinin synteettiseen korvikkeeseen metadoniin. Jo 1950-luvun loppuun mennessä käyttäjien määrän arvioitiin huomattavasti vähentyneen ja 1960-luvun alussa käyttäjiä katsottiin olleen korkeintaan 150 henkilöä koko maassa. Sodan jälkeinen huumeaalto oli suhteellisen pieni. Niin Suomen jatkosota kuin erityisesti Vietnam-tutkimus ovat osoittaneet vääräksi käsityksen heroiiniriippuvuudesta demonisena koukkuna, josta on mahdoton päästä irti.

”Pullon ja pillun ympärillä”

Sodan aikana käytetyistä päihteistä ylivoimaisesti halutuin ja himoituin oli alkoholi, jota trokattiin merkittäviä määriä rintamalla ja myös Sisä-Suomessa. Erityisesti jatkosota näytti kestonsa myötä johtavan yhä suurempaan epävarmuuteen, jonka tuottamaa stressiä ja henkistä painolastia purettiin juopottelemalla. Yksi klassinen sota-aikaan mainiosti sopiva määritelmä suomalaisista juontitavoista on kirjattu Alkoholikomitean mietintöön vuodelta 1946:

”Vaikka väkijuomien kulutus Suomessa on verrattuna muihin maihin varsin vähäistä, on tämä käyttö pääasiassa viinan käyttöä, oikeammin sen väärin käyttöä.”

Jatkosodan aikaisesta rintamayksiköstä tutkimuksen tehnyt sosiologi Knut Pipping kuvaa, kuinka miesten elämässä rajoittamaton viinan ja naisten saanti oli korkein hyvä. Vaikka varsinaisia vaikeasti alkoholisoituneita sotilaita oli Pippingin komppaniassa vain todella vähän, humala, alkoholi ja seksi täyttivät miesten mielen – varsinkin puheiden tasolla. Miehet arvioivat esimerkiksi lomiaan humaltumis- ja seksiasteikoilla. Sotilaat joivat erityisesti bensanhajuista ”telaketjua” eli kotipolttoista viinaa, jossa oli paljon epäpuhtauksia. Telaketjua pidettiin jopa parempana kuin ruuan mukana saatavaa punaviiniä. Eniten arvostettiin kuitenkin saksalaisten konjakkia ja Kümmel-yrttiviinaa sekä kotimaista jaloviinaa. Alkoholi lienee ollut miehille eräänlainen identiteetin minimi: pienin yhteinen asia, joista on voitu puhua muuten puuduttavankin tylsän asemasodan aikana.

Sosiaalipsykologi Klaus Weckroth on todennut, että suomalaisessa kulttuurissa vallitsee illuusio alkoholin tunnelmaa kohottavasta vaikutuksesta. Tosiasiassa alkoholin edut tulevat esiin vain pienissä määrissä ja usein alkoholi tuottaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Alkoholi toimii huonosti stressin ja ahdistuksen purkukanavana, mutta se toimii ihmisten välisissä suhteissa välittävänä ja yhdistävänä tekijänä. Humalajuominen oli sodan aikana niin miesten kuin naisten ryhmäilmiö, jota selitettiin sillä, että muutkin juovat. Sitä voi pitää kollektiivisena yrityksenä hallita ahdistusta tuottavia olosuhteita."

Lue lisää

"Pitkittyneen sotatilanteen epävarmuus purkautuu viinan kautta toteutettavaan rajojen rikkomiseen, jota jo aikalaiset paheksuivat:

”Jokainen on lisäksi havainnut väkijuomien nauttimisen saaneen erittäin räikeitä muotoja. Niinpä lomalla olevien sotilaiden, jopa sotavammaistenkin esiintyminen juopuneina rautateillä, ravintoloissa ja kaduilla on ollut moitittava.”

Vaikka varsinaista alkoholismia esiintyi aikalaisarvioiden mukaan rintamalla vain vähän, kyse on myös tulkinnasta. Alkoholismi ei ole yksinomaan kiinni juodun alkoholin määrästä, vaan siitä, kuinka paljon elämä pyörii alkoholin saamisen ympärillä. Sotilaat kavalsivat tarvittaessa valtion omaisuutta tai myivät esimerkiksi kellonsa saadakseen alkoholia. Myös erilaisia arpajaisia järjestettiin, jotta edes joku pääsisi humalaan elintarvikkeiden mukana jaetuista annoksista. Jos viinaa oli tarpeeksi, saattoi koko kenttävartion miehistö aloittaa ryyppäämisen kesken palvelun ja maata humalassa pitkin piennarta. Pippingin komppaniassa rikkomuksia katsottiin kuitenkin melko paljon läpi sormien ja juopottelun takia ryhdyttiin toimenpiteisiin vain harvoin.

Alkoholin käyttö oli herättänyt huolta, mikä vuoksi kontrollitoimia lisättiin jokseenkin epäonnistuneesti. Sotavuosina olut pistettiin ensin kortille vuonna 1941 ja seuraavana vuonna sen myynti lopetettiin kokonaan. Tämän seurauksena alkoholinkäytön painopiste siirtyi enemmän väkeviin juomiin ja myös humalahakuinen juominen lisääntyi. Nuorten miesten ja myös naisten juominen muuttui jatkosodan pitkittyessä yhä runsaammaksi. Miedon alkoholin puuttuessa myös naiset käyttivät viinaa, jota oli paljon helpommin tarjolla. Sotilaat ja työvelvolliset pistivät rahansa viinaan, jota tarjottiin naisille auliisti. Aikalaishuomioissa on kauhisteltu esimerkiksi sitä, että miehet seurustelivat mieluusti humalaisten naisten kanssa. Yleensäkin naisten viinan käytöstä ja sukupuolimoraalin löystymisestä kannettiin kovaa huolta.

Sodanaikainen viinan trokaus oli tehokasta ja kukoisti. Moni hankki tuloja kantamalla viinaa etelästä pohjoiseen, koska vuodesta 1942 alkaen Pohjois- Suomessa ei saanut myydä virallisesti alkoholia lainkaan. Viinakieltojen vaikutukset olivat jokseenkin käänteisiä. Rovaniemi oli tunnettu ryyppäämisestä ja vain risteyspaikkana toiminut Pieksämäki kilpaili Rovaniemen kanssa maan alkoholisoituneimman alueen tittelistä. Liikenteessä oli niin kalliimpaa saksalaista konjakkia kuin suomalaista viinaa. Rintamallakaan salakauppaa ei saatu kuriin eikä armeijan johdon raittiuteen tähtäävä alkoholipolitiikka tuottanut juurikaan tulosta. Viina on suomalaisessa perinteessä myös mielletty miestä väkevämmäksi. Alkoholi on mielletty lähes omaehtoiseksi olioksi, joka saattoi mennä ihmisen sisään kuin tauti tai demoni. Suomalainen suhde viinaan on ollut ennen kaikkea fatalistinen. Kun viinaa ei voi vastustaa, syntyy myös hyvä syy juopotteluun.

Tapio Rautavaara muistelee, kuinka he jatkosodan hyökkäysvaiheessa olivat päätyneet Paatenen kylään, joka oli jätetty tyhjilleen. Miehet olivat menneet puna- armeijaan ja kylään oli jätetty tynnyreittäin vodkaa:

”Arvasimme, että vihollisen tarkoitus oli vodkan avulla pysäyttää suomalaisten eteneminen joksikin aikaa. Syystä tai toisesta jäimmekin Paatenen kylään moniksi päiviksi.”

Veteraanien muistelmien mukaan yksi syvälle alkoholismiin vajonneista oli Viipurin 20. prikaatin II pataljoonan komentaja Kurt Erik Bäckman. Ilmari Turja muistelee, kuinka Bäckman vuonna 1941 piti kiinni viinoistaan kuin aarteesta, ei tarjonnut niitä kenellekään ja joi jopa osastonsa jouluviinat yksin:

”Itse jouduin henkilökohtaisesti hakemaan hänelle divisioonan varastolta viinaa yhteensä 110 pulloa. – – Sääntönä oli kaksi pulloa illalla viereen. Ne tyhjenivät yön aikana. Kun hän alkoi puolenpäivän aikaan vähän selvitä, auttoi kolmas pullo päivän yli.”

Bäckman joutui myöhemmin sotaoikeuteen Viipurin menetyksen jälkeen vuonna 1944, koska hän oli menettänyt joukkojensa hallinnan ja paennut komentopaikalta. Hänet tuomittiin varomattomuudesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta kahdeksaksi kuukaudeksi vankilaan. Hän ampui tuomion jälkeen itsensä 25.tammikuuta 1945. Tuomio nousi vielä myöhemmin korkeimmassa oikeudessa vuoteen.

Lapin sodassa suomalaisjoukot ratkesivat ryyppäämään lähes tragikoomisesti. Sotilaiden taistelumotivaatio oli tuolloin muutenkin heikko. Tornion valtauksessa lokakuun alussa 1944 miehistö eksyi Tornion Pikku-Berliiniin, jossa oli natsi-Saksan Lapin armeijan elintarvikevarasto ja huomattava määrä erilaisia alkoholijuomia. Viinalle perso sotajoukko käyttäytyi kuin karkkikauppaan eksynyt lauma lapsia: viinan ryöstely ja juopottelu alkoi saman tien. Pataljoonien I ja II komentajat ottivat myös osaa juominkeihin eivätkä ilmoittaneet ylimmälle johdolle valtauksen kosteasta käänteestä. Lopulta humalaisia oli niin paljon, että pataljoonat olivat lähes taistelukyvyttömiä."

KokoJuttu kirjoitti:

"Pitkittyneen sotatilanteen epävarmuus purkautuu viinan kautta toteutettavaan rajojen rikkomiseen, jota jo aikalaiset paheksuivat:

”Jokainen on lisäksi havainnut väkijuomien nauttimisen saaneen erittäin räikeitä muotoja. Niinpä lomalla olevien sotilaiden, jopa sotavammaistenkin esiintyminen juopuneina rautateillä, ravintoloissa ja kaduilla on ollut moitittava.”

Vaikka varsinaista alkoholismia esiintyi aikalaisarvioiden mukaan rintamalla vain vähän, kyse on myös tulkinnasta. Alkoholismi ei ole yksinomaan kiinni juodun alkoholin määrästä, vaan siitä, kuinka paljon elämä pyörii alkoholin saamisen ympärillä. Sotilaat kavalsivat tarvittaessa valtion omaisuutta tai myivät esimerkiksi kellonsa saadakseen alkoholia. Myös erilaisia arpajaisia järjestettiin, jotta edes joku pääsisi humalaan elintarvikkeiden mukana jaetuista annoksista. Jos viinaa oli tarpeeksi, saattoi koko kenttävartion miehistö aloittaa ryyppäämisen kesken palvelun ja maata humalassa pitkin piennarta. Pippingin komppaniassa rikkomuksia katsottiin kuitenkin melko paljon läpi sormien ja juopottelun takia ryhdyttiin toimenpiteisiin vain harvoin.

Alkoholin käyttö oli herättänyt huolta, mikä vuoksi kontrollitoimia lisättiin jokseenkin epäonnistuneesti. Sotavuosina olut pistettiin ensin kortille vuonna 1941 ja seuraavana vuonna sen myynti lopetettiin kokonaan. Tämän seurauksena alkoholinkäytön painopiste siirtyi enemmän väkeviin juomiin ja myös humalahakuinen juominen lisääntyi. Nuorten miesten ja myös naisten juominen muuttui jatkosodan pitkittyessä yhä runsaammaksi. Miedon alkoholin puuttuessa myös naiset käyttivät viinaa, jota oli paljon helpommin tarjolla. Sotilaat ja työvelvolliset pistivät rahansa viinaan, jota tarjottiin naisille auliisti. Aikalaishuomioissa on kauhisteltu esimerkiksi sitä, että miehet seurustelivat mieluusti humalaisten naisten kanssa. Yleensäkin naisten viinan käytöstä ja sukupuolimoraalin löystymisestä kannettiin kovaa huolta.

Sodanaikainen viinan trokaus oli tehokasta ja kukoisti. Moni hankki tuloja kantamalla viinaa etelästä pohjoiseen, koska vuodesta 1942 alkaen Pohjois- Suomessa ei saanut myydä virallisesti alkoholia lainkaan. Viinakieltojen vaikutukset olivat jokseenkin käänteisiä. Rovaniemi oli tunnettu ryyppäämisestä ja vain risteyspaikkana toiminut Pieksämäki kilpaili Rovaniemen kanssa maan alkoholisoituneimman alueen tittelistä. Liikenteessä oli niin kalliimpaa saksalaista konjakkia kuin suomalaista viinaa. Rintamallakaan salakauppaa ei saatu kuriin eikä armeijan johdon raittiuteen tähtäävä alkoholipolitiikka tuottanut juurikaan tulosta. Viina on suomalaisessa perinteessä myös mielletty miestä väkevämmäksi. Alkoholi on mielletty lähes omaehtoiseksi olioksi, joka saattoi mennä ihmisen sisään kuin tauti tai demoni. Suomalainen suhde viinaan on ollut ennen kaikkea fatalistinen. Kun viinaa ei voi vastustaa, syntyy myös hyvä syy juopotteluun.

Tapio Rautavaara muistelee, kuinka he jatkosodan hyökkäysvaiheessa olivat päätyneet Paatenen kylään, joka oli jätetty tyhjilleen. Miehet olivat menneet puna- armeijaan ja kylään oli jätetty tynnyreittäin vodkaa:

”Arvasimme, että vihollisen tarkoitus oli vodkan avulla pysäyttää suomalaisten eteneminen joksikin aikaa. Syystä tai toisesta jäimmekin Paatenen kylään moniksi päiviksi.”

Veteraanien muistelmien mukaan yksi syvälle alkoholismiin vajonneista oli Viipurin 20. prikaatin II pataljoonan komentaja Kurt Erik Bäckman. Ilmari Turja muistelee, kuinka Bäckman vuonna 1941 piti kiinni viinoistaan kuin aarteesta, ei tarjonnut niitä kenellekään ja joi jopa osastonsa jouluviinat yksin:

”Itse jouduin henkilökohtaisesti hakemaan hänelle divisioonan varastolta viinaa yhteensä 110 pulloa. – – Sääntönä oli kaksi pulloa illalla viereen. Ne tyhjenivät yön aikana. Kun hän alkoi puolenpäivän aikaan vähän selvitä, auttoi kolmas pullo päivän yli.”

Bäckman joutui myöhemmin sotaoikeuteen Viipurin menetyksen jälkeen vuonna 1944, koska hän oli menettänyt joukkojensa hallinnan ja paennut komentopaikalta. Hänet tuomittiin varomattomuudesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta kahdeksaksi kuukaudeksi vankilaan. Hän ampui tuomion jälkeen itsensä 25.tammikuuta 1945. Tuomio nousi vielä myöhemmin korkeimmassa oikeudessa vuoteen.

Lapin sodassa suomalaisjoukot ratkesivat ryyppäämään lähes tragikoomisesti. Sotilaiden taistelumotivaatio oli tuolloin muutenkin heikko. Tornion valtauksessa lokakuun alussa 1944 miehistö eksyi Tornion Pikku-Berliiniin, jossa oli natsi-Saksan Lapin armeijan elintarvikevarasto ja huomattava määrä erilaisia alkoholijuomia. Viinalle perso sotajoukko käyttäytyi kuin karkkikauppaan eksynyt lauma lapsia: viinan ryöstely ja juopottelu alkoi saman tien. Pataljoonien I ja II komentajat ottivat myös osaa juominkeihin eivätkä ilmoittaneet ylimmälle johdolle valtauksen kosteasta käänteestä. Lopulta humalaisia oli niin paljon, että pataljoonat olivat lähes taistelukyvyttömiä."

Lue lisää

"Tilanne selvisi johdolle muutaman tunnin päästä ja selvät upseerit yrittivät saada tilanteen haltuun. Pahimmin vastaan hangoitelleet vangittiin. Vahvistukseksi saapunut pataljoona kuljetettiin vahingossa Pikku-Berliiniin ja viinan ryöstely toistui uudestaan.

Miesten ryyppykulttuuria on luonnehtinut Suomessa myöhemminkin itsekontrollin ulkoistaminen: miehet hyväksyvät sen, että viina loppuu tai vaimo asettaa rajoja tai baari suljetaan, mutta itsensä rajoittamista miehet pitävät mahdottomana. Alkoholin himo määrittyy kulttuurin ulkopuoliseksi himoksi, jota ei voi kahlita. Sodan aikana tämä toteutui varsin raadollisella tavalla. Miehet joivat itsensä humalaan ja välttivät vastuunsa. Viinaa juotiin silloin kuin sitä oli saatavilla ja niin paljon kuin kyettiin. Ehkä sodan loppuvaiheilla ja erityisesti Lapin sodan aikana oli kyse myös tiedostamattomasta puolustusreaktiosta ja anarkiasta. Oli helpompi heittäytyä välillä viinan vietäväksi kuin alkaa käydä sotaa saksalaisia vastaan.

Päihteet ja sodasta selviytyminen

Sodan jälkeen rintamalta palasi 457 000 miestä ja kymmeniä tuhansia rintamalotan tehtävissä olleita naisia. Siviilissä monia odotti toisenlaiset taistelut kuin rintamalla. Avioerojen määrä kohosi uuteen huippuun heti sodan jälkeen. Paikkaansa yhteiskunnassa etsi 400 00 evakkoa ja maassa oli yli 30 000 sotaleskeä ja 77 000 invalidia. Ajat olivat todella kovat. Heroiinin kova kulutus Suomessa herätti kummastusta ulkomailla. Pieni pohjoinen syrjäinen maa oli heroiinikulutuksen kärkeä. Kansainvälinen lehdistö päivitteli: Suomessa elätään kuin jossain ooppiumluolassa.

Helsingin Sanomat kertoi toukokuussa 1949 "pääkaupungin morfinistiliigasta", jonka tunnetuimpia jäseniä oli "Kalpeaksi Kamalaksi" kutsuttu, noin 30-vuotias akateeminen nainen. Lehdelle myöntämässään haastattelussa nainen kertoi, että liigaan kuului 115 morfiinin käyttäjää, heistä 10 oli naisia. Useimpien riippuvuuden juuret olivat kenttäsairaaloissa, mutta käyttäjäkunnan muutos näkyi.

"Valitettavasti joukkoomme on viime aikoina ilmaantunut varsinaista rikollistakin ainesta", Kalpea Kamala pahoitteli.

Huumeongelman laajuutta on kuitenkin vahvasti liioiteltu. Kun apteekkivalvonta kiristyi 1950-luvulla, heroiinia ja morfiinia oli entistä vaikeampaa saada. Vuoden 1957 jälkeen sitä ei saanut esim. reseptilääkkeenä. Keskushermostoon vaikuttavat opiaatit eivät levinneet enää uusiin ikäluokkiin, vaan tilastoihin jäi kummittelemaan vanheneva ja pienenevä sotanarkomaanien joukko. Heistä pieni osa sai vieroitettua itsensä huumeista, mutta useimmat siirtyivät käyttämään yleensä metadonia ja erilaisia amfetamiinijohdannaisia.

Vaikka nykyään huumeiksi luokitellut lääkkeet olivatkin yleisessä käytössä, sotilaiden huumeidenkäytöstä sodan aikana ja sen jälkeen ei ole juuri puhuttu. Kirjailija Pekka Jaatinen arvelee, että lääkkeiden käyttäjät ja heidän omaisensa eivät pitäneet asiaa mitenkään erikoisena. Lääkkeitä ei tuolloin mielletty huumeiksi. Myös Suomen huumehistoriaa tutkineen filosofian tohtori Mikko Ylikankaan mielestä esimerkiksi Pervitiniä pidettiin sotavuosina lähinnä piristeenä, ei huumeena. Huumelääkkeistä ei Ylikankaan mukaan muodostunut ongelmaa rintamaoloissa. Sairaala- ja poliisitietojen valossa huumeet eivät olleet kovin merkittävä ongelma myöskään kotiin palanneiden sotilaiden parissa. "Yllätyin tästä itsekin", Ylikangas huomauttaa.

Vaikka lääkärikunta Suomessa tiesi varmasti heti sodan jälkeen että heroiinin ja morfiinin demoninen koukuttavuus oli myytti vasta Norman Zinbergin 1970-luvun tutkimukset purkivat heroiiniin ja morfiiniin liittyviä myyttejä yleisessä käsityksessä. Kun aiemmin oli ajateltu, että juuri heroiini aineena ja käyttäjän mielentila tuovat huumekokemuksen, Zinberg osoitti, että tarvitaan myös altistava kulttuurinen ympäristö. Sodasta jälleenrakentamiseen siirtynyt Suomi oli yhteisöllinen ja se näytti estävän tehokkaasti massiivisen syrjäytymisen. A-klinikkasäätiön johtava ylilääkäri Kaarlo Simojoki ilmaisee asian kuvaavasti lähes 70 vuotta myöhemmin:

"Paras tapa vähentää päihteiden haittoja on huolehtia sosiaalisesta ulottuvuudesta: ettei meillä olisi syrjäytyneitä, tai ettei meille kehittyisi niin sanottuja huonoja asuinalueita."

KokoJuttu kirjoitti:

"Tilanne selvisi johdolle muutaman tunnin päästä ja selvät upseerit yrittivät saada tilanteen haltuun. Pahimmin vastaan hangoitelleet vangittiin. Vahvistukseksi saapunut pataljoona kuljetettiin vahingossa Pikku-Berliiniin ja viinan ryöstely toistui uudestaan.

Miesten ryyppykulttuuria on luonnehtinut Suomessa myöhemminkin itsekontrollin ulkoistaminen: miehet hyväksyvät sen, että viina loppuu tai vaimo asettaa rajoja tai baari suljetaan, mutta itsensä rajoittamista miehet pitävät mahdottomana. Alkoholin himo määrittyy kulttuurin ulkopuoliseksi himoksi, jota ei voi kahlita. Sodan aikana tämä toteutui varsin raadollisella tavalla. Miehet joivat itsensä humalaan ja välttivät vastuunsa. Viinaa juotiin silloin kuin sitä oli saatavilla ja niin paljon kuin kyettiin. Ehkä sodan loppuvaiheilla ja erityisesti Lapin sodan aikana oli kyse myös tiedostamattomasta puolustusreaktiosta ja anarkiasta. Oli helpompi heittäytyä välillä viinan vietäväksi kuin alkaa käydä sotaa saksalaisia vastaan.

Päihteet ja sodasta selviytyminen

Sodan jälkeen rintamalta palasi 457 000 miestä ja kymmeniä tuhansia rintamalotan tehtävissä olleita naisia. Siviilissä monia odotti toisenlaiset taistelut kuin rintamalla. Avioerojen määrä kohosi uuteen huippuun heti sodan jälkeen. Paikkaansa yhteiskunnassa etsi 400 00 evakkoa ja maassa oli yli 30 000 sotaleskeä ja 77 000 invalidia. Ajat olivat todella kovat. Heroiinin kova kulutus Suomessa herätti kummastusta ulkomailla. Pieni pohjoinen syrjäinen maa oli heroiinikulutuksen kärkeä. Kansainvälinen lehdistö päivitteli: Suomessa elätään kuin jossain ooppiumluolassa.

Helsingin Sanomat kertoi toukokuussa 1949 "pääkaupungin morfinistiliigasta", jonka tunnetuimpia jäseniä oli "Kalpeaksi Kamalaksi" kutsuttu, noin 30-vuotias akateeminen nainen. Lehdelle myöntämässään haastattelussa nainen kertoi, että liigaan kuului 115 morfiinin käyttäjää, heistä 10 oli naisia. Useimpien riippuvuuden juuret olivat kenttäsairaaloissa, mutta käyttäjäkunnan muutos näkyi.

"Valitettavasti joukkoomme on viime aikoina ilmaantunut varsinaista rikollistakin ainesta", Kalpea Kamala pahoitteli.

Huumeongelman laajuutta on kuitenkin vahvasti liioiteltu. Kun apteekkivalvonta kiristyi 1950-luvulla, heroiinia ja morfiinia oli entistä vaikeampaa saada. Vuoden 1957 jälkeen sitä ei saanut esim. reseptilääkkeenä. Keskushermostoon vaikuttavat opiaatit eivät levinneet enää uusiin ikäluokkiin, vaan tilastoihin jäi kummittelemaan vanheneva ja pienenevä sotanarkomaanien joukko. Heistä pieni osa sai vieroitettua itsensä huumeista, mutta useimmat siirtyivät käyttämään yleensä metadonia ja erilaisia amfetamiinijohdannaisia.

Vaikka nykyään huumeiksi luokitellut lääkkeet olivatkin yleisessä käytössä, sotilaiden huumeidenkäytöstä sodan aikana ja sen jälkeen ei ole juuri puhuttu. Kirjailija Pekka Jaatinen arvelee, että lääkkeiden käyttäjät ja heidän omaisensa eivät pitäneet asiaa mitenkään erikoisena. Lääkkeitä ei tuolloin mielletty huumeiksi. Myös Suomen huumehistoriaa tutkineen filosofian tohtori Mikko Ylikankaan mielestä esimerkiksi Pervitiniä pidettiin sotavuosina lähinnä piristeenä, ei huumeena. Huumelääkkeistä ei Ylikankaan mukaan muodostunut ongelmaa rintamaoloissa. Sairaala- ja poliisitietojen valossa huumeet eivät olleet kovin merkittävä ongelma myöskään kotiin palanneiden sotilaiden parissa. "Yllätyin tästä itsekin", Ylikangas huomauttaa.

Vaikka lääkärikunta Suomessa tiesi varmasti heti sodan jälkeen että heroiinin ja morfiinin demoninen koukuttavuus oli myytti vasta Norman Zinbergin 1970-luvun tutkimukset purkivat heroiiniin ja morfiiniin liittyviä myyttejä yleisessä käsityksessä. Kun aiemmin oli ajateltu, että juuri heroiini aineena ja käyttäjän mielentila tuovat huumekokemuksen, Zinberg osoitti, että tarvitaan myös altistava kulttuurinen ympäristö. Sodasta jälleenrakentamiseen siirtynyt Suomi oli yhteisöllinen ja se näytti estävän tehokkaasti massiivisen syrjäytymisen. A-klinikkasäätiön johtava ylilääkäri Kaarlo Simojoki ilmaisee asian kuvaavasti lähes 70 vuotta myöhemmin:

"Paras tapa vähentää päihteiden haittoja on huolehtia sosiaalisesta ulottuvuudesta: ettei meillä olisi syrjäytyneitä, tai ettei meille kehittyisi niin sanottuja huonoja asuinalueita."

Lue lisää

"Runsas alkoholin ja huumeiden käyttö on liitetty tutkimuksissa niin sanottuun traumaperäiseen stressihäiriöön. Sota oli altistanut monen kehon jatkuville pelko- ja valvetiloille. Näitä saatettiin vielä osin vahvistaa esimerkiksi Pervitinin käytöllä. Suomenkin armeijassa on todennäköisesti ollut erilaisia sekakäyttäjiä, jotka käyttivät rinnan heroiinitabletteja, Pervitiniä, unilääkkeitä ja alkoholia.

Esimerkiksi Pervitinillä oli vielä sodan jälkeen niin hyvä maine, että suomalainen lääketehdas toi markkinoille samannimisen flunssalääkkeen, joka ei tosin sisältänyt amfetamiinia. Lisäksi armeija iskosti tupakoinnin tavaksi sisällyttämällä sen päivittäisiin elintarvikeannoksiin. Vaikeaan riippuvuuteen ajautuneiden heroinistien kohtalosta tiedetään enemmän kuin esimerkiksi Pervitinin käyttäjien. Todennäköisintä on, että moni Pervitinin käyttäjä on hakenut lohtunsa erityisesti ja ensisijaisesti sosiaalisesti hyväksytymmästä alkoholin käytöstä. Näin kävi arvioiden mukaan ainakin heroinisteille. Edes Saksassa, jossa oli käytetty Pervitiniä massiivisesti, ei vastoinkaikkia odotuksia kohdattu sodan jälkeen suuria ongelmia.

Suomalaisten ongelmat liittyivät pikemmin viinaan, jonka käyttöä alettiin kontrolloida voimakkaasti. Alkoholiin turvautuminen on perin suomalainen tapa ratkoa ongelmia. Näyttäisi siltä, että sodan jälkeen mieluummin ryypättiin kuin käsiteltiin sodan aiheuttamia traumoja tai ongelmia. Suomalaista kulttuuria ovat vaivanneet muutenkin psykologiset ongelmat ja emotionaalinen kyvyttömyys. Viina toimii tässä yhtälössä erityisen huonosti. On puhuttu esimerkiksi alkoholistressi paradoksista: ihmiset pyrkivät juomaan hallitakseen stressiä tai helpottaakseen oloa, mutta fysiologisesti alkoholi aiheuttaa kehossa stressin kaltaisia fysiologisia muutoksia. Stressiä alkoholi lievittää vain äärimmäisen kohtuullisesti käytettynä. Sen sijaan runsaasti alkoholia käyttävien keho altistuu jatkuvalle biokemialliselle stressitilalle. Sodanjälkeisessä päihtymiseen kannustavasta kulttuurissa kohtuudelle tuskin oli sijaa.

Suomalaisten sodanjälkeistä toipumista voisikin kuvailla eräänlaiseksi sosiaaliseksi loukoksi. Ryyppäämällä etsittiin lohtua, mutta heikoin tuloksin. Sosiaalipsykologian professori Anja Koski-Jännes kuvaa addiktiivista käyttäytymistä ansana. Alkoholin avulla etsitään nopeaa lohtua ja vapautusta ikävistä ajatuksista. Alkoholilla saatetaan hoitaa esimerkiksi unihäiriöitä, stressiä tai emotionaalisia ongelmia. Varsinaiset alkoholin haittapuolet halutaan sen sijaan torjua ja juominen saatetaan oikeuttaa rentoutumisena. Alkoholi saattaakin johtaa mielialan paranemiseen lyhyellä aikavälillä, mutta kielteisiä tunteita ja fysiologisia vaikutuksia ilmenee ryyppäämisen jatkuessa. Kun näihin kielteisiin tunteisiin haetaan m uudestaan lohtua ja helpotusta viinasta, noidankehä on valmis.

Suomalaisen kulttuurin piirre on lisäksi ollut se, että alkoholia, nikotiinia ja kahvia ei ole mielletty samassa määrin tajuntaan vaikuttaviksi aineiksi kuin laittomia huumeita. Ongelma on nykyäänkin ajankohtainen, sillä monia lääkkeitä voidaan hyvin pitää eräänlaisina elämäntapahuumeina. Esimerkkinä tästä on masennuslääkkeiden ja potenssilääkkeiden turha käyttö. On oma kysymyksensä, missä määrin nykyistä psyykelääkkeiden massakulutusta voidaan pitää psykohistoriallisena painolastina, joka johtuu siitä, ettei sotien traumoja ole osattu Suomessa käsitellä vaan on turvauduttu mieluummin pulloon tai puukkoon.

Mutta sota-ajan uskomattoman laajan nykyisin huumeiksi luokiteltujen aineiden käytön vastapainona modernia Suomea on arvosteltu viime vuosina aiheellisesti esimerkiksi sairaiden ihmisten puutteellisesta kivunlievityksestä. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira on toistuvasti todennut, että kuolevan potilaan kivun hoidossa on usein puutteita, mikä on pääteltävissä muun muassa siitä, että Valviraan tulleissa saattohoidon kanteluissa yleisin kantelun syy on potilaan kipulääkityksen riittämättömyys. Esimerkiksi on tapauksia, joissa potilaan kivun voimakkuutta ei ole kysytty, mitattu eikä seurattu. Jotkut lääkärit tai hoitajat ovat pelänneet opioidien käyttöä tai ovat olleet epävarmoja lääkkeen annoksista. Puutteellisen kipulääkityksen syynä on saattanut olla myös se, että potilaan tilan nopeasti huonontuessa on vielä haettu oikeaa lääkitystä ja sen annosta. Joskus hoitajilla on ollut haluttomuutta soittaa päivystävälle lääkärille, vaikka potilaan kivut ovat aiemmasta selvästi lisääntyneet."

KokoJuttu kirjoitti:

"Tilanne selvisi johdolle muutaman tunnin päästä ja selvät upseerit yrittivät saada tilanteen haltuun. Pahimmin vastaan hangoitelleet vangittiin. Vahvistukseksi saapunut pataljoona kuljetettiin vahingossa Pikku-Berliiniin ja viinan ryöstely toistui uudestaan.

Miesten ryyppykulttuuria on luonnehtinut Suomessa myöhemminkin itsekontrollin ulkoistaminen: miehet hyväksyvät sen, että viina loppuu tai vaimo asettaa rajoja tai baari suljetaan, mutta itsensä rajoittamista miehet pitävät mahdottomana. Alkoholin himo määrittyy kulttuurin ulkopuoliseksi himoksi, jota ei voi kahlita. Sodan aikana tämä toteutui varsin raadollisella tavalla. Miehet joivat itsensä humalaan ja välttivät vastuunsa. Viinaa juotiin silloin kuin sitä oli saatavilla ja niin paljon kuin kyettiin. Ehkä sodan loppuvaiheilla ja erityisesti Lapin sodan aikana oli kyse myös tiedostamattomasta puolustusreaktiosta ja anarkiasta. Oli helpompi heittäytyä välillä viinan vietäväksi kuin alkaa käydä sotaa saksalaisia vastaan.

Päihteet ja sodasta selviytyminen

Sodan jälkeen rintamalta palasi 457 000 miestä ja kymmeniä tuhansia rintamalotan tehtävissä olleita naisia. Siviilissä monia odotti toisenlaiset taistelut kuin rintamalla. Avioerojen määrä kohosi uuteen huippuun heti sodan jälkeen. Paikkaansa yhteiskunnassa etsi 400 00 evakkoa ja maassa oli yli 30 000 sotaleskeä ja 77 000 invalidia. Ajat olivat todella kovat. Heroiinin kova kulutus Suomessa herätti kummastusta ulkomailla. Pieni pohjoinen syrjäinen maa oli heroiinikulutuksen kärkeä. Kansainvälinen lehdistö päivitteli: Suomessa elätään kuin jossain ooppiumluolassa.

Helsingin Sanomat kertoi toukokuussa 1949 "pääkaupungin morfinistiliigasta", jonka tunnetuimpia jäseniä oli "Kalpeaksi Kamalaksi" kutsuttu, noin 30-vuotias akateeminen nainen. Lehdelle myöntämässään haastattelussa nainen kertoi, että liigaan kuului 115 morfiinin käyttäjää, heistä 10 oli naisia. Useimpien riippuvuuden juuret olivat kenttäsairaaloissa, mutta käyttäjäkunnan muutos näkyi.

"Valitettavasti joukkoomme on viime aikoina ilmaantunut varsinaista rikollistakin ainesta", Kalpea Kamala pahoitteli.

Huumeongelman laajuutta on kuitenkin vahvasti liioiteltu. Kun apteekkivalvonta kiristyi 1950-luvulla, heroiinia ja morfiinia oli entistä vaikeampaa saada. Vuoden 1957 jälkeen sitä ei saanut esim. reseptilääkkeenä. Keskushermostoon vaikuttavat opiaatit eivät levinneet enää uusiin ikäluokkiin, vaan tilastoihin jäi kummittelemaan vanheneva ja pienenevä sotanarkomaanien joukko. Heistä pieni osa sai vieroitettua itsensä huumeista, mutta useimmat siirtyivät käyttämään yleensä metadonia ja erilaisia amfetamiinijohdannaisia.

Vaikka nykyään huumeiksi luokitellut lääkkeet olivatkin yleisessä käytössä, sotilaiden huumeidenkäytöstä sodan aikana ja sen jälkeen ei ole juuri puhuttu. Kirjailija Pekka Jaatinen arvelee, että lääkkeiden käyttäjät ja heidän omaisensa eivät pitäneet asiaa mitenkään erikoisena. Lääkkeitä ei tuolloin mielletty huumeiksi. Myös Suomen huumehistoriaa tutkineen filosofian tohtori Mikko Ylikankaan mielestä esimerkiksi Pervitiniä pidettiin sotavuosina lähinnä piristeenä, ei huumeena. Huumelääkkeistä ei Ylikankaan mukaan muodostunut ongelmaa rintamaoloissa. Sairaala- ja poliisitietojen valossa huumeet eivät olleet kovin merkittävä ongelma myöskään kotiin palanneiden sotilaiden parissa. "Yllätyin tästä itsekin", Ylikangas huomauttaa.

Vaikka lääkärikunta Suomessa tiesi varmasti heti sodan jälkeen että heroiinin ja morfiinin demoninen koukuttavuus oli myytti vasta Norman Zinbergin 1970-luvun tutkimukset purkivat heroiiniin ja morfiiniin liittyviä myyttejä yleisessä käsityksessä. Kun aiemmin oli ajateltu, että juuri heroiini aineena ja käyttäjän mielentila tuovat huumekokemuksen, Zinberg osoitti, että tarvitaan myös altistava kulttuurinen ympäristö. Sodasta jälleenrakentamiseen siirtynyt Suomi oli yhteisöllinen ja se näytti estävän tehokkaasti massiivisen syrjäytymisen. A-klinikkasäätiön johtava ylilääkäri Kaarlo Simojoki ilmaisee asian kuvaavasti lähes 70 vuotta myöhemmin:

"Paras tapa vähentää päihteiden haittoja on huolehtia sosiaalisesta ulottuvuudesta: ettei meillä olisi syrjäytyneitä, tai ettei meille kehittyisi niin sanottuja huonoja asuinalueita."

Lue lisää

"Runsas alkoholin ja huumeiden käyttö on liitetty tutkimuksissa niin sanottuun traumaperäiseen stressihäiriöön. Sota oli altistanut monen kehon jatkuville pelko- ja valvetiloille. Näitä saatettiin vielä osin vahvistaa esimerkiksi Pervitinin käytöllä. Suomenkin armeijassa on todennäköisesti ollut erilaisia sekakäyttäjiä, jotka käyttivät rinnan heroiinitabletteja, Pervitiniä, unilääkkeitä ja alkoholia.

Esimerkiksi Pervitinillä oli vielä sodan jälkeen niin hyvä maine, että suomalainen lääketehdas toi markkinoille samannimisen flunssalääkkeen, joka ei tosin sisältänyt amfetamiinia. Lisäksi armeija iskosti tupakoinnin tavaksi sisällyttämällä sen päivittäisiin elintarvikeannoksiin. Vaikeaan riippuvuuteen ajautuneiden heroinistien kohtalosta tiedetään enemmän kuin esimerkiksi Pervitinin käyttäjien. Todennäköisintä on, että moni Pervitinin käyttäjä on hakenut lohtunsa erityisesti ja ensisijaisesti sosiaalisesti hyväksytymmästä alkoholin käytöstä. Näin kävi arvioiden mukaan ainakin heroinisteille. Edes Saksassa, jossa oli käytetty Pervitiniä massiivisesti, ei vastoinkaikkia odotuksia kohdattu sodan jälkeen suuria ongelmia.

Suomalaisten ongelmat liittyivät pikemmin viinaan, jonka käyttöä alettiin kontrolloida voimakkaasti. Alkoholiin turvautuminen on perin suomalainen tapa ratkoa ongelmia. Näyttäisi siltä, että sodan jälkeen mieluummin ryypättiin kuin käsiteltiin sodan aiheuttamia traumoja tai ongelmia. Suomalaista kulttuuria ovat vaivanneet muutenkin psykologiset ongelmat ja emotionaalinen kyvyttömyys. Viina toimii tässä yhtälössä erityisen huonosti. On puhuttu esimerkiksi alkoholistressi paradoksista: ihmiset pyrkivät juomaan hallitakseen stressiä tai helpottaakseen oloa, mutta fysiologisesti alkoholi aiheuttaa kehossa stressin kaltaisia fysiologisia muutoksia. Stressiä alkoholi lievittää vain äärimmäisen kohtuullisesti käytettynä. Sen sijaan runsaasti alkoholia käyttävien keho altistuu jatkuvalle biokemialliselle stressitilalle. Sodanjälkeisessä päihtymiseen kannustavasta kulttuurissa kohtuudelle tuskin oli sijaa.

Suomalaisten sodanjälkeistä toipumista voisikin kuvailla eräänlaiseksi sosiaaliseksi loukoksi. Ryyppäämällä etsittiin lohtua, mutta heikoin tuloksin. Sosiaalipsykologian professori Anja Koski-Jännes kuvaa addiktiivista käyttäytymistä ansana. Alkoholin avulla etsitään nopeaa lohtua ja vapautusta ikävistä ajatuksista. Alkoholilla saatetaan hoitaa esimerkiksi unihäiriöitä, stressiä tai emotionaalisia ongelmia. Varsinaiset alkoholin haittapuolet halutaan sen sijaan torjua ja juominen saatetaan oikeuttaa rentoutumisena. Alkoholi saattaakin johtaa mielialan paranemiseen lyhyellä aikavälillä, mutta kielteisiä tunteita ja fysiologisia vaikutuksia ilmenee ryyppäämisen jatkuessa. Kun näihin kielteisiin tunteisiin haetaan m uudestaan lohtua ja helpotusta viinasta, noidankehä on valmis.

Suomalaisen kulttuurin piirre on lisäksi ollut se, että alkoholia, nikotiinia ja kahvia ei ole mielletty samassa määrin tajuntaan vaikuttaviksi aineiksi kuin laittomia huumeita. Ongelma on nykyäänkin ajankohtainen, sillä monia lääkkeitä voidaan hyvin pitää eräänlaisina elämäntapahuumeina. Esimerkkinä tästä on masennuslääkkeiden ja potenssilääkkeiden turha käyttö. On oma kysymyksensä, missä määrin nykyistä psyykelääkkeiden massakulutusta voidaan pitää psykohistoriallisena painolastina, joka johtuu siitä, ettei sotien traumoja ole osattu Suomessa käsitellä vaan on turvauduttu mieluummin pulloon tai puukkoon.

Mutta sota-ajan uskomattoman laajan nykyisin huumeiksi luokiteltujen aineiden käytön vastapainona modernia Suomea on arvosteltu viime vuosina aiheellisesti esimerkiksi sairaiden ihmisten puutteellisesta kivunlievityksestä. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira on toistuvasti todennut, että kuolevan potilaan kivun hoidossa on usein puutteita, mikä on pääteltävissä muun muassa siitä, että Valviraan tulleissa saattohoidon kanteluissa yleisin kantelun syy on potilaan kipulääkityksen riittämättömyys. Esimerkiksi on tapauksia, joissa potilaan kivun voimakkuutta ei ole kysytty, mitattu eikä seurattu. Jotkut lääkärit tai hoitajat ovat pelänneet opioidien käyttöä tai ovat olleet epävarmoja lääkkeen annoksista. Puutteellisen kipulääkityksen syynä on saattanut olla myös se, että potilaan tilan nopeasti huonontuessa on vielä haettu oikeaa lääkitystä ja sen annosta. Joskus hoitajilla on ollut haluttomuutta soittaa päivystävälle lääkärille, vaikka potilaan kivut ovat aiemmasta selvästi lisääntyneet."

Loppu.

Takaisin tämä käytäntö!

Heroiinin koukuttavuus on heikompi kuin kahvin. Se aiheuttas useimmille lähinnä epämiellyttävää pahoinvointia mutta poistaa tehokkaasti kovan kivun tuskat. Minunkin mielestäni se hyvin valvottuna ja kontrolloituna pitäisi palauttaa reseptilääkkeeksi.

Mutta mistä hän sai sitä?

Mutta muutaman vuoden päästä autonomisia tappopäätöksiä tekevät robotti-swarmit ovat ydinaseitakin tehokkaampi asejärjestelmä. Ja jää seinätkin paremmin pystyyn.

Jo nyt on asevoimilla (NATO-homoilla) nyrkin kokoisia tiedustelukoptereita, kärpäsen ketteryydellä seiniltä toisille hyppiviä octoptereita ja yliäänisiä hävittäjäpommittajia.

USA varsinkin panostaa näihin, kun afrot, mestitsot tai mulatit eivät ole kovinkaan tuloksekkaita tai luotettavia sotilaita.

Siellähän on taisteluhommiin laitettu pääasiassa propagandalla kusetetut tollovalkut ja tummat laitettu huoltojoukkoihin tms. Niissäkään eivät meinaa pärjätä ja mulattilandialla on pahoja vaikeuksia kun esim. helikoptereita ei saa ilmaan sitä määrää mitä valmistajan speksien mukaan pitäisi, koska huolto pyörii alempien rotujen mentaliteetilla.

Nyt kun juutalaisten vuosisadan harjoittama rotusota alkaa olla päätöksessä ja arjalaisia on enää joku 25% USA:n väestöstä, on odotettavissa lähitulevaisuudessa vaikeuksia löytää tarpeeksi yksinkertaisia valkoisia hoitamaan sotiminen.

Viimeisten valkoisten osuus on luoda pienen henkilöstön ohjailema autonominen robotti-swarmi-teknologia, mitä käytetään sitten heidän rotutovereidensa lopulliseen nitistämiseen USAn mantereella.

Huumeiden vastainen politiikka on ollut typerää, kaksinaamaista ja epäonnistunutta. Sen ytimessä on viinalle perso valkoinen poliittinen eliitti jonka intresseihin ei kuulu tunnustaa että pahin huume on viina. Siksi heroiini ja muut huumeet demonisoidaan. Huumeiden vastaisella sodalla legitimoitiin aikoinaan Kiinan alistaminen. Nyt sillä perustellaan Keski-Aasian kaasuvarojen kontrollointi sekä Kiinan ja Venäjän saarrostaminen.