Isäni sairastui lymfoomaan, sairautta ei saatu parannettua ja isä nukkui tänä keväänä pois.
Mietin vaan niitä tuntemuksia, mitä isä oli joutunut kokemaan, vaikka läheisenä ja isän sairauden kulkua seuranneena voi vain aavistaa miltä isästä tuntui.
Vaikeaa se oli läheisille, mutta paljon paljon vaikeampaa ja rankempaa se oli isälle, kun hänellä se syöpä oli.
Kun ajattelee sitä hetkeä, kun lääkärin kertoi, että tilanne on vakava ja vakava sairaus, josta ei kenties parane, niin kyllä se oli isälle suuri shokki, kun minullekin se oli tosi raskas ja ikävä uutinen, jollaista ei olisi koskaan isälleni suonut.
Varmana isällä pyöri monenlaiset asiat ja ajatukset iltaisin mielessä, kun tieto siitä, että ei selviäkään syövästä ja elinaikaa ei ole kovin pitkästi.
Pahinta oli se, kun vierestä seurasi isän vointia ja vielä pahempaa oli se, että kun syöpää ei pystytty enää parantamaan, niin epätietoinen olo siitä millainen vointi on seuraavana päivänä, varsikin sairauden viimeisillä viikoilla, kun enää voitiin ainoastaan kipua lievittää.
Jos edellisenä iltana isä pystyi vielä kävelemään Eeva telineellä, niin seuraavana aamuna isä olikin jo niin heikko, ettei jaksanut sängystä ylös nousta ja lopussa alkoi tajukin menemään.
Voi vain aavistaa millaisia tuntemusia isä on käynyt läpi, kun hän tiesi, ettei enää tule terveeksi ja tiedostaa, ettei enää elä montaa päivää.
Isällä oli kuitenkin asiat Taivaan Isän kanssa kunnossa, että isä tiesi, että hän pääsee Taivaaseen, mutta siitä huolimatta tieto siitä, että elämän loppu on käsillä varmaan isälle ei ollut helppo asia.
Kovasti käy sääliksi isää, kun isällä oli kuitenkin halu vielä elää ja tehdä täällä vielä kaikenlaista meidän kanssamme.
Isä varmaan loppuun saakka toivoi, että parantuisi, mutta niitä tunteita ei voi kuin aavistaa, mitä isä on siinä hetkessä kokenut ja ajatellut, kun isän elämänlanka katkesi.
Tulee vaan itku vieläkin, kun näitä asioita ajattelen ja isän olotilaa sairauden aikana.
Ainoa lohtu on se, ettei isällä ole enää kipuja, eikä kärsimyksiä ja se, että on jälleen näkemisen toivo, ei mitään muuta positiivista ole.
Toisenlaisen vanhuuden olisin isälleni suonut, kuin syöpään sairastuminen.
Sitäkin harmistelen, ettei isä koskaan saanut nähdä omia lapsen lapsia ja paljon muutakin jään harmistelemaan.
Raskainta elämässä on nyt se, ettei enää koskaan tässä elämässä näe isää, ei kuule isän ääntä, ei tunne isän kosketusta, eikä isältä voi enää kysyä mitään koskaan.
Mietin vaan niitä tuntemuksia, mitä isä oli joutunut kokemaan, vaikka läheisenä ja isän sairauden kulkua seuranneena voi vain aavistaa miltä isästä tuntui.
Vaikeaa se oli läheisille, mutta paljon paljon vaikeampaa ja rankempaa se oli isälle, kun hänellä se syöpä oli.
Kun ajattelee sitä hetkeä, kun lääkärin kertoi, että tilanne on vakava ja vakava sairaus, josta ei kenties parane, niin kyllä se oli isälle suuri shokki, kun minullekin se oli tosi raskas ja ikävä uutinen, jollaista ei olisi koskaan isälleni suonut.
Varmana isällä pyöri monenlaiset asiat ja ajatukset iltaisin mielessä, kun tieto siitä, että ei selviäkään syövästä ja elinaikaa ei ole kovin pitkästi.
Pahinta oli se, kun vierestä seurasi isän vointia ja vielä pahempaa oli se, että kun syöpää ei pystytty enää parantamaan, niin epätietoinen olo siitä millainen vointi on seuraavana päivänä, varsikin sairauden viimeisillä viikoilla, kun enää voitiin ainoastaan kipua lievittää.
Jos edellisenä iltana isä pystyi vielä kävelemään Eeva telineellä, niin seuraavana aamuna isä olikin jo niin heikko, ettei jaksanut sängystä ylös nousta ja lopussa alkoi tajukin menemään.
Voi vain aavistaa millaisia tuntemusia isä on käynyt läpi, kun hän tiesi, ettei enää tule terveeksi ja tiedostaa, ettei enää elä montaa päivää.
Isällä oli kuitenkin asiat Taivaan Isän kanssa kunnossa, että isä tiesi, että hän pääsee Taivaaseen, mutta siitä huolimatta tieto siitä, että elämän loppu on käsillä varmaan isälle ei ollut helppo asia.
Kovasti käy sääliksi isää, kun isällä oli kuitenkin halu vielä elää ja tehdä täällä vielä kaikenlaista meidän kanssamme.
Isä varmaan loppuun saakka toivoi, että parantuisi, mutta niitä tunteita ei voi kuin aavistaa, mitä isä on siinä hetkessä kokenut ja ajatellut, kun isän elämänlanka katkesi.
Tulee vaan itku vieläkin, kun näitä asioita ajattelen ja isän olotilaa sairauden aikana.
Ainoa lohtu on se, ettei isällä ole enää kipuja, eikä kärsimyksiä ja se, että on jälleen näkemisen toivo, ei mitään muuta positiivista ole.
Toisenlaisen vanhuuden olisin isälleni suonut, kuin syöpään sairastuminen.
Sitäkin harmistelen, ettei isä koskaan saanut nähdä omia lapsen lapsia ja paljon muutakin jään harmistelemaan.
Raskainta elämässä on nyt se, ettei enää koskaan tässä elämässä näe isää, ei kuule isän ääntä, ei tunne isän kosketusta, eikä isältä voi enää kysyä mitään koskaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minun äitini ja isäni joutuivat sanomaan hyvästi vanhemmilleen syövän takia... Surullista on. Toivonkin että saat jostakin voimia jaksaa eteenpäin, löydä vaimo ja perusta oma perhe, tiedän että mielessäsi pyörii hautaan asti vanhempiesi kuolema, mutta sinun on tajuttava se asia, että et voinut tuolloin tehdä asialle mitään.Syöpä on melkein aina varma kuolema.
Surutyö vie oman aikansa ja suru muuttaa muotoaan, mutta varmaan ensimmäinen vuosi on raskain.
En tuossa maininnut, että myös äitini kuoli syöpään, kun olin 17v vuonna 87.
Tuntuu vaan niin epäoikeuden mukaiselta, että isäkin sairastui syöpään ja joutui välillä hoidettavaksi samaan terveyskeskuksen vuodeosastolle, jossa äitini joutui olemaan.
Isä kävi työpaikkansa ruokatunnilla syöttämässä vaimoaan, kun eivät hoitajat syöttäneet.
Isäni sai kuitenkin nukkua pois omassa kodissa, kuten isä toivoi.
Sekin asia mietityttää, että muutama viikko ennen kuolemaa isä öisin äänteli unissaan, että näkikö isä painajaisia vai kipujen takia.
Isä sai kipulääkettä ja loppuajasta kipulääke laitettiin suoneen.
Muutama päivä ennen kuolemaa alkoi pahoinvointi kohtaukset, joihin ei mikään pahoinvointi estolääke auttanut.
Voi vain aavistaa millainen olo isällä oli, kun vointi heikkeni, eikä olo parantunut.