Surullisena luen näitä viestejä jossa muka itsari ainoa ratkaisu. Tietääkö kukaan mitä kuoleman jälkeen on? Olen itse ollut koulukiusattu ja olin 20 vuotta naimisissa narsistin kanssa. Muija harrasti pettämistä ja minun haukkumista. Minulle kuului 4 lapsen kasvatus, kotityöt, remontti hommat ja kaikki muu. Muija roikkui kotona olessaan fasebuukissa ja muuloin oli panoreissuilla. Nuorimman lapsen ollessa 13, sain terpeeksi ja sanoin että hänen täytyisi lopettaa se juokseminen vieraissa. Täytyisi ajatella lapsia ja minuakin. Siitä kiitokseksi sain postin kuljettamana ero paperit joululahjaksi. Kotiin tullessaan han alkoi komentamaan että minun pitäisi muuttaa pois. Sanoin etten ennen kuin omaisuutemme on jaettu. Sain kuula etten omista mitään vaan olen ollut yhteisessä kodissa 20 vuotta vuokralla. Kaikki mitä olen siihen panostanut on ollut vuokran maksua. Olin jo ollut masentunut ja tressaantunut jonkin aikaa. Se sai minut naksahtamaan. Menin yöllä 2.00 tehden itsemurhan. Minut oli löydetty 8.00 aamulla ja viety sairaalaan lääkärin avustamana. 4 vuorokautta painekammiossa oltuani minut saatiin tänne takaisin. Toiset 4 vuorokautta minut kotiutettiin sairaalasta tai minulla ei ollut paikkaa mihin mennä kun kotiini oli tuotu jo toinen mies sänkyyni. Lääkäri sanoi että jos haluan niin laittaa lähetteen mielialaosastolle sairaalaan. En oikeastaan tajunnut mitään sanoin vain joo. Mielialaosastolla meni monta viikoa ennen kuin aloin mitään ymmärtämään, koska se ettei itsari onnistunut sai aikaan vielä syvemmän masennuksen. Osastolle meno oli kuitenkin parasta mitä siinä tilanteessa olisi voinut tapahtua. Siellä opin puhumaan asioista ja lopettamaan asioiden keräämisen sisääni. Asioista keskusteltua ja tervehtymiseen kului sairaalassa 2 kuukautta ja avohoidossa olin 4 kuukautta. Nyt on asunto ja omaisuus jaettu oikeusaputoimiston avustamana. Elämä maistuu ja kumppani on hakusessa. Totesin rajan tuolla puolen käydessä että jokaisella on oma aika ja ei sinne väkisin pääse. Ainoastaan yritys vie syvemmälle masennukseen ja onko siellä kuitenkaan hyvä jos ei ole oikea aika. Jotenkin se on pelkurin ratkaisu. Vähän niin kuin mistä aita on matalin niin pyritään menemään. Olen sen puolen nähnyt enkä aio mennä sinne kuin sitten kun on kohtaloni sinne joutua. Olen sen oppinut ettei kannata märehtiä kuolemaa vaan pyrkiä elämään. Käyttökelpoinen ohje minkä eräs psykiatri antoi oli jos alat ajattelemaa millä puolen korva on kahvikupissa niin ajatus alkaa lopulta vain kiertään etkä tiedä millä puolen sen kuuluu olla. Mitä väliä sen on kunhan on ulkopuolella että siitä saa kiinni polttamatta sormia.
Onko itsemurha kuitenkaan ratkaisu
a.s.j.a
454
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedän 100% varmasti että tietoisuutemme elää ikuisesti jossakin muodossa, koska olen todistanut sen esimerkiksi logiikalla. Ikuista kuolemaa ja ikuista "ei mitään" ei ole olemassa.
Synti että jotku ihmiset luulevat että kuolema on ratkaisu niitten ongelmiin.
Sinulle on näytetty, ettei olemassaolo kuolemaan pääty. Hienoa että olet päässyt jälleen elämään kiinni. Eihän syy perheen hajoamiseen sinussa ollut, vaikka eihän meistä kukaan ole täydellinen. Jouduit elämään kumppanin kanssa, jolla itsellään ei ole ollut "palikat kohdallaan".
Kannattaa turvautua Jumalaan ja Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen, niin silloin täältä on turvallista lähteä kun se aika on.
Tässä ihmeellinen video kuoleman jälkeisestä kokemuksesta.
https://youtu.be/cPCJmJsl1Js
Joskus tuntuu että syy on vanhemmissa. Lapselle annetaan ja ostetaan kaikki mitä se ikinä pyytää. Opii siitä että kaiken saa ilman mitään sen eteen tekemistä. Kasvaa aikuisemmaksi niin oppii ettei saa mitään vaan sen eteen pitää tehdä jotain. Iskee masennus ja olaan tekemässä itsaria kun elämä potkii. Ei ymmärretä että pitäisi alkaan elämään ja tekemään asioiden etee jotain. Eikä odottamaan että joku toisi kaiken eteen.
Olen ymmärtänyt että exä oli sairas. En häntä enää vihaa vaan oikeastaan säälin. Koska hänen tunne elämänsä on sekaisin. Hän ei sitä itse tiedosta. En koskaan syytänyt itseäni vaan kärrsin lastemme takia ja lopulta en enään jaksanut sitä kaikkea vääryyttä hänen kohdaltaan.