Kuka kertoisi?

Meitä on moneksi. On erakkosielujakin, jotka viihtyvät elämässä ihan yksinkin. Riittää kun on työkaverit ja tapaa tuttuja silloin tällöin ohimennen ja on normaaleja juttuja sukulaisten kanssa.

Ystävyys vain tulee ja syntyy jos on tullakseen. Tietenkin pitää liikkua pakoissa, joissa tapaa ihmisiä. Siis tulee laittaa näin itsensä alttiiksi mahdolliselle ystävyydelle. On vain niin että kaksi hengenheimolaista kohtaa jossain: harrastus, matka, työpaikka, kurssi, seurakunta tai työ, kapakka ja alkavat kokea että heillä synkkaa, on mukavaa yhdessä, juttu luistaa ja aika kuluu yhdessä. Kun sitten molemmin puolin synkkaa aletaan pitämään yhteyttä. Vaihdetaan osoitetietoja ja aletaan tapailemaan ja on sitä asiaa muulloinkin kuin vain tilanteessa, jossa alussa tutustuttiin.
En osaa tätä muuten selittää. Näin olen ystävät saanut.

Itse tein niin, että pakottauduin harrastuksiin. Omalla kohdallani se tarkoittaa, että liityin moneen kuoroon. Siellä syntyy helposti "me"-henki. Systemaattisesti juttelin ja pidin yhteyttä niihin ihmisiin, jotka ovat minusta kivoja. Pitkän aikaa se oli täysin yksipuolista, näin aikuisena monella on jo vakiintuneet kaveripiirit, eikä helpolla uusia ihmisiä päästetä arkielämään mukaan. Jouduin nielemään hirveän määrän nöyryytyksen tunnetta, sitä että useinkaan pyytäessäni kahville he eivät ehtineet. Nyt, pitkän ajan kuluessa tuosta porukasta 2 ihmissuhdetta otti tulta siipien alle, he soittelevat minulle että olisi kiva tavata. Mutta hankalaa tämä on , voi veljet... Vaikka kuinka on ihmisiä pelkäämätön, helposti lähestyttävä jne.

Ystävien saaminen on mulle mahdotonta. Vaikka aloittaisin harrastuksen jossa löytäisin täydellisiä kandidaatteja, en saisi heistä ystäviä. En vain koskaan oppinut tarpeellisia sosiaalisia taitoja joita siihen tarvii.