Puolison sukulaiset utelevat, olenko raskaana

Nyt kyllä v*tuttaa ja pahasti, eli pienimuotoinen avautuminen luvassa, kiitos ja anteeksi jo etukäteen...

Eli. Minä olen aina ollut iso. Tai no, aina ja aina, joskus yläaste-lukioaikaan olin vain hiukan pyöreä (tyyliin korkeintaan 10 kg ylipainoa), mutta huonon itsetunnon ja vääristyneen minäkuvan takia pidin itseäni suorastaan sairaalloisen lihavana, ja nyt, vajaa 30-vuotiaana naisena, olen oikeasti lihava. Ja sinänsä ei siinä mitään, olen oppinut (tai ainakin luullut oppineeni) hyväksymään itseni ulkomuodollisesti, ja olen täysin terve painostani huolimatta. Minulla on myös aina ennen ollut vientiä miesrintamalla koostani huolimatta, joten olen antanut itseinhon väistyä ja oppinut rakastamaan itseäni päästä joka ainoan matkalla vastaantulevasta makkaran kautta varpaisiin saakka.

Mutta nyt tuntuu, että kaikki tämä vaivalla ja äärimmäisen suurella työllä ja tuskalla rakennettu itseluottamus on menetetty. Tavattuani avopuolisoni aloin oikeasti huolestumaan painostani, en siksi, että en kelpaisi hänelle näin, vaan koska haluan mahdollisimman terveen elämän, että pysyisin terveenä ja hyvinvoipana hamaan loppuun saakka: jätin turhat herkuttelut ja kuoharit sikseen, ja päätös onkin kantanut hedelmää, olenhan onnistunut saamaan painoni laskemaan (hitaasti mutta varmasti) alaspäin. Hoikkaa minusta tuskin koskaan tulee, mutta jo pelkkä tieto laihtumisesta nostaa mielialaa kummasti!

...tai ainakin nosti, tähän iltaan saakka. Sain nimittäin kuulla puolisoltani, että hänen sukulaisensa ovat udelleet häneltä olenko raskaana, pömppömahastani johtuen. Rehellisesti sanottuna tekisi mieli vain mennä nyt ähtämään itsensä täyteen herkkuja, etenkin nyt, kun viinipullo on melkein yhtä tyhjä kuin sydänkin. Tuli nimittäin tosi paha mieli, enkä yhtään tiedä mitä tehdä. Miehelle en vihoitella halua, mutta olis nyt prkele yhden kerran pitänyt suunsa kiinni! Eihän tämä tilanne (minun lihavuuteni) ole todellakaan hänen vikansa, mutta kyllä se kieltämättä loukkaa todella paljon, että minun koostani udellaan häneltä, ihan kuin eivät sukulaisensa koskaan aiemmin olisi lihavaa naisihmistä tavanneet! (Itse asiassa olen tällä hetkellä niin vihainen, että en tiedä haluanko enää osallistua hänen puolensa sukulaisten juhliin, vai toimittaisinko ko. sukulaisille ruokapäiväkirjan ja surkuttelisin traumaattista elämääni (olen oikeastikin joutunut käymään läpi todella rankkoja asioita, mutta en minä pelkästään niistä johtuen paksu ole, saisinpahan vaan puolison suvun hiljaiseksi… ).)

Oikeastaan. Kaikista pahinta koko tilanteessa on se, että minä luulin puolisoni suvun minut hyväksyvän minut oikeasti tällaisena kuin olen, kiloinani kaikkineni. En toki väitä, ettei näin olisi, mutta ainakin nyt ihan selkeästi surettaa ja masentaa tämä miehen sukulaisten utelu. Minun mahani on aina ollut iso, tulevaisuudessa toivottavasti pienempi, mutta en minä missään tapauksessa raskaana ole, ettäs tietävät!

Mies meni jo nukkumaan, vaan minä en saa unta. Sen kunniaksi taidan ottaa viimeisen lasin viiniä, ja miettiä, että mitäs nyt. Toki, jos jollakin muulla heräsi into kertoa mielipiteensä tai kommentoida, niin kenttä on vapaa. Pakko myöntää, että ehkä kenties semisti pientä ylireagointia ilmassa mahdollisesti, mutta nyt ei kyllä vaan onnistu millään laittaa asiaa oikeisiin mittasuhteisiinsa! Eli kuten alussakin sanoin, kiitos ja anteeksi.