Lapsi vetää kivirekeä

Olen narsistiäidin lapsi. Narsistiäitini on turvautunut koko elämänsä ajan meidän lapsien apuun. Meitä on kaikkiaan neljä mutta kaksi lasta on joutunut erityisesti olemaan aina vastuussa siitä että äiti, joka on syntyperäinen kuningatar, pääsee aina jonnekin tai saa jotakin. Kaikki on meillä elämässä nurinpäin, minä en ole se, joka saa vanhemmalta siis äidiltä mitään apua vaan minun on aina osattava auttaa häntä oltava valmiina aina jos apua tarvitaan. Äitini on kyllä todella tyhmä sanamukaisesti, johtuneeko siitä tuo hänen itsekeskeisyytensäkin. Elämä on kuin kivirekeä vetäisi hiekassa, se menee eteenpäin vain juuri sen verran kuin jaksan vetää. Yksin se ei mene yhtään. Narsistiäiti vetää aina kuin käsijarrun päälle että meidän olisi vaikeampi vetää. Miksi hän tekee sitä? Vaikka hän saa apua meiltä miksi se pitää vielä tehdä mahdollisimman vaikeaksi auttajalle? Miksi äiti ei ole tyytyväinen että häntä autetaan vaan löytää avusta aina epäkohdat, itse hän antaa vastineeksi jotain oikeasti täysin turhaa (koriste) joka on hänelle muka erityisen tärkeä. Miten se kivireen vedon saa loppumaan kunnialla? Tiedän että äitini aloittaa valittamisen muille, ystävilleen ja sukulaisille jos emme palvele ja ne muut tulevat uhkaamaan ja haukkumaan meitä. Kun pääsisi muuttamaan kerralla toiselle puolen maapalloa niin ettei äitiä tarvitsisi enää nähdä. Lähtisin empimättä heti, jos tilaisuus sellaiseen tulisi. Eikä tulisi ikävä.