kuolema ja surutyö

Vanhempani kuolivat suhteellisen nuorina, vielä työiässä nykyajan mittapuun mukaan ja itse olin isän kuollessa yli kolmenkymmenen ja äidin lähtiessä vähän päälle neljäkymmentä.
Suru ei ollut kohtuuttoman rankkaa, kun olin jo asunut kauan pois lapsuuden kodista. Kyllä se oli orpo, kaihoisa tunne ja ikävöin myös lapsuuden aikaa.
Jos vanhemmat olisivat kuolleet ollessani lapsi ja kouluikäinen, en osaa edes kuvitella, mitä se olisi silloin tarkoittanut. Todennäköisesti olisimme kolme sisarusta joutuneet lastenkotiin, koska isällä ei olisi ollut minkäänlaista valmiutta tai mahdollisuutta huolehtia kolmesta pienestä tyttärestä.

Äitini kuoli, kun olin 17 vuotias.
Äitini sairasti kauan ja koulunkäynti vei meiltä yhteistä aikaa äidin kanssa, joten vähäiseksi jäi yhteinen aika äidin kanssa.
Äitini kuoli syöpään, olisi äidillekin suonut pidemmän ja terveemmän elämän, että olisivat isän kanssa saaneet viettää yhteisiä eläkepäiviä.

Isäni kuoli äskettäin 4 kk sitten ja olen 44 vuotias.
Äidin kuolema oli raskas asia ja tuntuu, että isän kuolema on vielä raskaampi, kun isän kanssa on yhteistä aikaa vietetty paljon enemmän.
Äidin kuoleman jälkeen olen asunut isän kanssa, mitä nyt välillä muutaman vuoden olen ollut toisella paikkakunnalla opiskelemassa ja armeijassa, mutta muun ajan olen elänyt isän kanssa.
Kun paljon viettää aikaa läheisen kanssa, niin kyllä sitä kiintyy ja tottuu siihen, että läheinen on läsnä ja osa elämää.
On hyvin vaikea ymmärtää, että isää ei enää ole, ei näe enää isää, eikä voi kysyä isältä mitään ja isä on lopullisesti poissa tämänhetken elämästämme, mutta ainoa toivo on jälleen näkemisen toivo sitten kun oma elämä päättyy.

Jos olisin muuttanut pois kotoa ja harvemmin ollut isän kanssa tekemisissä, niin kaipaus ei olisi niin rankka, kun silloin tavallaan olisi tottunut elämään ilman, että isä on koko ajan läsnä ja elämässä.
Toisaalta voisi sitten harmistella, ettei ollut isän kanssa, kun isä oli elossa ja oli mahdollista olla isän kanssa.

Nyt on kuitenkin suuri tyhjä olo, kaipaus ja suru.
Suru on vähän hellittänyt, mutta kaipuu pysyy.
Välillä kyllä alkaa itkettämään, varsikin kun muistelee asioita, joita isän kanssa tehtiin ja esineitä, joita isä käytti, niin niistäkin nousee muistoja ja muistot vielä itkettävät.
Joku haluaa muistoista nopeasti eroon, hävittää kuolleen läheisen tavaroita, vaatteita ja saattaa muuttaa uuteen asuntoon.
Minä kuitenkin haluan säilyttää muistot isästäni, vaatteita, esineitä ja isän huone on vielä sellainen, kuin hän siellä viimeksi oli ollut.
Isä sai nukkua pois omassa kodissa, kuten oli toivonut.
Isän sänky, siinä se on, en ole sitä hävittänyt, se saa olla siinä sellaisena, kuin se on ollut.

Vaikka nykyään monet nuoret muuttavatkin pois kotoa, niin kyllä heilläkin on suru ja kaipuu omien vanhempien kuoltua, vaikka ajattelisi, että omien vanhempien puuttuminen elämästä helpottaa lopullista puuttumista, kun vanhemmat ovat lopullisesti poissa.
Kun kuolema on lopullinen ja peruuttamaton, niin se tekee kuolemasta niin raskaan ja vaikean asian.
Vanhempia ei saa millään enää takaisin sen jälkeen.

Voimia ja lohdutusta kaikille oman vanhempansa menettäneille...

Ystävälläni on koskettava muisto äidistään. Äiti oli menehtynyt sairastettuaan jotain vakavaa sairautta (luulen jokin mahasyöpä) kotona 50-luvulla. Kun sitten äiti oli viety pois, lapset olivat halunneet nukkua äidin vuoteessa päiviä jälkeenpäin kun siinä oli tallella rakkaan äidin tuoksu. Vieläkin tämä henkilö muistaa sen tuoksun ajatellessaan äitiään, vaikka kuolemasta on jo yli 60 vuotta.