Ystäväni sairastui Skitsofreniaan. Viime aikoina agressiivisuus, joka ilmenee lähinnä kaikenlaisena vihana, haukkumisena sekä uhkailuna, on alkanut kohdistua myös minuun. Syytä en tiedä. On ikävä sitä vanhaa ystävää, ihmistä joka hän oli. Mutta (myös) minulle tulee erittäin paha olo noista puuskista. Siis mitä tehdä, miten suhtautua ?? Pitääkö tehdä totaalinen ero ? Puhuminen ei hyödytä, kaikki kääntyy jotenkin nurin, kuin leikkisi rikkinäistä puhelinta. Paitsi että tämä on kaukana leikistä.
Agressiivinen Skitsofrenia
Ystävä
10890
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ystäväni kärsii myös tuollaisesta mutta kohtaukset on todella harvoja. ja viha ei kohdistu sinällään minuun mutta persoonallisuus hänellä muuttuu. mutta ei ole mitään lääkitystä kyllä päällä kuinkas sinun kaverillasi lääkitystä??
hyvä ystävä jos on tukena niin voi se siitä iloksikin muuttua mutta jos liian pahaksi menee sitten en osaa kyllä sanoa mitään..
siltä, ettei kaverisi enää halua olla kanssasi, muttei pysty laittamaan välejä poikki. Ei siinä tarvitse olla kyseessä mikään agressiivinen skitsofrenia.
Diagnoosi on tehty. Lääkityksestä en osaa sanoa, ottaako niinkuin pitäisi.
Luultavasti ei sairas alkuunkaan ja oireet johtunevat jostakin ulkopuolisesta tekijästä mm. ennaltaarvaamattomasta ja painostavasta diegnosointitavasta jonka johdosta sairaaksi leimaantuminen ja ulkopuolisten sairaana kohtelu aiheuttaa agressiivisuutta. Luonnollista hankkiutua eroon taikka vähintäänkin tiuskaista asennoitumisongelmaisille.
Ymmärrän näkökantasi, uskon että noinkin voi joskus käydä. Mutta et taida tietää mistä on todella kysymys. Ja huono sitä on tässä selventääkään. Mutta sairauden kuvaan kuuluu mm. äänien kuuleminen, jotka lähinnä kuulemma solvaavat ja arvostelevat. Kun niitä ei todellakaan kuulu! Sekä lähes kaikkien ihmisten (tuttujen tai tuntemattomien) vihaaminen samalla agression voimalla. Ja tämä sairaus on ollut jo lähes kymmenen vuotta, eikä ole muuksi muuttunut, paitsi että nykyään kohdistuu myös minuun. Siis ei vain ja ainoastaan todellakaan pelkästään minuun, vaan kaikkiin ihmisiin!
Uskon edelleen, että asian takana on jokin epäonnisten tapahtumien ketju. Mt-hoidon heikoutena on, ettei tunneta potilaita taikka heidän todellisia näkökantojaan. Hyvin alas vajoutuneena tulee jo haukuttua tututkin taikka sohlattua jotain... Ulkopuoliset muistavat usein ihmisestä vain sen jonka ovat tottuneet hänessä näkemään. Toisinaan ulkopuolisilla ei itselläänkään ole asiat riittävän hyvin nähdäkseen positiivisesti asioita ja ystäviään. Liiallinen turha huomio ei ole normaalia taikka hyväksi. Välillä on todella hyvä olla hetken rauhassa ja jatkaa elämää. Ärähtely voi tarkoittaa "koirakielellä", että älä tule hetkeen lähelle. Tutun näkökannat ja olemassaolo auttaa pitkällä tähtäimellä. Mikäli sinulla on jokin terve näkökanta tutustasi, niin ajallaan lähestyt ja käsittelet häntä oireista huolimatta terveenä.
Näin olen yrittänyt kohdella, siis oireista huolimatta terveenä, sen vuoksi ehkä olenkin ollut "viimeisenä" niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet vihat niskoilleen. Kyse ei siis todellakaan ole jostain normaalista ärähtelystä. Siitä olen myös samaa mieltä, että varmaankin vaikea elämäntilanne on sairauden laukaissut. Toivoisinkin kommennteja ihmisiltä, joilla on läheisen/perheen jäsenen kanssa ollut sama tilanne. Miten ovat osanneet suhtautua, selviytyä asiasta?
Oma sisareni on sairas, ja pitkän tien käyneenä olen tullut siihen lopputulokseen, että omia voimavarojaan ei voi ylittää. En ole vastuussa sisareni sairastumisesta, minulla ei ole riittävästi tietämystä hänen sairaudestaan enkä voi häntä terveeksi tehdä. Silti haluan auttaa ja olla tukena. Olen pyrkinyt siihen, että
1) pidän säännöllisesti yhteyttä,
2) en anna sisareni käyttää itseäni hyväksi,
3) harkitsen tarkkaan rahallisen avun (koska tarkoitus on että hän kuitenkin tulee toimeen omillaan eikä ole riippuvainen omaisistaan).
Kun on huono päivä totean sen, enkä jää kantamaan
huonoa omaatuntoa. Mutta jos huono kausi jatkuu, herättelen lääkäriä/hoitavia henkilöitä lääkityksen yms. korjaamiseksi ja mahdollisen sairaalahoidon tarpeen toteamiseksi - hän on avohoidossa.
Mutta on myös oma elämä elettävänä ja niitä on vain yksi. Terve itsekkyys on paikallaan, eikä ketään pidä opettaa riippuvaiseksi omasta avusta - itsellekin voi tapahtua yhtä sun toista. Näin myös sairastunut välttyy siltä tunteelta, että tuo nyt vain velvollisuudentunteesta pitää yhteyttä, kun selkeästi tuo myös omat menonsa ja tarpeensa esille ja sovittaa niitä tärkeysjärjestyksessä tarpeen mukaan.
Säännöllinen yhteydenpito on kuitenkin tärkeää, puhelukin on iso asia. Terve talonpoikaisjärki keskusteluissa mukaan, toisen harhoihin ei pidä yhtyä, mutta ei myöskään ärsyttää väittämällä kiven kovaan vastaan. Itse yleensä hassuihin väittämiin totean, että tuo ei nyt kuulosta uskottavalta, en muista asioita noin, voisiko se sun sairautesi olla syynä että ajattelet noin tmv. Kokeilen vähän sen mukaan, minkä tyyppinen käsittely ns. "puree" käymättä kuitenkaan itse aggressiiviseksi, mutta myöntämättä epätodellisia tapahtumia todeksi. Sisaren kunnosta riippuen joskus onnistun ja joskus en, mutta ei hän epäonnistumisistakaan ole jäänyt kantamaan kaunaa.
Minulla oli todella harhainen ja agressiivinen ystävä. Itse vähättelin tuolloinkin ongelmaa, en ohjannut häntä ammattilaiselle. Odotin virkavallan puuttumista ongelmaan, koska ystäväni kävi toistuvasti lääkärissä ja poliisilla omituisten juttujensa kanssa. Virkavalta ei puuttunut ongelmaan, mutta itse sain rauhan välien mennessä poikki.
Tilanne on varmasti ikävä sinun asiassasi. Omaa elämää moisen vuoksi ei kannata pilata, mutta ystäviä tarvitsemme kaikki.
Asiallisista vastauksista. Tuo jatkuva yhteydenotto poliisiin kuulostaa tutulta. Niin hänkin tekee jatkuvasti. Tai uhkailee "seuraamuksilla". Näille edellisille, jotka eivät kovin tosissaan asiaa ottaneet; tiedän toki, sekä myös hyväksyn, että ihmisillä on erilaisia temperamentteja, ei kaikkien tarvitse olla "viilipyttyjä". Mutta toiset asiat kuuluvat normaalivariaatioihin, toiset eivät. Eivät varsinkaan silloin, kun persoona muuttuu aivan toisenlaiseksi melko nopeasti. Minulla terveydenhoitoalan peruskoulutus, ja jonkin verran olen myös näiden asioiden kanssa ollut tekemisissä, mutta asia onkin aivan toinen, kun oma läheinen on kyseessä.