https://www.youtube.com/watch?v=aMUGW1wMfxs
Tuntuu vähän että olen yksin tämän asian kanssa. En halua vaivata kavereita omilla "tyhmillä" murheillani. Varmasti he kuuntelesivat, mutta tää ei lopu ikinä. Olen siis 24-vuotias mies. Vielä viimevuoden marraskuussa olin täydellisessä suhteessa. Siis täydellisessä! Kaikkihan on suhteellista ja jokaisen omasta näkökulmasta. Suhde päättyi kuitenkin joulukuussa. Syy siihen. Kumpikaan meistä ei oikein osaa sanoa. Ne oli pieniä juttuja, mutta yhdessä varmaan kiteytyivät suureksi asiaksi. Molemmat rakastimme toisiamme ihan täydestä sydämmestä. Asuttiin yhdessä ja kaikki tuntui olevan hyvin. Yksi ongelmista oli, että naisystäväni ei puhunut omista pahoista tunteistaan. Taustalla oli bulimiaa ja minä olisin mielelläni halunnut auttaa. Ihan niissä asioissakin, että mistä se johtuu että paha mieli tulee. Toki minäkin tein pieniä juttuja ja "virheitä" mitä kadun. Olisi mm. vaikeina aikoina pitäny olla enemmän kotona kun teki mieli olla kavereiden kanssa.
Erosta on tässä tosiaan kulunut jo reilu puolivuotta. Ei ole olemassa edelleenkään viikkoa jolloin en ajattelisi exääni. Minulla on oikeasti ikävä. En ikinä aiemmin elämässäni voinut kuvitella, että ero voisi olla näin vaikeeta. Me ei oltu yhdessä kuin reilu vuosi eli siitä voi päätellä että kaikki eteni aika nopeasti. Silti oltiin molemmat ihan sillä mielin, että tää on lopullista tää suhde. Ero tilanteessa hän sanoi, että ei tiedä haluaako seurustella enää. Asian olisi voinut varmasti vielä korjata, mutta minä säikähdin sitä niin paljon, että suljeuduin "kuoreeni". Totesin muistaakseni vain, että jos sinusta siltä tuntuu niin sit erotaa.
Surullista tässä on se, että usein hän on jopa päivittäin mielessä. En pysty edes ajattelemaan vieläkään uutta suhdetta. Vertaan uusia ihmisiä exääni, jota pidin oikeasti niin mahtavana. Hän oli kaunis niin mieleltä kuin ruumiillisesti. Välillä minusta tuntuu, että kukaan ei voi edes ymmärtää, että mitä käyn läpi. Itken viikoittain, koska minusta on paha olla. Aina kun kännykkään lävähtää viesti niin toivon, että exäni laittaisi viestin ja kertoisi, että hänellä on ikävä minua. Tai edes kysyisi, että kuinka minulla menee. Miten ylipäätänsä 7 kuukaudessa mä en oo voinu päästä tästä yli yhtään. Yritin käydä treffeillä. Jouduin kuitenkin lähtemään pois kesken treffien, koska minusta tuntui että en vaan pysty siihen. Välillä käyn todella alhaalla asian suhteen. Itkulle ei tule loppua ja en tiedä, että mitä tekisin. Soitan vanhemmille, koska en keksi enää muutakaan ja kerron kuinka paha minun on olla. Onneksi puhuminen aina helpottaa vähän. Moni kaveri sanoo, että uutta kalaa vaan koukkuun. Fakta on se, että mä en halua ketään muuta. Mä elin unelmaani hänen kanssaan. Kaikki meni niin yks yhteen. Tykättiin samoista asioista ja muutenkin meillä oli samoja mieltymyksiä. Me ei riidelty, koska sille ei ikinä edes ollut aihetta. Syvällisiä keskusteluja kyllä käytiin ja setvittiin asioita.
Mitä exääni tulee. Hänen oli myös alussa kuulemma todella paha olla, eikä olisi halunnut ketään muuta kuin minut. Näin kuulin hänen isältään. Olen vain pahoillani siitä, että en itse pystynyt kertomaan kuinka ikävä minun on häntä. Pahoillani myös siitä, että hän ei pystynyt kertomaan minulle. Nyt hänellä vissiin menee aika railakkaasti elämässä ja ehkä jopa löytänyt uuden miehen. Ainakin ehdokkaan. Hienoa hänelle tietenkin. Minä en kuitenkaan edes pysty kuvittelee muuta. Kyse ei varmasti ole siitä, että en saisi ketään. En vain pysty. Kävin hänen luonaan tuossa kesäkuussa. Juteltiin ja kysyin, että haluaisiko hän vielä seurustella. Annoin kuitenkin mahdollisuuden vastata vasta kunhan on miettinyt asiaa. HÄnellä oli kuulemma sovitut treffit seuraavana päivänä. Seuraavana päivänä hän soitti, että ei halua jättää katsomatta korttia, että voisiko löytää paremman ja että se on epäoikeudenmukaista pitää minua kakkos sijalla. Murruin kieltämättä, ku ajattelin, että hän haluaisi vielä yrittää minun kanssa, vaikka treffit olikin tulossa.
Annan teille nyt oikeasti hyvän neuvon. Jos yhtään tuntuu, että olette oikean henkilön kanssa yhdessä. Älkää hyvät ihmiset luovuttako vasta kun olette oikeasti eronnut! Voitte tulla katumaan sitä kauan aikaa. Rakastakaa loppuun asti ja huolehtikaan toisesta. Vaikeina hetkinä se toinen tarvitsee eniten tukea. Kyllähän te varmasti tiedätte sen, mutta minä ilmeisesti hölmönä ihmisenä en vain nähnyt sitä.
Toivotaan, että tämä vuoden sisällä edes helpottaisi. En haluaisi enää itkeä aina kun teen jotain ja tulee muisto mieleen. On vaikea tehdä mitään, ettei tulis mieleen exä. Anna anteeksi ja rakastan sua, vaikka et uskoisikaan sitä!
Pahoittelut epäselvästä jäsentelystä.
Tuntuu vähän että olen yksin tämän asian kanssa. En halua vaivata kavereita omilla "tyhmillä" murheillani. Varmasti he kuuntelesivat, mutta tää ei lopu ikinä. Olen siis 24-vuotias mies. Vielä viimevuoden marraskuussa olin täydellisessä suhteessa. Siis täydellisessä! Kaikkihan on suhteellista ja jokaisen omasta näkökulmasta. Suhde päättyi kuitenkin joulukuussa. Syy siihen. Kumpikaan meistä ei oikein osaa sanoa. Ne oli pieniä juttuja, mutta yhdessä varmaan kiteytyivät suureksi asiaksi. Molemmat rakastimme toisiamme ihan täydestä sydämmestä. Asuttiin yhdessä ja kaikki tuntui olevan hyvin. Yksi ongelmista oli, että naisystäväni ei puhunut omista pahoista tunteistaan. Taustalla oli bulimiaa ja minä olisin mielelläni halunnut auttaa. Ihan niissä asioissakin, että mistä se johtuu että paha mieli tulee. Toki minäkin tein pieniä juttuja ja "virheitä" mitä kadun. Olisi mm. vaikeina aikoina pitäny olla enemmän kotona kun teki mieli olla kavereiden kanssa.
Erosta on tässä tosiaan kulunut jo reilu puolivuotta. Ei ole olemassa edelleenkään viikkoa jolloin en ajattelisi exääni. Minulla on oikeasti ikävä. En ikinä aiemmin elämässäni voinut kuvitella, että ero voisi olla näin vaikeeta. Me ei oltu yhdessä kuin reilu vuosi eli siitä voi päätellä että kaikki eteni aika nopeasti. Silti oltiin molemmat ihan sillä mielin, että tää on lopullista tää suhde. Ero tilanteessa hän sanoi, että ei tiedä haluaako seurustella enää. Asian olisi voinut varmasti vielä korjata, mutta minä säikähdin sitä niin paljon, että suljeuduin "kuoreeni". Totesin muistaakseni vain, että jos sinusta siltä tuntuu niin sit erotaa.
Surullista tässä on se, että usein hän on jopa päivittäin mielessä. En pysty edes ajattelemaan vieläkään uutta suhdetta. Vertaan uusia ihmisiä exääni, jota pidin oikeasti niin mahtavana. Hän oli kaunis niin mieleltä kuin ruumiillisesti. Välillä minusta tuntuu, että kukaan ei voi edes ymmärtää, että mitä käyn läpi. Itken viikoittain, koska minusta on paha olla. Aina kun kännykkään lävähtää viesti niin toivon, että exäni laittaisi viestin ja kertoisi, että hänellä on ikävä minua. Tai edes kysyisi, että kuinka minulla menee. Miten ylipäätänsä 7 kuukaudessa mä en oo voinu päästä tästä yli yhtään. Yritin käydä treffeillä. Jouduin kuitenkin lähtemään pois kesken treffien, koska minusta tuntui että en vaan pysty siihen. Välillä käyn todella alhaalla asian suhteen. Itkulle ei tule loppua ja en tiedä, että mitä tekisin. Soitan vanhemmille, koska en keksi enää muutakaan ja kerron kuinka paha minun on olla. Onneksi puhuminen aina helpottaa vähän. Moni kaveri sanoo, että uutta kalaa vaan koukkuun. Fakta on se, että mä en halua ketään muuta. Mä elin unelmaani hänen kanssaan. Kaikki meni niin yks yhteen. Tykättiin samoista asioista ja muutenkin meillä oli samoja mieltymyksiä. Me ei riidelty, koska sille ei ikinä edes ollut aihetta. Syvällisiä keskusteluja kyllä käytiin ja setvittiin asioita.
Mitä exääni tulee. Hänen oli myös alussa kuulemma todella paha olla, eikä olisi halunnut ketään muuta kuin minut. Näin kuulin hänen isältään. Olen vain pahoillani siitä, että en itse pystynyt kertomaan kuinka ikävä minun on häntä. Pahoillani myös siitä, että hän ei pystynyt kertomaan minulle. Nyt hänellä vissiin menee aika railakkaasti elämässä ja ehkä jopa löytänyt uuden miehen. Ainakin ehdokkaan. Hienoa hänelle tietenkin. Minä en kuitenkaan edes pysty kuvittelee muuta. Kyse ei varmasti ole siitä, että en saisi ketään. En vain pysty. Kävin hänen luonaan tuossa kesäkuussa. Juteltiin ja kysyin, että haluaisiko hän vielä seurustella. Annoin kuitenkin mahdollisuuden vastata vasta kunhan on miettinyt asiaa. HÄnellä oli kuulemma sovitut treffit seuraavana päivänä. Seuraavana päivänä hän soitti, että ei halua jättää katsomatta korttia, että voisiko löytää paremman ja että se on epäoikeudenmukaista pitää minua kakkos sijalla. Murruin kieltämättä, ku ajattelin, että hän haluaisi vielä yrittää minun kanssa, vaikka treffit olikin tulossa.
Annan teille nyt oikeasti hyvän neuvon. Jos yhtään tuntuu, että olette oikean henkilön kanssa yhdessä. Älkää hyvät ihmiset luovuttako vasta kun olette oikeasti eronnut! Voitte tulla katumaan sitä kauan aikaa. Rakastakaa loppuun asti ja huolehtikaan toisesta. Vaikeina hetkinä se toinen tarvitsee eniten tukea. Kyllähän te varmasti tiedätte sen, mutta minä ilmeisesti hölmönä ihmisenä en vain nähnyt sitä.
Toivotaan, että tämä vuoden sisällä edes helpottaisi. En haluaisi enää itkeä aina kun teen jotain ja tulee muisto mieleen. On vaikea tehdä mitään, ettei tulis mieleen exä. Anna anteeksi ja rakastan sua, vaikka et uskoisikaan sitä!
Pahoittelut epäselvästä jäsentelystä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Koskettava tarina. Vaikea tilanne kyllä. En tiedä kävikö exäsi terapiassa. Bulimia syömishäiriönä luetaan kuitenkin yhdeksi mielenterveyden häiriöistä, eikä todella mikään pieni ongelma. En syyttäisi itseäni siitä, etten olisi voinut auttaa toista tuossa tilanteessa. Vaikuttaa siltä, että aidosti rakastat häntä. Parisuhde ei ole mun mielestä terapiaduhde ja molempien pitää pystyä hakemaan tarvittaessa apua myös muualta. Varmasti suhteessa oli paljon raskasta kun eroon päädyitte. Anna itsellesi lupa toipua suhteesta rauhassa. Voit puhua hänen kanssaan jos tahdot, mutta ehkä on tärkeää antaa hänelle nyt tilaa. Aika parantaa, se kuulostaa ehkä klisheeltä, mutta aika näyttää sinulle elämässä muitakin mahdollisuuksia. Anna tilaa tunteille, se kuuluu asiaan. Vaikutat siltä, että osaat käsitellä tätä asiaa monin tavoin. Ehkä löytyy joku ihminen, joka on kokenut samoja asioita ja voit jakaa hänen kanssaan tämänkin asian. Voimia!
Kiitos. Tuota joo kävi terapiassa. Hänellä oli tuo bulimia jo ennen meidän seurustelun alkua. Piilotteli kuitenkin asiaa. Käytiin kesällä ulkomailla, jossa rupesin epäilemään kun hän kokoajan kävi vessassa. En kuitenkaan ottanut asiaa esille. Karu lapsuus kenties johtanut tuohon. Ainakin osasyynä ollut! Lopulta hän sitten kertoi itse asiasta, vaikka vaikeaa se oli. Juteltiin asiasta ja sain hänet käymään terapeutilla, kun kerroin että se voisi auttaa. Ei kuitenkaan halunnut kertoa, että miten käynneillä meni. Yritin kysellä aina, että mitenkä menee ja, että onko ollut parempi olla. Sitten hän sanoi, että ei halua että kyselen asiasta. En kysellyt enää niin usein ja silloinkin kun satuin kysyy niin ilmaisi kyllä, että ei halua edelleenkään että kyselen. Eron vaiheessa hän sitten sanoi, että hänestä tuntui että en ollut tarpeeksi tukena. Olin vähän ymmälläni siitä. Kuinka voin olla tukena läsnäolemisen lisäksi, jos asiasta ei voi puhua ja en saa kysellä.
Haluaisin kyllä puhua hänen kanssaan. En vain usko, että siinä on mitään järkeä ainakaan minun kannalta. Asutaan nyt 150km päässä toisistamme, joten ei nähdä edes sattumalta. Käyn kyl usein siellä kaupungissa, koska asuin ennen siellä ja siellä on minun hyviä kavereita.
Ja kyl mä oon antanutkin tilaa tunteille ja se näkyy. Välillä heikot hetket ja välillä parempia hetkiä. Kyl se varmasti tästä kliseiden mukaan ajan kanssa.
Niin ja tosiaan tiedän, että bulimia luokitellaan mt-häiriöksi. Opiskelen itse ensihoitoo ja just viime lukukaudella oli mielenterveystunnit ja harkat. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että jos suhde on hyvä ja toimiva niin bulimia ei haittaa. Uskoisin jopa, että suhde voisi joissakin tapauksissa auttaa bulimian suhteen. Tietysti jos pahaolo on suhteesta johtuva niin silloin ei varmastikkaan.
Kyllähän sitä monesti suhteessa syytetään toista, ettei ole riittävästi ymmärrystä omiin asioihin jne.
Terapiassa voi nousta esiin tosi kipeitä asioita ja varsinkin jos lapsuus on ollut rankka, on se tosi koettelevaa parisuhteelle. Sitä kokee olevansa todella yksin esiin nousevien vaikeiden tunteiden kuten vihan ja häpeän kanssa.
Terapiassa voi tulla sellainenkin vaihe vastaan, että syyttää muita omasta pahasta olosta ennen kuin pääsee siihen vaiheeseen, että ottaa vastuun itsestään ja suhteestaan muihin sitä ikään kuin taantuu lapseksi, jolla on oikeus purkaa tunteitaan muihin. Näin voi käydä varsinkin silloin kun lapsena vaikeille tunteille ei ole ollut vastaanottajaa.
Se voi olla hyvä, että hän käy terapian loppuun rauhassa ja etsii itseään, vaikka rakastat ja kaipaat häntä, rinnalla olo voisi olla tosi rankkaa. Ei mahdotonta, mutta rankkaa.
Tuntuu, että olet ollut kiinnostunut hänen asioistaan ja yrittänyt parhaasi mukaan auttaa. Kyllä kavereillekin pitää jäädä aikaa, se on normaalia.
Ei tiedä, miten asiat teillä etenee kun hän eheytyy. Yritä kuitenkin nähdä kaipauksen läpi ne vaikeat ajatkin ja kuulostaa ihan järkevälle nuo mietteesi puheeksi ottamisesta, ehkä myöhemmin jos vielä tuntuu siltä tai sitten puhut asian loppuun vaikka tänään. Sinun valintojahan ne on. Löydät kyllä oikean tavan toimia tai olla toimimatta.
Niin onhan tuo kaikki varmasti totta. En kyl usko, että meidän suhde tulee enää eheytymään miksikään, vaikka eihän sitä koskaan voi tietää. En tosiaan aio puhua asioita läpi tässä vaiheessa hänen kanssaan. Koen paremmaksi vaihtoehdoksi pitää fiilikset vaan nyt itsellä. Kenties tiemme joskus kohtaa tai sitten ei. Haluan vain tämän oman pahan olon pois nyt tällä hetkellä. Kuhan koulut alkaa niin ehkä se helpottaisi edes vähän.
Kiitos sinulle asiallisista kirjoituksista. Vaikutat oikein pätevältä ihmiseltä. Kenties olet jonkin sortin asiantuntija, mutta jokatapauksessa pätevää tekstiä.
Omiin kokemuksiin peilasin, ei muuta.
Hienosti kirjoitettu. Ymmärrän sinua tosi hyvin.
Itselläni kauan, kauan sitten kävi niin, että eräs henkilö oli todella rakas minulle. Meillä oli suhde usemman vuoden ajan. Eräänä päivänä hän kysyi, niin kuin yleensäkin usein, tulisinko taas häntä katsomaan. Vastasin kyllä. Meillä oli ollut erittäin onnellinen rakkaussuhde olosuhteista ja ikäerosta huolimatta. Ikinä ei mitään riitoja eikä mitään. Hän oli myös ulkoailla välillä ja silti suhteemme kesti ja itseasiassa oli vain vahvempi kuin ennen matkaa. Nooh, menin tapaamaan häntä kuten oli sovittu ja vastassa olikin jotenkin iha erilainen fiilis kuin ennen. Kysyin, onko hän täällä, jolloin kuulin hänen äänensä kauempaa sanovan toiselle ihmiselle, että jos se olen minä, niin sano sille, että en ole täällä. Joten minulle sanottiin noin ja ovi lyötiin nenäni edestä kiinni. Arvaa tuntuiko pahalta! Loukkaannuin niin paljon, että en enää mennyt häntä katsomaan enää koskaan, vaikka kuinka paljon häntä rakastin ja hän rakasti minua. Hän varmasti loukkaantui tosi pahasti kun enää en tullut myöhemmin ja vuosia sen jälkeen hän on niin vihainen minulle, että ei enää halua olla missään tekemisissä.
Rakastin häntä yli kaiken. Silti ero oli helpompi kuin ikinä osasin kuvitella. Hänen kanssaan viettämäni aika on edelleen ollut se onnellisin suhde. Tuli toinen ihminen, johon rakastuin. Tosin sekin sitten päättyi aikoinaan ja se tuntui monta vuotta vielä todella pahalta. Itsetunto meni säpäleiksi kun hän katsoi toista ihmistä himoiten eikä minua. Noita itsetunnon sirpaleita olen yrittänyt paikata vuosia.
Olen samaa mieltä, kannattaa rakastaa loppuun asti. Ei niitä ihmisiä tule kaiken aikaa vastaan, jotka sytyttäisivät täysillä.
Varmasti sinullakin tuntunut pahalta. Itse olisin ehkä vähän enemmän selvitellyt, että mistä johtuu. Kirjoitit varmasti lyhyesti ja en muutenkaan tiedä muitakaan tarkennuksia niin vaikea mennä sanomaan. Olen pahoillani, että toinen ero on tuntunut pahalta. TOIVON, että minulla ei mene nuin kauan aikaa. En kuitenkaan koe menettäneen itsetuntoa eron jälkeen. En vain pysty mihinkään uuteen, koska olen kiinni vielä niin pahasti exässäni. Minä vain toivon kokoajan, että exäni tulisi ovelle ja saataisiin puhuttua asiat kuntoon ja saisin sen hyvän suhteen takaisin joka minulla oli.