Ylilääkäri

Käytävällä kulkiessani paukuttelin mennessäni putkia. Stereoista vastaanottohuoneesta kuului hyytävää tunnelmamusiikkia. Hullu virne kasvoillani avasin ensimmäisen potilashuoneen oven. Yövalot loivat kelmeää loistettaan.

En osannut ennalta aavistaa sitä, mitä koin siinä hetkessä kun ovi avautui edessäni, mutta sen voin ainoastaan sanoa, etten ollut vielä koskaan eläissäni semmoista kokenut- ja tuskinpa tulisin kokemaankaan. Huone oli nimittäin aivan täynnä kaikkea teroitettavaa. Pakkositeisiin kääritty potilas N. loi minuun kauhistuneen katseen, mutten oikeastaan edes huomannut häntä, katselin ainoastaan lattiasta vaalean vihreäksi maalattuun kattoon asti ulottuvaa terien kokoelmaa. Alimmaisena kerroksena loisteli kipeästi silmiini ohuita, skalpellimaisia teriä, joiden huono kunto suorastaan huusi huolenpitoani vaikka tiesin että ne leikkaisivat kuitenkin, mutta katon rajassa roikkui joukko ruosteisia moottorisahan teräketjuja. Hiki valui alas otsaani ja sumensi silmälasini, vapisevat käteni tarttuivat taskussa kuljettamaani västikiveen ja peukaloni tunnusteli sen karheaa pintaa samalla kun hymyilin potilas N.: lle.

Sinä hetkenä tajusin kuka todella olen. Mieleeni palasi elävästi hetki, jolloin loin maailmankaikkeuden kauan, kauan sitten. Ja tajusin että olin luonut myös kaikki nämä sahat ja sahanterät... tätä hetkeä varten. Minun hetkeäni. – Älä pelkää, nauraa hohotin potilaalle, ja ääneni kaukui kumeana korvissani. Mutta mistä nuo kaikki lepakot tulivat? Yritin turhaan huitoa niitä pois.

Ylilääkärillä oli siis sivupersoonahäiriö. Hänen ylilääkäripersoonansa oli kierosta mustasta huumorista nauttiva pätevä alansa asiantuntija, vaikkakin hänellä valitettavana taakkanaan oli pakkomielle kaikenlaisten terien teroittamiseen. Tämä ylilääkäripersoona suhtautui potilas N:ään eli vanha herra Niiloon ystävällisesti. Olihan Niilo hänen isänsä hyvä tuttava vanhusten palvelutalosta.

Ylilääkärin toinen sivupersoona on meille kuitenkin varsin uusi tuttavuus. Kuka on tämä jumalkompleksinen julmaa nauruaan naurava mielipuoli? Miksi lepakot hyökkäävät tämän sivupersoonan kimppuun? Ja missä yöhoitaja on?

Päätin rupatella hetkisen yöhoitajan kanssa. Avasin pakastimen. – Et usko miten vaikeaa on huolehtia koko maailmankaikkeuden asioista, varsinkin kun lepakot ahdistelevat, sanoin. Yökky tuntui olevan samaa mieltä. Tiesin sen telepaattisesti.

Pettymyksekseni jäähileinen yökky vain tuijotti minua silmiin pohjattomalla katseellaan, suljin pakastearkun kannen ja hymähdin. En ollut milloinkaan pitänyt tätä yökkyä mitenkään sytyttävänä, siis liekit eivät roihuneet silloin kun aina joskus olin jutellut hänen kanssaan ja tullut siinä sivussa samalla kertoneeksi siitä, miten olin koko aikuisikäni etsinyt täydellisesti teroitettua terää. Yökky oli ollut varsin keskinkertainen mielestäni, hän oli ainoastaan (silloinkin) tuijottanut minua mitään sanomatta silmiin ja tehnyt samalla rivon liikkeen kielellään ja nauranut sitten suoraan päin naamaani, vaikka olin yrittänyt kertoa täydellisesti nollakohtaan teroitetusta terän ideasta ja tyttö oli vain nauranut ja minä vain yritin kertoa mutta hän vain nauroi, nauroi ja kouraisi vielä kipeästi tohtoritakkini helmani alta ja yhä hän vain nauroi.
"kiitos että jaoit tämän kanssani" potilas N. sanoi takanani.
"Huomaan ettet ole tavoittanut vieläkään täydellisen terän absoluuttista ideaa, kaiketi?"

En vastannut, sillä mietin miksi sairaala oli täynnä pakastimia. Missä olivat potilaat, missä oli muu henkilökunta? Olikohan minulla jotain tekemistä kummallisen asiantilan kanssa? En oikein muistanut mitä kaikkea oli tapahtunut viime vuosina. Se oli luonnollista. Oli ollut hyvin kiire, lääkärit ovat kiireisiä. Määrärahoja on liian vähän! No olihan tässä ainakin yksi potilas. Potilas N., joka saattoi olla kiireellisen operaation tarpeessa. Lääkärinä velvollisuuteni oli tehdä jotain, ihan mitä tahansa.

Vaikka sahata jotain.

Vilkaisin vielä potilas N:ää, sitten etsin kasasta sopivan kokoisen luusahan ja istahdin jakkaralle N:n viereen. Laitoin luusahan kahvaosan polvieni väliin ja viritin sen terän pinkeäksi kaareksi, sitten aloin sahaamaan työkalun hamarapuolta vaatehengarilla niin että soi. Ihmeellisen pirunviulun soinnut olivat korvissani suloisia, mutta N. kiristeli hampaitaan. Minä poika en siitä paljoa välittänyt vaan jatkoin sahan veivaamista ja vaivuin pikkuhiljaa nirvanaan (tosin otettuani ensin kelpo huikan spiritus fortus-etiketillä varustetusta pullosta. Tunsin miten hampaideni amalgaamit reagoivat tähän ihmeelliseen sointuun väristen, joka virityksestä lankesi - mutta myös muualla oltiin kai kuultu outo ujellus. Käytävän suunnalta nimittäin kaikui lähenevä juoksuaskelten kopina, mutta meikä vain jatkoi hymyillen sahan veivaamista.

Mieleeni palasi jälleen elävästi hetki, jolloin loin maailmankaikkeuden kauan, kauan sitten. Ja tajusin että olin luonut maailman tätä hetkeä varten. Minun hetkeäni. Valitettavasti en onnistunut pelastamaan N:n henkeä. Olin kai sahannut liian myöhään. Ovelta kuului jyskytystä. Onneksi olin lukinnut sen. Tänne ei kukaan pääsisi. Otin taas pari huikkaa.

Ylilääkäri ei huomannut mitään. Huikat olivat tehneet tehtävänsä. Ylilääkärin sumuiset silmät eivät rekisteröineet, kun potilas N virkosi sahauksen jäljiltä, kiskaisi lepositeet irti, paljasti kulmahampaansa ja imi ylilääkärin veren kuiviin. Kalpea valkotakkinen ylilääkärin jäännös tömähti lattialle tyhjentyneen huikkapullon viereen.
Jos meillä ei olisi kiire, voisimme jäädä miettimään miksi ylilääkäri oli halunnut luoda "hänen hetkestään" juuri tällaisen, mutta jyskytys ovella voimistuu.

Jyskytys sai oven aukeamaan, ja juuri silloin maailmankaikkeus saavutti päätepisteensä ja aika loppui ja palasi alkuunsa. Niin tapahtui alkuräjähdys ja historia käynnistyi uudestaan täsmälleen samanlaisena kuin aina ennenkin.... (14 miljardia vuotta idiottimaisia välivaiheita, sitten taas)... Nauraa hohotin ja terotin veistäni. Potilaat olivat täysin armoillani! Hö hö höö! Puin valkotakin ylleni ja lähdin kierrokselle. Sillä oli keskiyö ja hetki oli minun.

Käytävällä kulkiessani paukuttelin mennessäni putkia. Stereoista vastaanottohuoneesta kuului hyytävää tunnelmamusiikkia. Hullu virne kasvoillani avasin ensimmäisen potilashuoneen oven. Yövalot loivat kelmeää loistettaan..

En osannut ennalta aavistaa sitä, mitä koin siinä hetkessä kun ovi avautui edessäni, mutta sen voin ainoastaan sanoa, etten ollut vielä koskaan eläissäni semmoista kokenut- ja tuskinpa tulisin kokemaankaan. Huone oli nimittäin aivan täynnä kaikkea teroitettavaa. Pakkositeisiin kääritty potilas N. loi minuun kauhistuneen katseen, mutten oikeastaan edes huomannut häntä, katselin ainoastaan lattiasta vaalean vihreäksi maalattuun kattoon asti ulottuvaa terien kokoelmaa. Alimmaisena kerroksena loisteli kipeästi silmiini ohuita, skalpellimaisia teriä, joiden huono kunto suorastaan huusi huolenpitoani vaikka tiesin että ne leikkaisivat kuitenkin, mutta katon rajassa roikkui joukko ruosteisia moottorisahan teräketjuja. Hiki valui alas otsaani ja sumensi silmälasini, vapisevat käteni tarttuivat taskussa kuljettamaani västikiveen ja peukaloni tunnusteli sen karheaa pintaa samalla kun hymyilin potilas N.: lle...

Jos olisin tiennyt ettei keskiyön paljain sekunti kuulunut yksin minulle, olisin kenties tehnyt elämässäni edes yhden järkevän päätöksen juoksemalla pakoon edes kahvihuoneeseen. Sen sijaan lähdin röyhkeästi kohti sänkyihinsä sidottujen osastoa. Huomasin heti että köysiä lojui pitkin lattiaa. Se ei ihmetyttänyt minua aluksi, sillä edes yksikäsisiivoojat eivät mielellään koske niihin. Ei oikeastaan kukaan, sillä köysistä lähtee piinaavan vankeuden erittämä lemu, joka villiinnyttyään saattaa materialisoitua.
Astelin siis köysikasojen yli silmät kiiluen. Minulla oli tehtävä, jonka sisällön tunsi vain aivojeni alkukantaisin osa. Korvaani kuiskutellen se maanitteli minua lähestymään suojattomimpia lankkusängyissään. Sitten, aivan yllättäen minut kiskaistiin ylös. Liinakädet sitoivat raajani salamannopeasti yhteen niin että kiinnityin kattoon yhdeksi tiukaksi paketiksi. Minusta muotoiltiin paistinlastoja muistuttavilla kapineilla tiiliskivi, eilen lattialle pudonneen tilalle. Kiroillen ja huutaen nuo kädet takoivat minut paikoilleen niin että olen nyt vain yksi tuhansista. Pidän tällä hetkellä tätä sairaalaa pystyssä omalla tavallani, tosin eri tavalla kuin lääkärinä toimiessani. Pelastautumiseni on epävarmaa mutta aion herättää huomiota päästelemällä täältä katosta alas lattialle kaikkia mahdollisia eritteitäni. En usko onnistuvansa ainakaan heti: sairaala on eritteiden suhteen hyvin suvaitsevainen, jopa löperö.

Sinä hetkenä tajusin kuka todella olen. Mieleeni palasi elävästi hetki, jolloin loin maailmankaikkeuden kauan, kauan sitten. Ja tajusin että olin luonut myös kaikki nämä sahat ja sahanterät... tätä hetkeä varten. Minun hetkeäni. – Älä pelkää, nauraa hohotin potilaalle, ja ääneni kaukui kumeana korvissani. Mutta mistä nuo kaikki lepakot tulivat? Yritin turhaan huitoa niitä pois..

Huomasin potilaan sätkivän pelosta. – Älä pelkää, rauhoittelin. – Olen maailmankaikkeuden valtias ja hallitsen täydellisesti lääketieteen, totesin. – Ja nyt kun en ole enää tiiliskivenä sairaalan katossa, pystyn paremmin auttamaan potilaita, vaikka ympärilläni liihottavat lepakot ahdistelevatkin. En tajua miksi muut eivät näe niitä, ihmettelin. – Ihmisten näössä täytyy olla vikaa, tuumailin ääneen ja nauraa hohotin.

– Ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho ho hoho, nauroin.

Hohottelin potilaan sängyn vierellä parisen tuntia. Aika kului nopeasti sillä peiton alle piiloutumista yrittänyt persiljapää tarjosi minulle unohtumattoman näyn. Äänettömään huutoon avautunut kolmehampainen suu ja peitonreunaan takertuneet sormenpätkät jäivät minulta melkein huomaamatta, sillä tarjolla oli jotakin paljon, paljon parempaa. Keihästin katseellani tuon tärisevän rähjäkkeen silmämunat keskeyttämättä hohotustani hetkeksikään. Lopputuloksena sängyllä makasi uusi outo tyyppi. Kädet pään yli ojennettuina, jalat koko pituuteensa ojentautuneina hän muistutti H-kirjainta. Keskivartalo puolestaan toi mieleeni O-kirjaimen, koska pää oli hiljalleen liukunut kaulan sisälle ja kaulakin myöhemmin sujahtanut rintalastan syövereihin. Uusi luomukseni HO oli syntynyt. Onnittelin itseäni vasemmalla kädelläni, oikealla otin onnittelut vastaan. Ja sitten taas nauroin...ho ho ho

AI halusinko voittaa 12 miljoonaa? No en. Mitä minä miljoonilla, kun minulla oli ja on oma sisältä lukittava sairaala josta yksikään potilas ei ole ikinä poistunut terveenä, mutta ei sairaanakaan. Vuoden 1623 jälkeen ei ole ollut muutoksia mihinkään suuntaan eli: minä metsästän mutta saalis ei köysistään ja kahleistaan pääse pakenemaan, kirkumista ja huutoa riittää päivästä päivään. Aivan mahtavaa.

Joo, 1623 eKr. aloitin ylilääkärinä, Egyptissä, eikä yksikään ole karannut täältä pyramidista. Kylläpä aika kiitää ja vuosisadat vaihtuvat ja muumioiden kanssa on kiva rupatella ennen hoitotoimenpidettä.

Aika on todellakin kulunut rattoisasti vaan nyt on tullut keskeytys. Sairaalani pihalle on nimittäin lennähtänyt pörisemään mulkosilmä myrkkypistiäinen. Tuo ötökkä on vaimoni, joka sai viime viikolla sairaalatarkastajan paperit. Kääkkä ei halua uskoa että sairaalassani hoidetaan pelkästään pulleiden ja söpöjen vauvojen kikatuskohtauksia. "Miksi sairaalassa ei ole ikkunoita, miksi jättiläishämähäkit sylkevät katolta päälleni vihreää limaa, miksi maasta nousee käsiä jotka yrittävät vetää minut kumoon", kimittää virkaintoinen aviopuolisoni nenäkarvat tuulessa lepattaen. Selitän, että nämä ilmiöt johtuvat kaalikeitosta, jota henkilökunta syö lounaaksi päivittäin. Tarkastajavaimoni kirjoittaa sen tärkeän näköisenä raporttiinsa ja tajuaa viimeinkin lähteä kälppimään alueeltani. Illalla kotona käsittelen häntä vielä korvavatkaimella ja aivoraastimella, jotta kaikki muistot vierailusta hajoavat yksittäisiksi atomeiksi. Seuraavana iltana hän on jo palannut vanhaan ammattiinsa tankotanssijaksi ja minä, minä vaeltelen hohotellen kylmillä, valottomilla sairaalan käytävillä...

Tämä kaikki tapahtui ennen kuin keksin asentaa liukuhihnan joka tuo potilaita tänne leikkaussaliin jatkuvalla syötöllä. En ole nukkunut vuosiin.

Joskus kyllästyn olemaan sairaalassani ja esiinnyn hammaslääkärinä. Operoin kelmeässä yövalossa hoitaessani potilaiden purukalustoa.

Viime torstaina vastaanotolleni tuli lähihoitajaksi opiskeleva Heli, 21. Kun hän kävi ensi kerran vastaanotollani, sanoin poistavani häneltä ikenien peittämän viisaudenhampaan. Kun Heli saapui, poistinkin toisen hampaan, hohoho! Heli huomasi asian vasta kotonaan ja soitti minulle tuppo suussa sönköttäen, että väärä hammas. Jotta asia olisi vaikuttanut erehdykseltä ja minä välttynyt potilasasiamiehen huomautukselta, kuittasin asian huumorillani ja poistin oikean hampaan. Edellisen leikkauksen tikkien välistä vuotanut veri sai minut virnistämään, kun upotin skalpellini Helin ikeneen.

Sisälläni tunsin riemua. "Sehän oli vain hammas", hohotin Helille. "Oletteko te hereillä", hän kysyi henkilökunnalta, jolle olin ohjeistanut summamutikassa, että vetäkää oikea alaseiska.

Heli joutui antibiottikuurille tulehdusvaaran vuoksi. Kuuri ei muka tehonnut, väitin, vaan koko leukaluu muka tulehtui. Poistin sen "kuolion takia." Seuraavaksi hän on tulossa sairaalaani kasvojensiirtoon ja silloin hän saa kokea jumaluuteni koko voiman. En ole tehnyt hoitosuunnitelmaa, sillä tuntemattomat ovat tieni.

Heli sikseen. Palasin sairaalaani ja aloin hoitamaan potilaitani sternum-sahalla. Heillä kun saattoi olla ongelmia sisäelinten kanssa, eihän sitä tiedä muuten kuin katsomalla! Näin tein pyramidissanikin Egyptissä 1623 eKr. Nämä lepakot

...vain lentelevät, eivätkä ne onnettomat käsitä lainkaan tätä ihmeellistä valoa", huokailin itsekseni liukkaalla linoleumlattialla ja katselin samalla ylös käytävän loisteputkia silmiäni siristellen. "lepakot...lepakot! Hei hei hehee kivat pikku lepakot, tulkaa tänne alas kanssani tekemään lattiavahaan enkelikuvioita!"

"Mitä helvettiä tohtori oikein meinaa, mitä työ oikein siellä lattialla puuhaatta?"

Käänsin hitaasti päätäni äänen suuntaan varsin vastahankaisesti, lepakoiden lento oli liian hypnotisoivaa. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin erottamaan jotakin; vihreää käytävän seinää vasten oli joku tuonut seisomaan lattialle kaksi valtavaa bysanttilaista kivipaasia, mutten käsittänyt lainkaan että miten ihmeessä ne olivat puettu hoitajien käyttämiin kenkiin. Kivipaadet liikahtivat lähemmäs ja nostin katseeni varovaisesti ylemmäs. Polvisukat. Karvaiset sääret. Pulskat reidet verhottuina kireisiin, lahkeellisiin (pikku)housuihin ja hoitsujen valkoinen hamonen yhdistettynä samankaltaiseen virka-asuun sekä kaiken päätteeksi pikkuruinen hilkka.
Kauheissa kourissaan tämä hoitajatar kantoi erästä aikaisempaa potilastani, josta olin salakavalasti alkanut muovailemaan kyporgia, mutta lepakot olivat ilmestyneet. Nyt olin varma että vaistoni oli ollut kuitenkin oikeassa. Heli oli täydellinen aihio uskomattomille kokeiluilleni!

Samalla ymmärsin, että hoitajatar oli yksi heistä. Otin skalpellini ja sutaisin niin, ettei enää erottanut, mikä osa oli hoitajatarta ja mikä hänen kantamaansa aiempi potilaani. Kauhunsekaiseksi huudoksi yltynyt ääni vaimeni. Vihreä asu muuttui tummaksi. Todella hupaisaa! Räjähdin nauruun ja jatkoin enkelien tekoa lattialla, joka oli nyt punainen ja kätevän liukaskin. Sitten kuitenkin raivostuin hoitajattaren aiheuttamasta sotkusta. "Kun Heli tulee, hän saa ensimmäiseksi siivota tämän sotkun," ajattelin. Sisälläni tunsin vihaa hoitajatarta kohtaan, kun hän viime tekonaan sotki lattiani. Mitä muka olin tehnyt ansaitakseni tämän?

"Veitseni on tylsynyt," ajattelin. "VEITSENI ON TYLSYNYT," huusin sitten, Paikalle kompuroi kaksi vanhaa kääkkää, molemmat kurssikavereitani jo Lääkiksestä. He seisoivat jännittyneinä kelmeässä valossa. Toinen piti kädessään toimistotuolia. "Mitä sinä tuolla tuolilla," kysyin. "Aiotko mahdollisesti istua?" Hän katsoi minua kalpeana ja sanoi "e-e-eiköhän nyt Heikki oteta i-ihan r-rauhallisesti." "Aivan, istu vain; katso, minäkin makaan tässä lattialla. Haluaisit varmasti liittyä seuraani? Tule vain!" Tarjosin kättäni, mutta verestä liukas ote lipesi ja lääkäri Kovanen kaatui lattialla olleiden krakotomiavälineiden päälle.

No eihän siitä sotkusta tietenkään saanut enää mitään selvää! Verta lensi oikealle ja vasemmalle. Pyysin hänen kollegaansa siivoamaan lattian nuolemalla. Tämän jälkeen hoidin hänet ja heitin molemmat entiset kollegani vieressä olleeseen jätekuiluun. "Kovaa tämä akateeminen kilpailu," huusin perään. Kirjoittakaapa siitä referee-artikkrli, HO HO HO HO!"

Haastattelun jälkeen ajattelin tehdä pitkästä aikaa hammaslääkärin hommia. Vastaanotolleni tulee paljon ihmisiä ihan normaaliin tarkastukseen. Useimmiten he ovat ihan terveitä, tai no mitäpä minä siitä oikeastaan tiedän, mutta sanoisinko, että käynti ei koskaan jää viimeiseksi. Tykkään nimittäin asennella implantteja ja silloinhan ensimmäisellä kerralla tulee repiä hammas pois ja vasta toisella kerralla voi asentaa implantin. Poistan mieluiten terveitä hampaita, koska teem miistä itselleni kaulakoruja ja pidän vitivalkoisista hampaista. Saan tosi hyvin rahaa tällä konstilla, samoin kuin poraamalla terveitä hampaita. Hammasröntgenillä puolestaan säteilytän asiakkaiden aivot, jolloin heistä ennenpitkää tulee sairaalani potilaita. Loistava liikestrategia, vaikka itse sanonkin!

Hoitaessani erään mielipuolimiljonäärin madonsyömiä, tahmeita, visvaisia ja kauttaaltaan homeen peittämiä mätäneviä ikeniä sain äkkiä jälleen uuden hienon neronleimauksen.. Jätin siltä seisomalta potilaani hammaskoukuilla auki levitetyn suun vartalon siihen paikkaan ja lähdin toteuttamaan unelmaani. En edes muistanut irrottaa potilasta kalisevista ketjuista saati sitten pikaliimalla hoitotuoliin kiinnitetystä päästä! Sinne jäi sätkimään ja rimpuilemaan.. Minkäs sille voi. Tieni vei minut ensin Karibialle, sieltä Tuupovaaraan, jossa seurasin unelmaani kärpän ketteryydellä ja yskien samalla kuin keuhkotautinen lehmä. Kyllähän sen tietää mitä siitä seurasi. Sain kokea onnea, naurukohtauksia ja peppupiiskaa, sain työntää sormeni minne halusin, katsella silmästä korvaan ja pestä multaisia perunoita lammessa. Ja silti: kaipasin takaisin työhöni, oikeaan työhöni jossa aina tosin vahingossa satutin tai rampautin potilaita mutta itsepähän tunkivat vastaanotolle vaikka lääkäriluettelossa luki minun kohdallani: epäpätevä, hölmö, rupinen, kalsea ja nenäpuoli ”lääkärinkuvatus”