On kumma miten erilaisia asioita voi tulla hirveä ikävä ja miten jotkut ihmiset ikävöi koko ajan jotain ja toiset eivät juuri koskaan mitään. Lapsena tuli kotia ikävä ja äitiä ikävä, keskellä koulupäivää tai kun oli kylässä muualla. Rakastuneena tuli sitä ikävä, jota rakasti. Kun ei enää rakasta romanttisesti, on ikävä sitä tunnetta kun rakasti. On ikävä ilon ja onnen hetkiä, kesää, ystäviä, lapsia kun ne olivat vauvoja, ja vaikka mitä. Tulee ikävä sitä, millainen oli itse joskus ennen.
Mietinpä vaan, että onko ikävä jokin asenne jolla on tottunut elämään suhtautumaan. Entä jos yks kaks ei olisikaan mitään ikävöimistä?? Olen alkanut taistella sitä vastaan kiinnittämällä yhä vähemmän huomiota muistojen säilyttämiseen. Voisin päästää kaikista muistoistakin irti ja elää vain tätä päivää. Onnistuukohan??
Mietinpä vaan, että onko ikävä jokin asenne jolla on tottunut elämään suhtautumaan. Entä jos yks kaks ei olisikaan mitään ikävöimistä?? Olen alkanut taistella sitä vastaan kiinnittämällä yhä vähemmän huomiota muistojen säilyttämiseen. Voisin päästää kaikista muistoistakin irti ja elää vain tätä päivää. Onnistuukohan??
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihmisellä on ehkä taipumus kaihoon, en tiedä onko ihan sama asia kuin ikävä, ehkä ikävä on konkreettisempaa. Ja eri ihmisillä varmaan suurempi taipumus kaihon tunteisiin. Ja monestihan sitä menneistä esim. lapsuusajan tapahtumista saattaa olla hieman ruusunpunaiset muistotkin. Muistetaan ehkä ennemmin ne hyvät asiat, ehkä suojautumismekanismiakin.
https://youtu.be/GNYML7308ow