Olen viimekuukaudet herännyt setämättömään selkäkipuun. Tänään tuli positiivinen poikkeus. Heräsin ilman kipua.
Aloitin tapani mukaan aamupalan tekemisen kiehauttamalla kahvivettä ja tekemällä puuron.
Olin itseasiassa aika tyytyväinen itseeni. Olin kuitenkin nukkunut, herännyt ilman kipua, tekemässä aamupalaa ja jopa ulkoilma oli puolellani ja aurinko paistoi.
Kaataessani kahviveden mukiin, jotain tapahtui.
Sekunnin murto-osassa menetin kaikki voimani. Ahdistuin todella pahasti. Tuntui kuin jalat olisi viety alta. Olin muuttunut toiseksi ihmiseksi.
Tästä eteenpäin kaikki jatkuukin sitten aivan normaalin kaavan mukaan, eli jos pääsen sohvalle, laitan jalat pöydälle, katselen kuin usvan seassa olevaa maisemaa täysin lamaantuneena.
En ole enää se mies, joka heräsi ilman kipua ja näki valoisan päivän mahdollisuutena tehdä kaikkea kivaa.
Olin pudonnut kuoppaan. Koko kroppani painoi kuin tuhat kiloa, rintaa puristi, kaulaa puristi ja todella kova ahdistus oli vallannut minut.
Tässä vaiheessa tiesin, että tämä on taas se sama päivä uudelleen ja uudelleen, johon olen herännyt kuukausi- ja vuosikaupalla. Aina samaan päivään uudelleen ja uudelleen.
Vitutus on oire paremmasta. Kunnon vitutus on se taisteluvoima, jolla tästä minut maan sisään vetävästä paskasta kiskotaan ulos. Entäpä sitten, kun olen niin lamaantunut ja kuolemanväsynyt, etten pysty edes siihen.
Tiedättekö sen tunteen, kun on niin väsynyt, ettei kukaan pysty ymmärtämään sitä, kuinka väsynyt olen?
Istun sohvalla, tuijotan eteenpäin -tyypillisesti olohuoneen pöydänkantta kolme-neljä tuntia yhtäjaksoisesti- ja olen saatanan ahdistunut.
Ilman mitään syytä. Olen kuin itseni ulkopuolella ja ajankulu pysähtyy. Silmät on auki, mutta ketään ei ole kotona.
Tällaista tämä minun elämä nyt vaan sattuu olemaan.
Samaan aikaan alan syyttää itseäni.
Tämä kaikki paska, se on omaa syytäni. Se johtuu siitä, koska olen niin arvoton ja mitätön. Alan pääni sisällä arvostella itseäni todella kovaäänisesti. Käyn keskustelua, lähinnä monologia itseni kanssa siitä, kuinka arvoton ihminen olen.
Ette voi kuvitella, kuinka surullinen olen!
Kaikki tämä mitä minulle tapahtuu, hullukin sen tajuaa, että se on väärin.
Olen yhtä arvokas kuin muut, negatiiviset ajatukset on vain ajatuksia ja kyllä se mieliala siitä taas nousee jne... Tälläinen hyssyttely on täysin turhaa ja olen lopettanut sen jo vuosia sitten.
Pääsen itseni kanssa helpommalla, kun annan painostavan ja ahdistavan vihan itseäni kohtaan virrata vapaana, arvostella minua, ahdistaa minua, tappaa minut pala palalta, kunnes olen pelkkä hauras kuori. Jonkinlainen muisto siitä, joka joskus olin tai voisin joskus olla.
Lopetan taistelun ja häviän sodan.
Tiedättekö ne aavikoilla olevat "lentokoneiden hautausmaat", joissa on satoja käytöstä poistettuja lentokoneita?
Terve ihminen katsoo tuota kuvaa ja haukkoo henkeä, että vau onpa upeita koneita, ja kuinka paljon niitä onkaan!
Ahdistunut ihminen näkee massiivisen kokoisia tyhjiä kuoria, tulee surulliseksi ja ahdistuu. Minä olen löytänyt kotiin; olen yksi noista kuorista.
Aloitin tapani mukaan aamupalan tekemisen kiehauttamalla kahvivettä ja tekemällä puuron.
Olin itseasiassa aika tyytyväinen itseeni. Olin kuitenkin nukkunut, herännyt ilman kipua, tekemässä aamupalaa ja jopa ulkoilma oli puolellani ja aurinko paistoi.
Kaataessani kahviveden mukiin, jotain tapahtui.
Sekunnin murto-osassa menetin kaikki voimani. Ahdistuin todella pahasti. Tuntui kuin jalat olisi viety alta. Olin muuttunut toiseksi ihmiseksi.
Tästä eteenpäin kaikki jatkuukin sitten aivan normaalin kaavan mukaan, eli jos pääsen sohvalle, laitan jalat pöydälle, katselen kuin usvan seassa olevaa maisemaa täysin lamaantuneena.
En ole enää se mies, joka heräsi ilman kipua ja näki valoisan päivän mahdollisuutena tehdä kaikkea kivaa.
Olin pudonnut kuoppaan. Koko kroppani painoi kuin tuhat kiloa, rintaa puristi, kaulaa puristi ja todella kova ahdistus oli vallannut minut.
Tässä vaiheessa tiesin, että tämä on taas se sama päivä uudelleen ja uudelleen, johon olen herännyt kuukausi- ja vuosikaupalla. Aina samaan päivään uudelleen ja uudelleen.
Vitutus on oire paremmasta. Kunnon vitutus on se taisteluvoima, jolla tästä minut maan sisään vetävästä paskasta kiskotaan ulos. Entäpä sitten, kun olen niin lamaantunut ja kuolemanväsynyt, etten pysty edes siihen.
Tiedättekö sen tunteen, kun on niin väsynyt, ettei kukaan pysty ymmärtämään sitä, kuinka väsynyt olen?
Istun sohvalla, tuijotan eteenpäin -tyypillisesti olohuoneen pöydänkantta kolme-neljä tuntia yhtäjaksoisesti- ja olen saatanan ahdistunut.
Ilman mitään syytä. Olen kuin itseni ulkopuolella ja ajankulu pysähtyy. Silmät on auki, mutta ketään ei ole kotona.
Tällaista tämä minun elämä nyt vaan sattuu olemaan.
Samaan aikaan alan syyttää itseäni.
Tämä kaikki paska, se on omaa syytäni. Se johtuu siitä, koska olen niin arvoton ja mitätön. Alan pääni sisällä arvostella itseäni todella kovaäänisesti. Käyn keskustelua, lähinnä monologia itseni kanssa siitä, kuinka arvoton ihminen olen.
Ette voi kuvitella, kuinka surullinen olen!
Kaikki tämä mitä minulle tapahtuu, hullukin sen tajuaa, että se on väärin.
Olen yhtä arvokas kuin muut, negatiiviset ajatukset on vain ajatuksia ja kyllä se mieliala siitä taas nousee jne... Tälläinen hyssyttely on täysin turhaa ja olen lopettanut sen jo vuosia sitten.
Pääsen itseni kanssa helpommalla, kun annan painostavan ja ahdistavan vihan itseäni kohtaan virrata vapaana, arvostella minua, ahdistaa minua, tappaa minut pala palalta, kunnes olen pelkkä hauras kuori. Jonkinlainen muisto siitä, joka joskus olin tai voisin joskus olla.
Lopetan taistelun ja häviän sodan.
Tiedättekö ne aavikoilla olevat "lentokoneiden hautausmaat", joissa on satoja käytöstä poistettuja lentokoneita?
Terve ihminen katsoo tuota kuvaa ja haukkoo henkeä, että vau onpa upeita koneita, ja kuinka paljon niitä onkaan!
Ahdistunut ihminen näkee massiivisen kokoisia tyhjiä kuoria, tulee surulliseksi ja ahdistuu. Minä olen löytänyt kotiin; olen yksi noista kuorista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Koskettava kirjoitus. Halaus ja voimia sinulle jokaiseen päivään.
Kukaan elävä ihminen ei ole tyhjä kuori vaan tärkeä omassa roolissaan ja omassa elämässään. Tärkeä monelle läheiselle, ja tuntemattomallekin ihmiselle.
Itseään ei kannata vihata vaan rakastaa ja hyvällä hyväksyä. Arvostaa itseään sellaisena kuin on, niinhän meidän kaikkien on pakko tehdä. Itsensä kanssa on pakko tulla toimeen. Voimia.