Käsikirjoitukseni

Pari ekaa lukua täsä:


1 Kristian

Kristian asetteli paperin ja kynän pöydälle oikeisiin asentoihin. Hän avasi hopeisen omenan kannen ja odotti, että kone käynnistyi. Sähköpostiohjelman aukeamiseen meni viisitoista sekuntia siitä hetkestä, kun Kristian avasi koneen. Saapuneet kansiossa oli kolme uutta viestiä. Yksi niistä oli Markulta. Kristian avasi viestin ja totesi sen olevan juuri se mitä hän oli odottanutkin:
”Heilautus Kristian!
Kävelin tänään Koulusi ikkunan taakse. Nimilistassa on sinun nimesi. Sinut on hyväksytty Etelä-Helsingin uuden urheilulukion urheilu- ja matematiikkalinjalle. Saanet postin kautta saman tiedon, mutta liitän kuvan nimilistasta kuvana. Terveisiä kaikille, Markku”
Kristian ei kiirehtinyt. Hän luki viestin useaan kertaan ja napautti sitten liitetiedoston auki. Hän valitsi liitetiedoston tulostuksen. Oma nimi nimilistassa yli kuudenkymmenen muun hyväksytyn joukossa tuntui hyvältä. Tulostettu paperi tuntui lämpimältä kädessä.
Hän mietti kertoisiko äidille heti. Reiluinta se kuitenkin olisi. Hän päätti sen tapahtuvan heti ja nousi ylös. Hän käveli huoneensa ovelle ja avasi sen. Äiti oli juuri laittamassa aamiaista kolmevuotiaalle Veetille ja neljävuotiaalle Veeralle, jotka leikkivät lattialla. Kristian ja Jarkko saivat selvitä omillaan. Kristian käveli huoneestaan ruokapöydän viereen, missä puurolautaset jo odottivat pieniä syömään.
”Äiti, Markku lähetti tämän”, Kristian sanoi ja ojensi nimilistan äidilleen.
”Ai, mikä se on?” äiti kysyi.
”Nimilista. Minä pääsin sinne kouluun”, Kristian vastasi. Äiti tuli halaamaan häntä.
”Onneksi olkoon. Vihdoinkin pääsemme sinusta eroon. Ei enää likaisia lenkkitossun jälkiä eteisessä”, äiti vastasi leikitellen. Kristian oli pelännyt jonkinlaista showta, mutta asia oli jo puhuttu läpi. Äiti oli ollut koko ajan hänen puolellaan.
”Teen sen kunniaksi sinullekin aamiaisen, mutta nyt voisit mennä pois jaloista”, hän jatkoi.
”Etkö aio sanoa, Helsinkiin muutto on vaarallista?” Kristian kysyi naama virneessä.
”Se on vaarallista!” äiti vastasi ja oli sitten hiljaa.
”Älä mäkätä”, Kristian naurahti ja sai käskyn siirtyä omaan huoneeseensa.
Kristian totteli ja sulki oven perässään. Hän käynnisti sähköpostiohjelman uudestaan ja kuittasi Markun lähettämän viestin:
”Heilautus! Enää kuukausi ja olen siellä.”
Kristianin sulki huoneensa oven ja ajatteli perhettään. Hän oli ottolapsi ja ottovanhemmat olivat tottuneet siihen, että Kristian saattoi sanoa Jaanaa äidiksi mutta ei koskaan sanonut Jarkkoa isäksi. Kristian piti ottovanhempiaan omina vanhempinaan ja Helsingissä asuvaa Markkua biologisena vanhempana sekä ystävänä. Biologinen äiti oli kuollut, kun Kristian oli viiden vanha. Häntä Kristian ei ollut koskaan tavannut, eikä hänellä ollut biologisesta äidistään kuvaakaan olemassa.
Kristian kytki musiikin päälle. Queenin Miracle sopi täydellisesti tähän hetkeen.
Hän halusi rentoutua ja ajatella omaa erikoista elämäänsä. Hänellä oli kaksoisveli Nicolas, josta hänellä oli ainoastaan yksi kuva. He olivat identtiset ja heidät oli adoptoitu kolmen kuukauden ikäisinä eri perheisiin. Kristian oli tiennyt aina veljensä olemassa olosta, mutta hänelle tärkeämpiä olivat perhe, missä hän oli kasvanut ja kaksi pientä puolisisarusta.
Kristian oli saanut Nicolasista kuvan vasta kesän alussa. Se oli kuin omaa kuvaansa olisi katsellut. Kuvat olivat vaihtuneet kesän alussa, kun Nicolas oli käynyt Suomessa. Kuvien vaihto oli vapaaehtoinen ja Kristian oli suostunut siihen uteliaisuudesta. Hän halusi nähdä, kuinka identtinen kaksonen oikeastaan olikaan. Kuva, jonka hän lähetti oli koulukuva.

Nicolasin kuva oli myös kasvokuva, joka oli otettu punainen puutalo taustana. Hän vertasi sitä itseensä. Kummallakin vaaleat hiukset ja pitkähkö otsatukka, tummansiniset silmät ja kapeahkot kasvot. Kristian hymyili kuvassa ja Nicolas näytti vakavaa naamaa. Molempien posket loistivat omenan punaisina. Ellei tiennyt kumpi on kumpi, heitä oli mahdoton erottaa kuvista.
”Onpa minulla elämä”, Kristian totesi itsekseen ja laittoi kuvan pois.
Hän oli päättänyt, ettei tutustuisi veljeensä enää 16 vuoden jälkeen. Pelkkä ajatuskin tutustumisesta tuntui hankalalta. Veljen mukana tulisi varmasti uusia ihmisiä, uusia kuvioita ja niihin Kristian ei ollut valmis. Tutustuminen ei kiinnostanut ja suurin syy oli, ettei hän halunnut uusia perheenjäseniä. Päätös oli ehdoton ja tuntui oikealta.
Oven raosta pilkisti kahdet silmäparit ja samalta suunnalta kuului hihitystä. Veeti ja Veera vakoilivat tapansa mukaan Kristiania. Molemmat olivat sinisilmäisiä pellavapäitä, kuten Kristiankin oli ollut aikanaan. Jos ei tiennyt totuutta, heitä luuli varmasti sisaruksiksi.
”Kristian, leikitään rosvoa ja poliisia”, toinen heistä ehdotti. Kristian heräsi ajatuksistaan ja katsahti pienempiin.
”Sehän sopii”, hän vastasi ja kaivoi sängyn alta poliisin lakin ja kahden rosvon naamiot. Veeti pienempänä juoksi jo valmiiksi äidin jalkojen väliin ja sanoi:
”Äiti, minua pelottaa poliisi. Sinä olet turva”, Veeti huusi hieman oikeasti