Oon 15vuotias tyttö. Oon sairastannu 11-12vuotiaana jo bulimiaa ja loppua ei näy. Sain sairauden yhen pojan haukkumisista ja ikuisista syrjimisistä. Oon 174cm ja painoa ois vaan 43kg yhessä kohtaa ennen osastojaksoa oli 39kg. Ja sain onneksi nostettua hiukan. Oon tosi surullinen miksi kaikki ihmiset nykyään on niin tarkkoja painostaansa ja onko 1kg liikaa vai onko 10kiloo normaalipainoon pudotettava. Jos joku kattoo tätä ketjua joku joka haluais olla luurangonlaiha tai ihannoi just meitä ongelmallisia. Niin vitut sulle! Haluutko oikeesti sitä et ahmit ekana kaapit tyhjiksi ja menet oksentamaan hyvässä lykyssä tunniksi? Tai oksennat siihen asti että heräät seuraavaksi sairaalasta. Mulle on nimittäin käynny niin. Nyt kahdenvuoden sisällä olen tajunnut miksi olen tähän paskaan tullut. Koska luulin, luulin itseäni lihavaksi kun kaikki sanoivat sitä minulle. Pilkkasivat huonokuntoisuuttani. Olin 11-12 vuotiaana normaalipainoinen. Tosin olin aika lievässä ylipainossa jo. Mutta ei se minua haitannut kunnes kun jotkut kuulivat siitä ja haukkuivat minua. Toivon ettei kukaan ei kukaan enään koskaan sairastu tähän. Haluatko oikeasti että sinua tuijotetaan kaduilla. Ei minulle koskaan lähes sanottu "näytät hyvältä" "oi oletpa kaunis!" Niin minulle sanottiin kun olin lievässä ylipainossa. Voitteko luvata minulle ettette koskaan ala tähän? Tietenkään en voi vaikuttaa elämäänne. Mutta tämä on paskaa. Yrittäkää olla oma itsenne! Ei pieni ylipaino haittaa. Tai vaikka olisi enemmänkin. Matka terveyteeni on pitkä ja kivinen.
Sairas maailma. (Kokenneen bulimikon teksti.)
KokennutBulimikko
3<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hmm, itselläni oli taas aivan erilainen syy omaan syömishäiriööni. Nimittäin en ikinä ollut ylipainoinen, en kokenut itseäni lihavaksi eikä kukaan haukkunut minua lihavaksi. Minua yksinkertaisesti kuvottivat lihavat ihmiset. En halunnut tulla lihavaksi, vaikka tiesin, että en ollut ollut ikinä lihava. Vähensin syömistäni, mikä hiljalleen johti anoreksiaan 9-10 -vuotiaana. Viikkoja kestäneen odottelun jälkeen pääsin vihdoin sairaalaosastolle 21 -kiloisena juuri ennen kymmenettä syntymäpäivääni.
Paraneminen vei aikaa päälle vuoden, mutta nyt tuosta on kulunut jo yli 11 vuotta. Olen edelleen hiukan alipainoinen (BMI 17,3), enkä oikein lihoa enempää, koska aineenvaihduntani on niin nopea. Lihavat ihmiset kuvottavat edelleen minua, mutta pystyn hallitsemaan kuvotukseni paremmin enkä koe enää tarvetta laihduttaa välttääkseni lihavuuden; kunhan aina seuraan painoani ja elän terveellisesti, siitä tuskin tarvitsee kropallani huolestua vielä kymmeniin vuosiin.
Suurin poikkeus tässä sinun tapaukseesi oli se, että minua ei koskaan kiinnostanut eikä tule kiinnostamaan muiden mielipiteet kehostani. Tiedän, että muiden mielipiteiden mitätöiminen on monelle murrosikäiselle vaikeaa, mutta se on silti ainoa neuvo, jota voin tähän antaa. Pessimistisesti joudun toteamaan, että kiusaaminen, pilkkaaminen ja haukkuminen ei tule koskaan loppumaan. Tsemppiä sulle.
Lihavat ihmiset on kyllä itsestänikin aika ällöttävä juttu. Kiitti tsempistä.
Muumeillakin on syömishäiriö, BED.