Ei yhtään laaja kysymys, mutta onko kellään ollut vastaavaa onjelmaa?Olen jo 42 v nainen. Minulla on diagnosoitu yleinen ahdistuneisuushäiriö ja ongelma on mitä tekisin, miten eläisin?? Mikä tässä oikein mättää, että tää olo on vaan tämmönen paska vuodesta toiseen?Minulla on historiassa suorituksia, suoritusten perään. On ammatteja kaksi, tutkintoja toisen perään, työhistoriaa viimeksi 4 vuotta sitten työpaikkoja toisensa perään. Nyt työkyvytön 4 vuotta. Psykoterapiaa 3 vuotta, ammatillista kuntoutusta 2 vuotta. En tiedä mikä tässä mättää, en ymmärrä miksi en pysty töihin/kuntoutunut työhön. Aina päädyn uupumukseen. On niin tylsää ja turhaa kaikki. Ei ole perhettä ei seurustelusuhdetta, ei ystäviä, ei harrastuksia. Mikään ei tunnu omalta, ainakaan kovin kauaa. Päälleppäin ei uskoisi mikä minun psyykkinen tila on. Ulkonäkö on useimmiten viimesenpäälle mallikkaaksi taiteiltu.Se johtaa monessa kohtaa harhaan hoitotahot yms.Onko kellään samanlaista tilannetta?
Onko kokemuksia; miten eläisin?Mikä mättää?
Taikk
19268
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Yrität varmaan olla pätevä ja tehokas ja annat viimeisen päälle itsestäsi vaikutelman että sinulla menee hyvin. Piilottelet minuuttasi pyntätyn ulkokuoren avulla.
Eikö ihmiselle riitä se että käy töissä ja on vain tavallinen ihminen. Ei tarvitse olla mikään huippusuorittaja.
Ei ihmisen tarvitse elää tutkintojen kautta.
Niinpä, tuohon ei ole kyllä mitään sanottavaa. Minuus on hukassa ja voin todella huonosti, jotenkin en vain pysty tätä asiaa korjaamaan:(
No voisit vaikka ottaa sellaisen elämänasenteen, että ei ole väliä mitä teet, kannattaa ainakin kokeilla hetken mielijohteita, et häviä mitään, ja yritä olla oma itsesi, vasta sitten voit tietää, onko elämä täysin turhaa.
Taisit itse kertoa mikä mättää. Kerrot vähän itsestäsi mutta luettelet suorituksesi ja tutkintosi ja ulkonäköön liittyvät seikat.
Ei kai ole niin, että sinut on lapsena kasvatettu suorittajaksi? Olitko koulussa luokkasi parhaita? Sinulta odotettiin sitä, ja sinä teit mitä lapsenvaistolla aavistit vaadittavan.
Ja tuo ''jäi päälle'', sinä suoritit koko aikuisiän. Kunnes nelikymppisenä psyykesi ei enää kestänyt vaan pakotti pysähtymään. Nyt ihmettelet että miksi et ole jo kuntoutunut, miksi et kykene, et pysty.
Voisiko olla niin, että olet todella ajanut itsesi totaalisesti loppuun. Ja nyt, kun et enää pysty vastaamaan itsellesi asettamia vaatimuksia, sinä olet jäänyt tyhjän päälle. Oletkohan määritellyt itseäsi työsuoritusten kautta ja nyt olet pettynyt itseesi.
Yritä nyt kaivaa kaikkien vaatimusten ja muun turhan alta se oikea oma itsesi, oikea minä. Tuntuu siltä, ettet ole kuunnellut itseäsi vaan hoet että mikset kykene, mikset jo toivu, olisihan sinun jo pitänyt toipua...!
Armahda itsesi! Lohduta itseäsi, sano ettei ole mitään hätää, kyllä tästä selvitään, ei ole mitään kiirettä. Hylkää valeminä, ulkoapäin tulleet ja tulevat vaatimukset ja määritelmät. Olet omaksunut ne itsellesi, ja aito minuutesi on hautautunut niiden alle. Ja nyt kun on hätä, sinulla ei ole mihin tarttua.
Toivotan sinulle onnea kun tutustut oikeaan minääsi!
Joo kyllä suorittaminen taitaa monella olla syy pahoinvointiin. Jos miettii vähän tarkemmin, niin elää voi ilman järjetöntä suorittamistakin. Ja silloin on paljon helpompi olla.
Voi juontaa sinne lapsuuteen: ei ole saanut olla hyväksytty ja rakastettu vain olemalla olemassa. Onko vanhemmilla ollut odotuksia, että meidän pikkuneitin on oltava fiksu, on huomattu silloin kun ei onnistu ja keskiverto-olemassaolo ei ole riittänyt. On pitänyt ylittää odotukset ja sekään ei ole silti riittänyt.
Joskus kiusatut ja perheen mustat lampaat, päättävät näyttää olemassaolonsa pärjäämäällä, opieskelemalla, ym.
Mikä on ollut sisin motiivi opiskella jälleen uusi tutkinto ja ammatti.
Onko niin m että koet että sittenkin työelämän ja sen vastuut liian haastavana tai onko päinvastoin niin että intosi lopahtaa kun työstä tulee rutiini ja on liian helppoa. Joku sanoutuu irti "jo hyvän sään aikana". On helpompi itse jättää ja ottaa loparit kuin että romahtaisi ja joutuisi pois potkituksi.
Itselläni saattaa olla juuri tästä syystä olla taipumus hakeutua aikarajaisiin pätkätöihin. En oikeastaan ole ikinä uskaltanut ajatella sitoutua ja hakeutua työhön, jossa olisin kymmeniä vuosia eläkeikään saakka. Tulee tunne, että entä jos en jaksa ja minulle ei riitä normaali vuosilomat ja vapaat. Tuli mieleen, että onko aloittajalla samantapaista.
Sinulle voisi sopia jokin freelancer-työ, jossa voisi tehdä töitä enemmän itse suunnitellen. Se kyllä vaatii motiivia ja itsekuria, että niitä töitä etsii ja sitten tekee.
Kiitos hyvistä kommenteista. Juuri näin on hätä on ja ahdistaa ja kurkkua kuristaa..ihan kuin joku yrittäisi kuristaa kurkusta, ei nyt niin, että kuristaisi hengiltä, mutta kuristaisi kuitenkin. Oikea minä on aivan hukassa ja nyt tuo ahdistus vie niin paljon voimavaroja, että töihin ei niitä jää. Olen koettanut vapaa-ehtoistyötä, sielläkään en pysty käymään kun kääntymässä ja olen ihan puhki. On jotain sellaista, että en pysty olemaan "kiinni" missään. Vapaus tuntuisi helpottavalle (freelancer-työ).Toisaalta stressaan joka työssä niin paljon ja keskittymiskyky on aivan olematon, että kohta olen taas sängynpohjalla. Olen ollut olemassa vain toimijana, en vain olemalla olemassa. Motiivi opiskella ja opiskella taas uusi ammatti, uusi tutkinto on ollut pelko ja lopulta vanhempien hyväksyntä, mutta ei sitä ole suorituksillakaan saanut!! En voisi ajatella harrastusta johon mennään tiettynä päivänä, tiettyyn kellonaikaan ja maksetaan vaikka vuoden jäsenmaksu!!Kertamaksu jutut on ihan ok. Onko onnellisella duunarilla suunnitelmia esim. seuraavaksi viikoksi?Minä en pysty suunnittelemaan, kun korkeintaan huomiseen. En uskalla oikein luvata mitään..
Jos ihmisellä on meneillään akuutti uupumus, niin ei sitä varmaan pysty ajattelemaan ja suunnittelemaan kovin pitkälle tulevaisuutta - on vain siinä kun jaksaa päivän ja seuraavaan. Ei siinä vaiheessa kai muuta tarvitsekaan. Vai mitä terapeutit ovat asiasta mieltä.
Olen tällä hetkellä työn hakijana ja pitäisi tässä syksyn aikana alkaa jälleen bongailemaan töitä. Olen tehnyt pitkään hoitoalan töitä. Nuorempana en edes hakenut vakituista paikkaa vaan tuurailin sairasloma-, ym. sijaisuuksia ja olin jaksottain palkkatukipaikoilla. Nyt viimevuosina olen ollut avustajana vammaisille ja vanhuksille kodeissa. Eläkeikään on vielä muutama vuosi.
Kyllä tuollaiset vuosi, puolivuotta tai joskus viikkoja ja jopa päiviä menee, saattaisin uupua jos samoja henkilöitä pitäisi useita vuosia hoitaa. Kyllä minä usein toruja saan työkkärissä, että en tosissaan aktiivisesti etsi töitä.
Kun on sinkku, yksineläjä ja oma asunto ja ei ole autoa, niin aika pienillä tuloilla pärjää. Päätä olisi ollut lukea, mutta ei jatkuva stressin sietokyky ole hyvä. Jos on haastava ja vaativa työ, niin paineet ovat sen mukaiset. Olet varmaan suojellut itseni haastavalta uraputkelta.
Työläisvanhemmat olisivat kannustaneet opiskelemaan ja nähneet unelmansa toteutuvan kauttani, mutta minä päätin elää omaa elämääni.
Sain kyllä usein nuorena kommentteja, että miksi sinä luutuat toisten paskoja, siivoat ja pyörittelet mummoja, kun muuhunkin pystyisit.
Minulle itselleni ei ole koskaan olleet tittelit oppiarvot eikä myös työ ihmisen arvon perusta. Kaikki työ ja toiminta, myös vapaaehtoistyö on arvokasta. Teen paljon vapaaehtoistyötä ja siinä pitää myös sitoutua ja on viikko-ohjelmia. Koenkin että juttuni olisi jo enemmän sillä puolella.
Olen hyvin, hyvin samanlainen kuin aloittaja, sillä erotuksella että sinnittelen vielä työelämässä. Olen kohta 40-vuotias, totaalisen loppuunpalanut. Työssäni koen yhtäaikaa sekä täydellistä leipääntymistä että hirveää stressiä deadlineista ja jatkuvista muutoksista.
Myöskään minulla ei ole perhettä, ei kumppania, ei ystäviä eikä harrastuksia. Korkeakoulututkinto sen sijaan on. Samoin kuin aloittaja, laittaudun aina kauniiksi ja pidän itseni fyysisesti kunnossa. Olen kaunis, tyhjä kuori.
Juuri viime aikoina olen miettinyt, että olen elänyt koko ikäni jotenkin irrallaan muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Nyt kun mietin taaksepäin, niin tuntuu siltä kuin minua ei oikein olisi kunnolla ollut koskaan edes olemassa. Olen ajatellut lukea lisää true self ja false self -teoriasta, vaikka tiedän jo kokemuksesta, ettei elämäni lukemalla muuksi muutu. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka päästä kosketuksiin oman todellisen itsensä kanssa ja pelkään myös että se vaatisi enemmän rohkeutta kuin minulla on.
Vihdoin löydän ihmisiä, jotka ymmärtävät suunnilleen mistä on kysymys. Juuri niin, että minua ei ole ollut koskaan olemassa. Olen ollut varmaan lapsesta asti ahdistunut ja puskenut elämässä ahdistus moottorina.Olen hoito-alan ihminen ja minulla on myös korkeakoulutukinto. Työ ja opinnot on ollut ihmisarvon perusta. En juurikaan muista, että olisin nuo suoritukset suorittanut, mutta kai se on uskottava kun kansiosta kaivaa tutkintotodistukset. Mikään koulutus tai työ ei ole oikeasti tuntunut omalta. Hoito-alalle tuli mentyä, kun oli kaunis valkoinen mekko päällä, työssä uuvuin hyvin nopeasti, en ole ollenkaan hoitaja-tyyppiä. Oksetti jokapäivä koko ammatti ja harjoitteluissa jo huomasin, että tämä ei ole minun juttu. Mutta mitään kun ei saanut jättää kesken.Yliopisto-opinnot olivat pakoa hoito-alan työstä ja pois pääsy onnistui, mutta ei lainkaan olemalla kiinnostunut jostakin opiskeltavasta asiasta vaan sen perusteella mihin pääsee yhdellä pääsykoekirjalla, jonka voi melkein ulkoa opetella.Sekin onnistui vetää väkisin puskemalla. En ole päässyt toteuttamaan itseäni millään elämän alueella. Tosiaan kaunis tyhjä kuori, ihmettelen sitäkin, miksi minulla ei ole ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen minkään laista parisuhdetta, vaikka se voisi olla kiva, jos sopiva sattuisi kohdalle, mutta ei taida tällaiselle sopivaa löytyä, kun on itsensä kanssa niin hukassa. Olen kun Liisa ihmemaassa. Mutta elossa näköjään pysyy, kun syö jotain. Pitkässä juoksussa pystyisin tekemään jotain työtä ehkä päivän viikossa ja muu aika menee palautuessa. Uuvun ihmisten näkemisestä, vaikka ne olisivat mukavia, mutta yksinkään ei ole hyvä olla. Hyvä ei ole mitenkään. Vituttaa olla valittaja, en pidä valittajista. Olen myös niin täynnä omaa ulkonäkökeskeisyyttä. Hiukset, meikki, vaatteet, tyyli upeasti ja ahdistaa kuulla siitä sjatkuvaa suitsutusta, kukaan ei ole kiinnostunut millainen muuten olen. Olisi mukava kun arvostettaisi muutakin kun ulkonäköä. Mutta minulla tulee olemaan tämä, vaikka olisin parisuhteessa ja sekin voisi ruveta ahdistamaan tai sitten olla liian etäinen. Ihminen voi elää, olematta olemassa, on se aika outoa.Minä voisin tehdä vaikka mitä "paska duunia", jos se vain tuntuisi omalta, vaikka olen kuinka kouluttautunut, mikään ei tunnu omalta.
No enpä kyllä sanoisi edes "suunnilleen", tuo menee niin yksi yhteen.
Opiskelualan valitsin aikanaan pääasiassa sillä perusteella, mistä tiesin selviäväni helpoimmalla. En ajatellut yhtään tulevaa työtä, en ole koskaan ajatellut. Minua hämmensi kun jo joskus yläasteella ihmisillä oli konkreettisia haaveammatteja. Itse en oikein osannut edes kuvitella, että olen vielä joskus oikeasti aikuinen.
Minulla on ollut sama periaate, että mitään ei saa jättää kesken, missään ei saa luovuttaa, mieltään ei saa muuttaa, kaikki on katsottava loppuun. Niinpä tuhlasin kaikki opintotukikuukaudet täysin käyttökelvottomaan tutkintoon. Opiskelutahtini hiipui koko ajan loppua kohden, mukavuudenhaluisena otin aina vain vähemmän läsnäolokursseja, kun tein melko raskasta työtä yövuoroineen opintojen ohessa. Mutta hammasta purren väänsin tutkinnon valmiiksi.
Itse olen elänyt parisuhteissa melkein koko ikäni teinistä lähtien, pisin neljäntoista vuoden suhde päättyi muutama vuosi sitten siihen kun mies ymmärsi lähteä ja perusti perheen toisen kanssa. Tunnen syyllisyyttä siitä että hän tuhlasi elämäänsä minun, olemassaolemattoman ihmisen kanssa niin pitkään. En kyennyt suunnittelemaan tulevaisuutta, koska olen aina toivonut että sitä ei edes olisi.
Jokin aika sitten kokeilin taas parisuhdetta vuosien tauon jälkeen, mutta ei tule mitään. Olen liian apaattinen, väsynyt ja ahdistunut. Se pitää myöntää että toisen kanssa hiljaa peiton alla makaillessa suhteellisen ajatuksettomassa tilassa on hyvä olla ja ahdistus katoaa. Mutta keskustelu ja erilaiset tekemiset tökkivät. Hirveintä olisi ajatus siitä, että jossain vaiheessa pitäisi tutustua lähemmin toisen sukuun ja ystäviin. En tule toimeen ihmisten kanssa, en jaksa enää sosialisoida, kaikessa mitä muut sanovat on mielestäni jotain vikaa. Ja miten minulla voisi olla sanottavaa kun minua ei oikeastaan edes ole.
Melkeinpä ehdottaisin sinulle ystävyyttä, ellen tietäisi ettemme kumpikaan pysty ystävyyteen. Mukavaa kuitenkin että olit kommentoinut, kävin tiuhaan katsomassa. Aloituksesi kolahti jotenkin niin täysin.
Vielä jatkan sinulle aloittaja. Jotenkin ihan aavistan mitä sisimmässäsi olet kokenut. Olet joutunut elämään ja suorittamaan jotain, mitä et rehellisesti sisimmässäsi olisi kokenut omaksesi ja olet kokenut etteivät voimavarasi riitä toteuttamaan sitä kaikkea sitten käytännössä. Ei sitä ihminen jaksa pitkään, jos joutuu aina painimaan kestämisen äärirajoilla. Sinulla saattaa olla myös sisäinen "häpeä" ja kasvojen menettämisen pelko että sosiaalinen status menee jos tunnustan ihan itselleni, perheelle ja miljöölle, etten taida sittenkään olla riittävän vanha sille mielikuvalle minkä olen tähän asti pystynyt ympäristölleni antamaan. Oletko tunnustanut totuutta edes terapeutille. Kun vaihtaa alaa ja alkaa jälleen opiskelemaan, niin kulissi säilyy ja entinen jatkuu.
Sinulla taitaa olla nyt päällä totaalinen burnout. Jospa otat nyt elämän ihan rennosti, lepäät ja hoidat itsesi kuntoon. Saattaa kulua aikaa, jopa vuosia. Sitten alat pikkuhiljaa miettiä, että mitä voisit tehdä. Alussa vaikka muutama tunti ihan helppoa palkka- tai vapaaehtoistyötä. Ja jotain sellaista, jossa ei varmasti kuormitu liikaa vaan sitä on ihan kiva tehdä.
Meillä itsekullakin on täällä omanlaisemme elämä, ainutlaatuinen sellainen. Ei ole ulkonaisesti kahta saman näköistä niin kuin ei tehtävämmekään ole samalaisia. Taloudellisesti saattaa vaatimaton työ tuoda rajotteita, mutta ei se raha ja rikkaus ole tae onnellisesta olemassaolosta. Muista olet ihan arvokas ja hieno ihminen vaikka et jakaisikaan siinä nousevassa ura- ja oravanpyörässä.
Jos kurkkua kuristaa ja rinnasta ahdistaa, oireita pystyy kyllä lievittämään. Esim. hengitysharjoitukset ja joogavenytykset helpottavat kummasti oloa. Kotona on niitä mukava tehdä ja huomaa kuinka hermosto rauhoittuu. Mut kyllä ahdistuksen syylle tarvii myös tehdä jotakin.
Ahdistuksessa hermot ja lihakset ovat ylikireät ja elimistö ylivalmiustilassa. Se aiheuttaa mm. kurkun kuristusta ja rinnan ahdistusta ja kaikkea muuta...
Kassuliini tässä vielä.
''Oikea minä'' ja ''valeminä'' ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien kun parikymppisenä aloin olla hukassa itseni kanssa.
Aloin senkin takia myöhemmin työttömäksi jäätyäni opiskella psykologiaa ja suoritinkin arvosanat. Luin myös psykiatrian kirjoja, ja törmäsin Alice Millerin kirjoihin. Ne ns kolahtivat täydellisesti minuun.
Pohdin asiaa, minuutta, sitä oikeaa, ja valeminää. Kehitin mielikuvaharjoituksia. Ne kuulostavat typeriltä mutta toimivat minulla.
Minulla oli monellakin tapaa vaikea lapsuus mutta siihen en nyt mene. Mutta siellä ovat kuitenkin ne syyt että kehitin valeminän, olin myös ns näkymätön lapsi.
Tuo mielikuvaharjoitus on tämä: Ulkoisten, vanhempien, opettajien, työnantajien ja yhteiskunnan vaatimusten takia ihminen sisäistää jo lapsena nuo vaatimukset ja odotukset ja niistä siis tulee omia. Ihminen luulee että ne ovat minulle hyväksi jms.
Se oikea minä jää kehittymättä ja sivuun, heitteille. Parhaiten tämän käsittää, kun kuvittelee että oikea minä on pieni lapsi, joka odottaa että häntä autetaan kehittymään, häntä vaatetetaan ja ruokitaan, hellitään. Mutta mitä suorittava ihminen tekee? Kulkee jatkuvasti tuon lapsen ohi, ei huomaa, ei kiinnitä huomiota, ei ruoki eikä pidä sylissä. Ja jos nälkiintynyt lapsi ääntelee ja yrittää tarrautua kiinni, ihminen sysää hänet väkivaltaisesti pois. Koska hän tuntee HÄPEÄÄ! Tuo lapsi aiheuttaa ohikiitävän hetken kosketuksen aitoihin tunteisiin ja nehän täytyy tukahduttaa!
Ja koko ajan tuo ihminen pitää tarkasti huolta valeminästä, joka on vain pelkkä eloton, tunteeton nukke. Hän pukee sitä puhtaisiin vaatteisiin, pesee ja huoltaa.
Ja oikea minä on nääntymäisillään nälkään, sillä on vain rääsyt vaatteina, ja sillä on ruhjeita ja haavoja väkivallan jälkeen. Se on vain pelkkä pieni nyytti pimeässä nurkassa.
Mitä pitäisi tehdä? Silloin kun tuo eloton nukke alkaa ahdistaa ja kaikki tuntuu yhtä kuolleelta kuin tuo valeminä?
Täytyy kääntyä tuon ruhjotun oikeanminän puoleen vaikka tuntuisi kuinka pelottavalta ja kipeältä. Tuon ruhjotun kipu ja tuska on SINUN kipuasi. Se pitää ottaa huomioon, sitä pitää ruokkia ja vaatettaa, pestä haavat ja hoitaa terveeksi. Sille pitää rehellisesti sanoa: Minä tarvitsen sinua. Silloin te yhdessä, pikku hiljaa, toivutte ja tervehdytte. Ja myös tutustutte kipuun mutta myös aitoon iloon ja minuuteen.
Kyse on siis tuossa ruhjotussa hylätystä minästä, jonka ohi on aina kävelty, jota ei ole huomioitu. Sellaiset aikuiset jotka ovat ''sinuja itsensä kanssa'' ovat siinä onnellisessa asemassa että vanhemmat ovat ottaneet heidät aidosti huomioon. Silloin heidän oikeasta minästä ei ole tullut ruhjottua vaan ovat saaneet kasvaa terveeksi, punaposkiseksi tenavaksi.
Miksi sitten niin useat vanhemmat kävelevät lapsensa oikean minän ohi? Koska heille on lapsena tehty samoin ja he tuntevat häpeää kun näkevät aidosti tuntevan lapsensa. He näkevät omassa lapsessaan kaltoin kohdellun itsensä ja tuo kipeä tunne täytyy tukahduttaa hinnalla millä hyvänsä. Ja näin lapsi kadotetaan itseltään.
Kuinka usein minä olenkaan kuullut aikuisen miehen kertovan kuinka isä hakkasi ja löi ja ''voi kuinka se oli hyväksi ja minusta kasvoi kunnon mies!'' Siinä puhuu kadotettu lapsi joka häpeää tunteita, väärin kohdelluksi tulemista, jopa vihaa.
Alice Milleristä vielä. Hän on psykoanalyytikko joka aikoinaan kehitti mullistavia teorioita. Hän on kirjoittanut monia kirjoja, lapsuudesta, väkivallasta, lapsen mielen manipuloinnista. Jos jotakuta kiinnostaa, olisi hyvä aloittaa ensimmäisestä kirjasta Alussa oli kasvatus. Silloin pääsee käsitykseen hänen luomistaan teorioista, esim ''musta pedagogiikka''. ''Lapsen sielunmurha'' on riipaiseva termi.
Tämä minun sepustukseni taitaa olla aika eriskummaista mutta jos yksikin käsittää mitä ajan takaa, olen tyytyväinen.
Käsitin ihan täysin. Kirjoittelin tuossa ylempänä minäkin. Itse ihmettelen sitä, että olen juuttunut tähän itkutilaan. Itku on koko ajan lähellä ja yksin ollessani itken helposti ja usein. Saan itkukohtauksia joille ei tunnu tulevan loppua. Tiedän että minussa itkee se henkisesti laiminlyöty lapsi, suorastaan tunnen sen. Muistan miten en joskus aikaisemmin itkenyt juuri koskaan, mutta uupumuksen ja eron myötä muutuin tällaiseksi.
Vielä kun keksisi, miten tästä pääsee eteenpäin, kun tätä on jatkunut jo useita vuosia. Tuntuu että tarvitsisin jonkun vahvan, turvallisen ja osaavan ihmisen joka luotsaisi minut sen kaiken tuskan läpi. Terapeutit koettavat mielestäni vain rakentaa uudelleen jo puoliksi murentunutta "false selfiä", tyyliin laittaudu nätiksi, tapaa kavereita ja hanki joku kiva harrastus.
Persoonakehitys pitää käydä itse läpi. Ei sitä voi muille sälyttää. Se vie aikaa ja itkukin kuuluu siihen.
minulla tuskainen ahdistus 4v avioeron jälkeen, ja läheisriippuvainen . Kaipaan elämänkumppania mutta en löydä. lääkärit ei voi auttaa mun hätä on suuri koska en ole koskaan asunut yksin , 55v. kolme pitkää suhdetta, nyt kamala olo ei kukaan voi auttaa.
Pidä huolta jostain toisesta niin pidät samalla huolta itsestäsikin. Elämääsi tulee sisältöä ja samalla parannat maailmaa olemalla jollekulle/joillekuille rehellinen ja hyvä. Kiittämättömyys on tosin maailman palkka, mutta älä siitä piittaa sillä sellaisia nyt useimmat ihmiset vain ovat.
Aloittaja ja muut vastaajat saivat minut tunnistamaan kirjoituksista itseni. Olen 38-vuotias ikuisuusopiskelija ja aktiiviharrastaja. Lapsuudenkoti oli vaativa ja ahdistava paikka: erityisesti äidin mielialoja piti kuulostella ja meidän lasten tehtävä oli olla täydellisiä palkintolapsia, joilla on mukava kehuskella sukulaisille. Jo edellisissä kirjoituksissa kuvattu valeminä syntyi: kiltti, mukautuvainen, hajuton, mauton, tahdoton.
Pidän nuorena aikuisena puhjennutta paniikkioireilua pelastuksenani. Yleisesti ahdistunut olen ollut niin pitkään kuin kykenen muistamaan ja se diagnoosi istuu minussa varmaan niin pitkään kuin minussa henki pihisee. Ei minusta koskaan tule rentoa ja iloluonteista ihmistä. Mutta kun tiedostan tilani - sen sen mistä se johtuu - voin alkaa opetella armollisuutta itseäni kohtaan.
En voi saada vanhempiani muuttumaan, enkä voi muuttaa sitä millainen lapsuus minulla oli. Mutta minulla on sisälläni sekä vastuullinen aikuinen, että se sisäinen pieni lapsi, joka kauan sitten jäi huomiotta. Minun tehtäväni on, läheisten ja terapeutin myötävaikutuksella, tuoda nämä kaksi persoonaa yhteen. Haluan, että vastuullinen aikuinen minussa hoivaa sisäisen lapseni minussa terveeksi ja ehjäksi.
Tämä minun näkemykseni mukaan on myös haussa aloittajalla. Juuri sisäinen lapsi kykenee haaveilemaan, kuvittelemaan, leikkimään, kokeilemaan. Eli etsimään juuri sitä merkitystä ja tarkoitusta elämälle, joka näkyy ihmisessä tietynlaisena hehkuna. Tällaisten ihmisten seurassa on myös hyvä olla, he ovat kokonaisia eivätkä vaadi minulta liikaa.
Minäkin olen aloittajan tavoin suorittanut niin maan perusteellisesti kaikkea löytääkseni tarkoituksen. Mutta mitä tekisi lapsi moisen vastuutaakaan edessä? Menisi piiloon, antaisi aikuisten hoitaa, koska hän on vielä liian pieni vastuunkantoon ja häntä on mahdotonta pakottaa.
Eli omasta kokemuksestani toivon kaikille kevytmielistä leikkiä. Toivon itsensä hemmottelua, hassuttelua ja satuja. Sillä lailla, pakottomuudessa ja omassa rauhassa, luovuus ja toivo herää. Ja hiljalleen se TARKOITUS, oman elämän punainen lanka, alkaa hahmottua.
Leikkisää syksyä! <3