Kaikki hoito on kokeiltu. Lääkitys, terapia, osasto, kaikki. Olenkin päättänyt tosissani tehdä itsemurhan vuosien pohdinnan jälkeen, mutta en jostain syystä uskalla. Välineet on hankittu ja kuivaharjoiteltukin on. Asunnonkin olen siivonnut ja lemmikit hyvästellyt moneen kertaan. Tosi tilanteessa vaan jänistän. Yritän sanoa NYT teet sen, mutta keho ei vaan tottele. En vaan uskalla.
Mitä tässä nyt enää voi tehdä, jos en itseäni tappaakaan voi? Tekisi mieli kirota.
Mitä tässä nyt enää voi tehdä, jos en itseäni tappaakaan voi? Tekisi mieli kirota.
Vastaukset 17
Vanhimmat
On erittäin tärkeää tietää.
Se että "jänistät" kertoo jo siitä,että kyllä sulta elämänhalua löytyy..
Ehkä näin, mutta mitä ihmettä nyt tässä tekisi. Elää en halua, mutta en nähtävästi kuollakaan. Sietämätöntä tämä
Lähetän sinulle mahdollisimman paljon Jumalan parantavaa rakkausenergiaa.
Kohotan myös bioenergiakenttääsi, että voit paremmin fyysisesti samoin myös värähtelyäsi.
Tuttua niin tuttua. Ensinnäkin pitää olla varma siitä, että saavuttaa tavoitteensa, eikä jää henkiin kitumaan esim. Jonkin aivovamman kanssa.
Mua on estänyt lemmikkien olemassa olo. Ajatus on kuitenkin taustalla, että ehkä sitten, kun kaikki on liian sietämätöntä.
Pois pääsee myöhemminkin, mutta takaisin ei hyödytä pyrkiä.
Oletko ajatellut läheisiä ihmisiä, ja omaisia miltä heistä tuntuu mitä tuskaa heille tuota. Kyllä itsensä tapainen on helppoa, osta muutohuumeita kyllä onnistuu
Ä
Olen jo vanha mies, kävin kesällä hautausmaalla jossa lepäsi lepäsi nuoruusvuosien aikaiset ystäväni. Olin hieman kateellinen heille siitä ,että olivat tehneet tilit selväksi tämän elämän kanssa. Työmme tulokset eivät juurikaan menneet lastemme hyväksi. Asunnot vievät Afrikasta tulleet. Terveyspalvelut jos niitä yleensä saa on vieraskielisten armoilla. Ystäväni vei hautaan liian varhain kova työ ,heikko terveydenhuolto, hyödyn korjasivat muut, eivät lapsemme.
Kuulostaa tutulta. Itsekin kokeillut sähköhoitoa lukuun ottamatta ns. kaikkea. Olen jopa saanut viime aikoina elämäni sattumalta (tai siis olemalla väärässä paikassa väärään aikaan ja luottamalla väärään ihmiseen) siihen pisteeseen, että peli on menetetty, ihan objektiivisestikin ajatellen. Elämä pilalla, aivan täysin, vaikka kaikki asiaan liittyvä paska ei ole edes vielä alkanut. Uskoisitte, jos kirjoittaisin syyn, mutta tunnistamisen välttämiseksi en sitä tee. Neliraajahalvaus nyt ehkä olisi vielä pahempaa, tosin sekin voi tästä tulevaisuudessa seurata. Haters gonna hate. Mutta en jaksa jäädä katselemaan, haluan tämän tragedian jo olevan ohi. Ja minulla on valitettavasti vain yksi ainoa järkevä keino katkaista kierre.
No, suicidaalisia ajatuksia ollut silti jo vuosikymmeniä, pääasiassa loputtoman yksinäisyyden takia. En siis ole angstinen teini vaan lähes keski-ikäinen ja korkeasti koulutettu luuseri.
Hirttäytymisen harjoittelu aikaisemmin tänä vuonna tuntui... aivan liian ihanalta. Tilanne oli kuitenkin se, etten voinut jäädä roikkumaan. Lemmikit olivat kanssani kotona. Ne pitäisi viedä jonnekin hoitoon ensin. Ja sitten varata huone hotellista pariksi yöksi, varmuuden vuoksi.
Onko teidän vaikea ottaa ensimmäistä askelta esim. tavaroiden hävittämiseen? Siis jos on vaikka päättänyt tuhota läppärin ja kännykän, ettei kukaan sukulainen pääse niitä tonkimaan, kun itse on jo poissa. Vaikka sillä ei periaatteessa ole enää sitten väliä.... Itselleni tuo olisi silti tärkeää, ehkä eräänlainen rituaali siivota itseään pois elämästä.
Kunpa vain löytäisi jonkun sielunkumppanin tähän asiaan, siis sellaisen joka on yhtä tosissaan. Mentäisiin hotelliin yhdessä, huolehdittaisiin lääkityksestä ettei tarvitsisi ahdistua tulevasta kuolemasta ja että narun päähän voisi suorastaan nukahtaa (itselläni on aika hyvät mahdollisuudet tähän muutoinkin, mutta barbituraatteja tuskin saan, siksi hirttäytyminen osittaisella ruumiinpainolla ykkösenä), tsekattaisiin yhdessä solmut ja kiinnitys, huolehdittaisiin toisistamme viimeiselle matkalle.
Niin paljon tuttuja ajatuksia! Valitsemani tapa ei kuitenkaan ole hirttäytyminen.
Itse pohdin myös paljon tuota henkilökohtaisen omaisuuden hävittämistä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei se ole tarpeellista. Itseäni ei jälkeen jäänyt puhelin vaikka häiritse.
Itseäni häiritsee enemmän ruumiini löytyminen. Tahtoisin löytyä mahdollisimman tuoreeltaan. En tahtoisi löytyä, kun mätänemisprosessi on jo alkanut. Haluan kuitenkin olla varma, ettei tekoani keskeytetä. Tahtoisin myös, että ruumiini löytäisi joku ammattihenkilö, jolle tämä on osa työtä. En tahtoisi perheenjäsenen tai jonkun siviilin löytävän. Tässä onkin saanut pohtia vaihtoehtoja.
Ehkä tuollainen toveri, joka huolehtisi ja kannustaisi loppuun asti toisi sen verran turvaa, että uskaltaisi. En tiedä.
Oletko koskaan löytänyt kuollutta ihmistä. Joka on ollut kuolleena vuorokauden eli 24 h ei mikään kaunis näky ei omaisille ainakaan, itse olen löytänyt niitä pari. Jättää traumat löytäjälle varsinkin omaisille. Mieti mitä teet oletko itsekäs ajattelet vain itseäsi et muita
En ole löytänyt, mutta toisaalta hyvin harva meistä kuolee nykyään niin, ettei ruumista joku löydä. Kuolema kuuluu elämään, myös siten että osa meistä menehtyy aikaisemmin kuin vanhuksena.
Tietysti järjestäisin asiat sillä tavalla, että löytäjä ei olisi kukaan ns. sukulainen, mutta heillehän on Suomen valtion puolesta joka tapauksessa järjestetty ihan oikeus ja mahdollisuus tulla pällistelemään avattua, mätänevää ruumistani. Sairasta. Mutta sille en oikein voi mitään, ne itsemurhatavat ovat vähissä, joissa ruumista ei koskaan löydetä. Ehkä hukuttautuminen ankkuri kaulassa johonkin valtamereen kaukana rannasta.... mutta eipä ole mun juttu.
Olen nähnyt kuvia hirttäytyneistä paljon. Esim. Googlen kuvahaussa "Jani Reindeerspotting dead" tuottaa realistisia tuloksia. Ovathan ne itsensä koukkuun vetäneet vahanukkemaisia ja hiukan ahdistavan näköisiä: kieli ulkona, pää vinossa, turvonneitakin ja housut usein märkinä... Mutta en taida olla elävänä ja onnettomampana sen kauniimpi näky.
Suomi on aika lailla ulalla. Muutto ulkomaille voisi muuttaa näkökantoja.
"Siis jos on vaikka päättänyt tuhota läppärin ja kännykän, ettei kukaan sukulainen pääse niitä tonkimaan, kun itse on jo poissa."
Itse olen ajatellut laittaa koneen avaamisen salasanan taakse, ei minun lähipiiristäni ketään sellaista osaajaa löydy, joka sen avaisi. Silloin ei tarvitse pelätä sitä, että täältä lähteminen ei syystä tai toisesta onnistukaan ja vielä kaikeksi huipuksi koneen sisältö on tuhottu.
Ja kyllä: koen vaikeaksi ottaa niitä viimeisiä järjestelyaskeleita. On helppo lahjoittaa tavaroitaan pois kunnes ollaan minimissä, siihen olen jo päässyt. Mutta on huomattavasti vaikeampaa tehdä ne viimeiset siirrot. Kaipa asia konkretisoituu liikaa ja psyyken elämänvietti alkaa pistää vastaan. Elämä on ihmisessä sitkeässä vaikka miten järjellä ajatellen haluaisi pois täältä.
"On helppo lahjoittaa tavaroitaan pois kunnes ollaan minimissä, siihen olen jo päässyt."
Mitähän jos laittaisi huutonettiin ilmaiseksi luovutettavaksi suunnilleen kaiken omaisuutensa ja kirjoittaisi ilmoon vielä, että "annetaan pois itsemurhapäätöksen / elämän lopettamisen takia" tai jotain epäsuorempaa? Ottaisivatko viranomaiset yhteyttä (sitä en toivo) vai tulisiko kotiini mieletön korppikotkaryntäys? Olisi mielenkiintoista nähdä niitä ihmisiä ja mitä sanottavaa heillä olisi, jos juuri mitään.
Tunnen häiritseväksi sen, että Suomessa itsemurhan tehneelle suoritetaan aina ruumiinavaus ja omaiset pääsevät katsomaan vainajaa. Voiko sen kiertää tekemällä itsemurhan jossain toisessa maassa? Esim. Reindeerspottingin Janihan tuhkattiin Thaimaassa eikä mätänevää ruumista siis lennätetty Suomeen silvottavaksi näyttelyesineeksi. Toimivatko myös jotkin muut maat yhtä kunnioittavasti menehtynyttä kohtaan vai oliko kyseinen tapaus Thaimaassakin poikkeus? Oletetaan ettei minulla ole passia taskussa, en pidä kehenkään muutenkaan yhteyttä (joten minua ei ilmoiteta kadonneeksi) enkä hirttäydy huoneeseen, jonka olen varannut omalla nimelläni. Olisin vain se unknown white woman.
Jostain kuulin , ettei ihminen halua tappaa itseään vaan sen huonon olon jota potee, itsemurhassa vaan menee koko paketti. Olen itsekin miettinyt usein poistumista, jonkinlaisen helpotuksen olen saanut siitä kun päästän irti kaiken entisen jota olen kokenut, olen vain senhetkinen paljas itseni, en riipu missään henkisesti.
Usein se on juuri menneisyys joka vaivaa, joskus juttelu ns. ammattilaisen kanssa on vain pahentanut tilannetta, siis joku on lisännyt henkistä väkivaltaa jo vaikeaan tilanteeseen. Ulkopuolinen apu voi kyllä olla tärkeää, mutta avun laadun pitäisi olla hyvää.
Kun ei sitä voi tehdä ja sieltä ei sitten ole enää paluuta, niin parasta jatkaa. Ei elämä kuolemaan pääty.
Oletko kokeillut olla ilman mitään psykiatrisia pseudotieteellisiä interventioita ja aivopesentää (psykoterapiaa)? Oletko löytänyt jonkun ihmisen joka aidosti kuuntelee sinua ja haluaa auttaa, eikä vain hiljentää valitustasi kemikaalein tai saada sinut tuntemaan itsesi vialliseksi verbaalisesti manipuloiden, kuten monet psykoterapeutit tekevät?
Jos olet valmis kokeilemaan jotain hieman erilaista ja huuhtoa h*ttiin sen kaiken propagandan, jota mielenterveysjärjestelmämme koko ajan levittää, kokeile lukea vaikka yksi asiaa valaiseva kirja alkuu. Se voi hieman avata miksi olot eivät napeilla parane ja tarjoaa myös vaihtoehtoja. Et häviäisi mitään, mutta voit voittaa paljon. Toivottavasti löydät mielekkyyttä elämään ja uusia syitä elää.
http://www.amazon.com/Your-Drug-May-Problem-Revised/dp/0738210986/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1439549685&sr=8-1&keywords=Drug May be Your Problem