Olen havahtunut eräänlaiseen ongelmaan, joka haittaa elämääni. Tätä on kestänyt vuosia. Aina välillä 'oireet' tulee, lähinnä silloin kun olen yksin ja niitä ei ole kun olen muiden ihmisten seurassa tai esimerkiksi kaupungilla. Kuvittelen siis ihmisiä ympärilleni. Aluksi kuvittelin itsenikin joksikin toiseksi ihmiseksi, jonka elämää sitten elin. No nyt viime aikoina olen huomannut kuvittelevani ITSENI ympärille ihmisiä, joiden kanssa "keskustelen" pääni sisällä. Jos olen yksin, niin saatan joskus ehkä jopa puhua ääneen näiden ihmisten kanssa. Otan katsekontaktia näiden kanssa, eli katson merkitsevästi joihinkin huonekaluihin joiden kohdalla kuvittelen näiden mielikuvituskavereideni olevan. En kuitenkaan näe heitä, mutta tavallaan he ovat 'läsnä'. Homma ei ole ok, koska nämä kuvittelemani ihmiset ovat ihan todellisia joiden kanssa vietän aikaa työpaikalla. Lähinnä sellaisia, joiden kanssa haluaisin olla kaveri tai muuta sellaista. Tämä alkoi siis äsken häiritsemään todella kovasti ja tiedän että tämä on todella väärin ja kuulostan idiootilta, hullulta. En ole menossa pilaamaan uraani menemällä mihinkään pöpilään, joten haluan jotain vertaistukea ja neuvoja tai edes tietää mitä hittoa tämä on!!! Googlettelin tätä, mutta ei löytynyt millään osaamallani kielellä mitään. Psykoosi, skitsofrenia??? En käytä päihteitä, elän aika unelmaelämää mielestäni, mutta siitä elämästä puuttuu kaverit ja uskon tämän vaivan olevan se syy miksi minulla ei ole oikeita kavereita.
Mikä minua vaivaa
Pöpiksitullut
12<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ymmärrän sinun hyvin koulutettu ja aineellisesti varakas menestyvä ihminen, mutta sinulta puuttuu todellinen kanssakäyminen läheistesi kanssa. Kun aitoa yhteyttä ei ole eikä ystäviä, niin mielesi yrittää korvata moisen "haamuystävillä".
Meikäläinen kun ei ole rikas niin saattaa joskus saada sielulleen ruokaa katselemalla kauniita hulppeita asuntoja ja sisustuslehtiä, mutta kyllä se saa jäädä siihen. En jää asumaan pilvilinnoihini ja päiväunelmiini ja oikeastaan totean, että taidan sittenkin olla onnellinen vaatimattomassa asunnossani ja en kaipaa luksusta.
Elän vaatimatonta arkea, sukulaisia ei ole paljoa, mutta ihmissuhteet ja elämä, joka on todella aitoa ja en viljele kulisseja.
Pystyt ajatuksissasi vajoamaan todellisuuden ja mielikuvituksen maailmaan ja sen raja uhkaa olla häilyvä. Onneksi tajuat että todellisuus on eri asia kuin nuo "haamut". Olisit varmaan hyvä taiteilija tai kirjailija, kun eläytymiskyky on tuollainen.
Kerrot että ilmiö on kestänyt vuosia, mutta viime aikoina ne ovat tulleet yhä konkreettisimmiksi ja alat olla huolissaan ja se ei ole enää psyykeelle mieluista. Ei kai tuollaisesta ole enää pitkä matka psykoosiin.
Olen vankasti uskovainen, mutta en sotke uskomiseeni kuviteltuja aistiharjoja. Joskus on sattunut todella yliluonnollista, mutta sitä ei mielikuvituksella sekoiteta ja en voi verrata kertomaasi omaani.
Jospa sinun on aika nyt ottaa askel todelliseen elämään, ja vaikka hieman nöyrtyä ajattelematta että menetät kasvosi. Niin ovat monet muut joutuneet tekemään, hakemaan apua. Oletan että olet sisimmässäsi väsynyt, onko sinulla yhteyttä omaan todelliseen minääsi ja tunteisiin.
Kun olet varakas henkilö, niin sinulla resursseja vaikka yksityiseen psykiatriin. Olen maallikko, mutta aika laajasti elämää tarponut ja vuosikymmeniä täällä tarponut.
"Tämä alkoi siis äsken häiritsemään todella kovasti ja tiedän että tämä on todella väärin ja kuulostan idiootilta, hullulta. En ole menossa pilaamaan uraani menemällä mihinkään pöpilään, joten haluan jotain vertaistukea ja neuvoja tai edes tietää mitä hittoa tämä on!!! "
Taidat suhtautua aika ennakkoluuloisesti mielenterveysongelmiin ja -ongelmaisiin? Myös hoito on sinusta "pöpilässä" olemista. Miettisitkö vähän!
En missään nimessä ajattele että olet pöpi tai mielenterveysongelmat ovat hävettäviä ja niitä potevat huonompia.
Sinä itse aloituksessa leimasit asian niin, ...En ole menossa pilaamaan uraani menemällä mihinkään pöpilään, joten haluan jotain vertaistukea ... Pelkäät että jopa urasi on vaakalaudalla jos käynti terapiassa paljastuisi.
Saattaa olla että olet vain liian paljon yksin, et voi jakaa niitä sinulle tärkeimpiä asioita. Jos ihminen on liikaa yksin, niin sanotaan että hän "mökkiintyy". Et ole fyysisesti yksin, mutta kun niitä läheisiä ei ajatuksen jakajia ei ole, niin astut fantasiamaailmaan. Joillain herkillä näyttelijöillä voi jäädä rooli päälle. Lieneekö samanlaisesta herkkyydestä kysymys.
Tulee mieleen, että miksi et voisi käydä yksityisellä psykologilla. Heillä on vaitiolovelvollisuus. Saattaa olla että olet työsi vuoksi yliväsynyt vaikka sitä tunnista, koska pidät työstäsi. Asiantuntija saa senkin helposti selville.
Muistinpa viimein tulla takaisin tänne. En siis tarkoittanut enkä edelleenkään tarkoita, että "pöpilässä" olevat ihmiset olisivat jotenkin vähempiarvoisia. Kaikki ovat yhtä tärkeitä ja kaikilla on joskus jotain ongelmia päänsä sisällä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Tiedän itse kokemuksesta ja tuttavapiirissänikin on ihmisiä, joilla on vähintään jotain työuupumusta, masennusta ja ajattelen itse etteivät ne ole sairauksia verrattavissa vaikka sepelvaltimotautiin, mutta jos ihminen alkaa näkemään, kuulemaan tai muuten kokemaan harhoja niin kyllä silloin on jokin pielessä! Myönnettäköön, pöpilä sana oli tässä asiayhteydessä todella huono.
Työelämän suhteen aloitin vastikään täysin uusissa hommissa ja tätä muutosta olen odottanut kauan. Tai no, se mahdollistaa toisen muutoksen josta olen unelmoinut pienestä asti. Suoraan sanottuna koen pilaavani urani, jos jättäydyn nyt pelistä pois ja mistä sitä tietää minkälaiseen "pöpilään" sitä jopa voisi joutua ja mitenkä kauaksi aikaa. Ja mitä tuohon työuupumukseen tulee, niin en kyllä usko. Vietinhän vasta kuukausi sitten kesälomaa ulkomailla! Toki parin viikon loma ei riitä työuupumuksen korjaamiseen, mutta sitten sitä olisi ollut jo vuosia ja olen mielestäni kahden viime vuoden aikana tullut aina vain onnellisemmaksi, kunnes nyt sitten tavallaan ahdistaa muttei kuitenkaan nämä ongelmat
Olen nyt viime päivinä yrittänyt olla ajattelematta omiani ja joskus se tekee jopa tiukkaa. Aivan kuin olisin siitä jollain tapaa riippuvainen. Tuntuu etten osaa vetää rajaa sille mitä muut ihmiset ajattelee ja mitä minä ajattelen, joten en tiedä mikä on tavallaan "normaalia" ajattelua. Olen yrittänyt turruttaa ajatukseni kuuntelemalla musiikkia tai katsomalla tv-sarjoja niinä hetkinä kun ajatukset ovat ottamassa vallan. Kysymys kuuluukin mitä te ajattelette?
Vaikeaa ajatella mitään varmaa astumatta toisen kenkiin. Mutta tällä pintaraapaisulla suosittelisin seuraavaa:
- Käy tapaamassa psykiatria ja keskustele tästä ilmiöstä hänen kanssaan. Terapeutit ovat ammattilaisia, joiden kanssa voi keskustella turvallisesti ja ilman leimautumisen pelkoa mistä vain. Oli keskustelun lopputulos mikä hyvänsä, olet ottanut askeleen sinua painavan asian korjaamiseksi, mikä jo itsessään keventää taakkaasi.
- Jos sosiaalinen verkostosi on kovin kapea, liity vaikkapa urheiluporukkaan (esim. sähly) tai hakeudu sinkkutapahtumiin (esim. EuroSinkut) tai mihin hyvänsä tapahtumiin tai ryhmiin, joissa X määrä ihmisiä kokoontuu yhteen viettämään aikaa. Facebookissa on ystävähakusivuja ja myös treffipalstoilla (esim. Suomi24) voi hakea ystäviä eikä vain treffiseuraa.
Näillä uskoisin sinun pääsevän pitkälle. Tsemppiä!
Oletkohan joutunut kasvamaan ympäristössä, jossa lapselle ei ole suotu olla iloinen leikkivä lapsi. On pitänyt olla jotain, tanssia toisten toiveiden mukaan. Ei ole saanut olla nuhruinen, vallaton. Näytettiinkö perheessä tunteita ja puhuttiinko vain pinnallisuuksia. Asiantuntija voi auttaa sinua jäljittämään mistä kertomasi johtuu.
Kerrot että olet jotenkin riippuvainen "maailmastasi". Kyllä se on jotain pakoa ja tapaa helpottaa yksinäisyyttä ja pahaa oloa. Se on hyvä, että järjellä tiedät todellisuuden ja harhan eron.
Lapsilla ja erittäin herkillä ihmisillä eläytymiskyky fantasiaan ja satumaailmaan voi olla niin voimakas, että he helposti aineellistavat ja kokevat aistihavaintoja satumaailmasta.
Olin kerran joulunaikaan oppaana yrityksessä "rakennetussa joulukylässä". Jännittyneet lapset kertoivat ihan oikeasti nähneensä tonttuja ja haltijoita ladoissa ja metsikössä kierroksen aikana.
Uskon enkeleihin ja yliluonnolliseen maailmaan ja todellisuuteen, mutta siinä on ero milloin näyt ovat aitoja ja milloin sielullisten hurmosaistimuksia.
Ei kai se haittaa, jos on onnellinen, pärjää, suoriutuu toimestaan, vaikka elää välillä omissa afääreissään, mutta jos asia alkaa vaivata ja pelottaa, niin silloin siitä ei ole enää hyötyä vaan taipumus alkaa olla painajainen. Varsinkin jos pelkona on sekoaminen ja että lapanen karkaa käsistä.
Kertomasi kokemus saattaa olla hyvinkin yleinen, mutta ihmisillä puuttuu rohkeus puhua jakaa kokemuksia, samoin kuin yliluonnollisista kokemuksista, koska pelkona on pöpiksi leimautuminen. Mielestäni et ole ollenkaan pöpi vaan erittäin fiksu ja ajatuksiltasi rikas persoona. Kun asia vaivaa mieltäsi, niin en kyllä usko, että uusi työ vaarantuu, jos käyt juttelemassa ihan ammattilaisen kanssa. Se on kyllä tuurin peli, että löytää sopivan sellaisen, jonka kanssa voi luontevasti asioitaan käsitellä.
Minä olen vain maallikko, en ole saanut koulutusta psyykeen alalta, mutta koko ikäni olen ollut kiinnostunut ihmisestä ja siitä mitä ihmisen mielessä liikkuu. Olen lukenut myös valtavasti elämänkertoja. On se vain niin, että meistä jokainen on ainutlaatuinen pakkaus, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Ja kuka sen voi määrittää, missä kulkee normaalin ja hulluuden raja?
" Jännittyneet lapset kertoivat ihan oikeasti nähneensä tonttuja ja haltijoita ladoissa ja metsikössä kierroksen aikana."
Tähän samaan ilmiöön perustuu 95%:sti seurakuntien toiminta, seurakuntalaiset odottavat näkevänsä enkeleitä ja odottavat sisimmässään Jumalan johdatusta, ja tämä ruokkii koko ajan heidän sisimpiä toiveitaan valheellisesti. Kun aloin tajuta tämän valheen, aloin lopettaa seurakunnissa käynnit.
Olen sinun mielestä fanaattinen uskovainen, ollut sitä kymmeniä vuosia. On minulla jotain yliluonnollista kokemusta ja paljon kokemusta johdatuksesta, mutta ei niitä voi mitenkään soveltaa aloittajan kuvailemiin kokemuksiin. Jumalan toiminta on niin yllättävää, ettei siihen voi mitenkään itse "kävellä" sisään. Uskon että monilla ihan oikeasti uskovaisilla on paljon sielunelämän fantasiaa ja suggestioita, joihin voidaan päästä pumppaamalla mieltä keinotekoisella ylistyksellä.
Olen uskovainen, mutta kyllä sellainen "järki-" ja tahtoihminen. En kaatuile enkä koe hurmosjuttuja. Jumala rakastaa kaikkia, myös sielunelämältään herkkiä ihmisiä. Ehkä sinä, järjenääni, olet sitten odottanut fantasioita. Ei Jumala toimi meidän sielunoikkujen mukaan.
Kuitenkin,järjenääni, jätät sen 5 % Jumalan ihmeiden piikkiin. Kyllä Jumalan on antanut ihmiselle ihan oikeasti järjen ja ilmoitetut Kirjoitukset ja omantunnon. Kyllä niitä on ihan suotavaa käyttää rukoillen voimaa ja johdatusta arkeen ja elämään. Emme sittenkään voi ennakoida tulevaisuutta ja elämän pituutta.
En suosittele psykiatriaa, he vaikuttavat toimivan toisin kuin lääkärin tulisi, siis ei ajatella ennen kaikkea potilaan parasta. Parasta kun pitää itsensä hillittynä ja välttää lääkitystä ja opettelee tuntemaan mikä on hyväksi itselle.
Miten olisi Raamatun lait ja säädökset, voisi olla hyvästä oppia tuntea tätä puolta (5.Mooseksen kirjaa) ja vaikka 5. Mooseksen kirjan 30:11-14 mukaisesti tai rabbiinien ohjeiden mukaisesti ja aiheeseen liittyvää viisauskirjallisuutta kuten Salomonin Viisaus tai Siirakin opetukset.
Minä ole uskovainen, mutta en kyllä pidä huonona asiana kääntyä psykiatrian puoleen. Ihminen on kokonaisuus: ruumis, sielu ja henki. Joskus on vain niin, että fyysinen lääkäri on paikallaan kun fysiikka keho pettää, kun on ongelmia psyyken (sielun) puolella, niin auttaa voi psykologi tai psykiatri ja kun on sielunhoidollisista ja uskonnollista asioista kysymys, niin pappi on paikallaan.
Sanoit että "En käytä päihteitä, elän aika unelmaelämää mielestäni, mutta siitä elämästä puuttuu kaverit ja uskon tämän vaivan olevan se syy miksi minulla ei ole oikeita kavereita."
Voisiko kuitenkin olla niin, että yksinäisyys/kaverittomuus on nimenomaan se syy oireiluusi? Ei kuulosta mitenkään siltä että olisit "pöpi" päästäsi. Eikä varsinkaan skitsofrenialta tms. Mutta jos asia vaivaa kovasti, kannattaa käydä puhumassa lääkärin kanssa.
Itselläni kokemusta vähän vastaavanlaisesta. Tulee mieleen, että "oireilusi" johtuisi siitä ettei sinulla ole kavereita, ja kenties työpaikallasi on henkilöitä, joihin haluaisit tutustua, mutta jostain syystä et uskalla lähestyä heitä? Ja se sitten aiheuttaa tuota "haaveilua"... Jos saisit itsellesi ystäviä, varmaan tuo "ongelma" poistuisi.