Hei te joilla ei oo masennukseen "tehonnu" terapia eikä lääkkeet mitenkään tyydyttävästi, miten teiän elämä on niin sanotusti sujunut? Mitä on tapahtunu terapian jälkeen? Saitteko jotakin jatkohoitoa? Entä miten motivoitte ittenne tähän elämään kiinni ja mistä saatte toivoa paremmasta (jos em. asiat onnistuu ylipäänsä)?
Mä en tiiä, mitä ihmettä teen, kun mun oma terapiani pian loppuu. Elämän pitäis olla vasta edessä, nyt on alkamassa lukion abivuosi, ja miten mä toivonkaan, että en enää heräis seuraavana päivänä. Mulla on henkinen vointi romahtanu ala-asteen loppupuolella jo aikoinaan ja yläasteelle tultaessa se kai saavutti pohjansa, joten voin rehellisesti sanoa, että olen yrittäny kauan jaksaa tän kanssa, vaatimalla vaatinut apua, kun se on yritetty multa estää väkisin ja pakottanu itteni muitten seurassa erilaisiin rooleihin. Ei olis kannattanu näköjään.
Mä en tiiä, mitä ihmettä teen, kun mun oma terapiani pian loppuu. Elämän pitäis olla vasta edessä, nyt on alkamassa lukion abivuosi, ja miten mä toivonkaan, että en enää heräis seuraavana päivänä. Mulla on henkinen vointi romahtanu ala-asteen loppupuolella jo aikoinaan ja yläasteelle tultaessa se kai saavutti pohjansa, joten voin rehellisesti sanoa, että olen yrittäny kauan jaksaa tän kanssa, vaatimalla vaatinut apua, kun se on yritetty multa estää väkisin ja pakottanu itteni muitten seurassa erilaisiin rooleihin. Ei olis kannattanu näköjään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuntoutuksia, sairaslomia, kuntoutuksia, terapoita, kuntoutuksia.
Mikään ei ole muuttunut 7 vuoden "hoidon" jälkeen, ja tuskin tulee koskaan muuttumaankaan.
Joskus sähköhoito auttaa kun lääkkeistä ei oo apua. Tehdään nukutuksessa. Ainakin 10 krt jaksoina kerran viikossa. Lääkäripäättää yksityiskohdista.
hei, älkää menkö sähköhoitoon ikinä, edes vapaaehtoisesti.
keksikää jotain muuta.
Neuvoisin, että koeta vielä jaksaa. Jatkohoitoa ja tukea saat kyllä ja elämä voi tuoda mukanaan yllättäen hyviäkin juttuja.
Olen itsekin ollut ihan romuna peruskoulun ja lukion; masennusta/itsemurhayritys. Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan ja olin sielläkin aika yksin. Jotenkin elämä kuitenkin lähti rullaamaan ja opiskelijaterveydenhoidon kautta sain apua. Oma kypsyminen ja aika tekivät tehtäväänsä...nyt olen ihan onnellinen ja elämääni tyytyväinen.
Älä luovuta, mutta älä myöskään vaadi kohtuuttomia itseltäsi.
maksaa ? Naapuriko ? voiv.....
Mielialalääkkeet eivät tehonnu. Uskonnollisesti asennoitunut terapeuttini kanssa sukset menivät pian ristiin.
Hän yritti minua saada luopumaan viinankäytöstä työaikana. Sen takia sain lemput Kotkan satamasta.
Oli täystyöllisyyden aikaa. Elettiin 1970 lukua. Katsoin, että työnteko se korjaa muutaman viinapöllyssä tehdyt hölmöilyt.
A-klinikan johtaja puhui Stevecon johtajalle, että anna tälle ukolle vielä mahdollisuus. Niin pääsin takas työhön.
Lääkkenä oli psykiatrin ehdottama Limbitrin. En osannut sitä käyttää. Myöhemmin toinen psykiatri katsoi ettet sinä tuota lääkettä tarvitse.
Pysyvää apua ole saanut Reikimeditaatioharrastuksesta (Rm). Se ei lupaa mitään ilman kovaa työtä. Se pitää paikkansa kuten esim. maratonharrastuskin.
Em. jutun juoni perustuu siihen että se kehittää säännöllisesti harjoitettuna sisäeritysjärjelmää niin että p a l a u t u m i n e n kaikista vastoinkäymisistä on mahdollista.