Olen vähitellen alkanut tajuamaan että en kärsi ainoastaan huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta vaan että pohjimmiltaan mulla on oltava jokin vakavampi häiriö meneillään. Ruumiinkuvahäiriö, BDD. Tai joku sellanen.
Tuntuu etten tule ikinä olemaan tyytyväinen itseeni kun aina keskityn itsessäni enemmän pelkästään virheisiini. Erityisesti kasvoihini. Ja tarkkailen itseäni peilistä lähes päivittäin kotona, myös käsipeilin avulla. Töissä käyn varmaan tunnin välein vessassa tarkistamassa miltä näytän ja välillä saatan näyttää ihan normaalilta mutta taas hetken päästä olen niin ruma. Mulla on usein päässä sellainen mielikuva kasvoistani että olen todella kuvottavan näköinen ja kun tarkistan asian peilistä niin en olekaan ihan niin kuvottava mutta ruma silti.
Eniten vihaan itsessäni kasvojeni ihoa ja uskon ihoni tekevän minusta ruman ja vastenmielisen. Vaikka minulla ei ole suurempaa ongelmaa ihoni kanssa ja on välillä herättänyt ihmetystä miksi haen apua sellaiseen ongelmaan jota ei edes näy päälle päin. Milloin huomaan että ihooni on ilmestynyt muutama näppy, ihoni on tosi rasvaisen näköinen, liian punoittava ja lukuisia muita. Olen tuhlannut muutaman vuoden aikana varmaan satoja euroja eri ihonhoito tuotteisiin ja montaakaan purkkia en ole käyttänyt vieläkään loppuun kun aina olen ostanut uutta uuden perään koska mikään ei ole tuonut lopullista apua ihooni.
Kaikesta huolimatta joskus on äärettömän vaikea keskittyä hyviin puoliini ja hyviä puoliakaan ei aina ole vaikka kuinka yrittäisin ajatella positiivisesti. En edes aina arvosta sitä millainen olen ihmisenä. Minulle on sanottu että olen ihana, sympaattinen, aurinkoinen ja mukava mutta minä ajattelen ja tiedän että olen oikeasti vain ujo, sulkeutunut ja itsekäs ja olen mitäänsanomaton ja osaan vain peittää todellisen minäni niin hyvin ettei kukaan huomaa mitään. Joskus olisin kyllä niin helpottunut kun joku edes kysyisi huolissaan että onko mulla kaikki hyvin. Silloin saattaisi olla vaikea pidättää itkua.
Vaikka en haluaisi niin alitajuntaisesti vertaan välillä itseäni myös toisiin naisiin ja mielestäni poikkean kaikista ja olen aina se oudoin.
En usko että kukaan tälläistä kestäisi parisuhteessakaan enkä muutenkaan usko että olen tarpeeksi hyvä kenellekään.
Välillä olen todella ahdistunut ja masentunut mutta välillä on päiviä kun "oireita" ei ole ollenkaan. Silloin kun olen oikein ahdistunut saatan ajatella miten helpottavaa olisi kun kuolisi. Mutta en ikinä ole suunnitellut mitään niin hirveää vakavemmin. Joskus en vain ymmärrä mikä tarkoitus elämällä edes on. Enkä ymmärrä ainakaan sitä mistä tällainen vääristynyt minäkuva ja ulkonäköpaine on lähtenyt. Joskus myös mietin mitä jos vain ajattelen ongelman vakavammaksi kuin se todellisuudessa onkaan.
Tuntuu etten tule ikinä olemaan tyytyväinen itseeni kun aina keskityn itsessäni enemmän pelkästään virheisiini. Erityisesti kasvoihini. Ja tarkkailen itseäni peilistä lähes päivittäin kotona, myös käsipeilin avulla. Töissä käyn varmaan tunnin välein vessassa tarkistamassa miltä näytän ja välillä saatan näyttää ihan normaalilta mutta taas hetken päästä olen niin ruma. Mulla on usein päässä sellainen mielikuva kasvoistani että olen todella kuvottavan näköinen ja kun tarkistan asian peilistä niin en olekaan ihan niin kuvottava mutta ruma silti.
Eniten vihaan itsessäni kasvojeni ihoa ja uskon ihoni tekevän minusta ruman ja vastenmielisen. Vaikka minulla ei ole suurempaa ongelmaa ihoni kanssa ja on välillä herättänyt ihmetystä miksi haen apua sellaiseen ongelmaan jota ei edes näy päälle päin. Milloin huomaan että ihooni on ilmestynyt muutama näppy, ihoni on tosi rasvaisen näköinen, liian punoittava ja lukuisia muita. Olen tuhlannut muutaman vuoden aikana varmaan satoja euroja eri ihonhoito tuotteisiin ja montaakaan purkkia en ole käyttänyt vieläkään loppuun kun aina olen ostanut uutta uuden perään koska mikään ei ole tuonut lopullista apua ihooni.
Kaikesta huolimatta joskus on äärettömän vaikea keskittyä hyviin puoliini ja hyviä puoliakaan ei aina ole vaikka kuinka yrittäisin ajatella positiivisesti. En edes aina arvosta sitä millainen olen ihmisenä. Minulle on sanottu että olen ihana, sympaattinen, aurinkoinen ja mukava mutta minä ajattelen ja tiedän että olen oikeasti vain ujo, sulkeutunut ja itsekäs ja olen mitäänsanomaton ja osaan vain peittää todellisen minäni niin hyvin ettei kukaan huomaa mitään. Joskus olisin kyllä niin helpottunut kun joku edes kysyisi huolissaan että onko mulla kaikki hyvin. Silloin saattaisi olla vaikea pidättää itkua.
Vaikka en haluaisi niin alitajuntaisesti vertaan välillä itseäni myös toisiin naisiin ja mielestäni poikkean kaikista ja olen aina se oudoin.
En usko että kukaan tälläistä kestäisi parisuhteessakaan enkä muutenkaan usko että olen tarpeeksi hyvä kenellekään.
Välillä olen todella ahdistunut ja masentunut mutta välillä on päiviä kun "oireita" ei ole ollenkaan. Silloin kun olen oikein ahdistunut saatan ajatella miten helpottavaa olisi kun kuolisi. Mutta en ikinä ole suunnitellut mitään niin hirveää vakavemmin. Joskus en vain ymmärrä mikä tarkoitus elämällä edes on. Enkä ymmärrä ainakaan sitä mistä tällainen vääristynyt minäkuva ja ulkonäköpaine on lähtenyt. Joskus myös mietin mitä jos vain ajattelen ongelman vakavammaksi kuin se todellisuudessa onkaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.