Poikaystäväni on vaikea sulattaa sitä että pidän tiiviisti yhteyksiä erääseen miespuoliseen hyvään ystävääni, ja haluaisin häntä ymmärtää, mutta en voi millään jättää ystävääni yksin. Tämä ystäväni, olkoon nimi vaikka Markus, on kokenut elämänsä aikana yhtä sun toista raskasta ja oli monta vuotta eristäytynyt muista, ei luonut ystävyyssuhteita eikä poistunut kotoaan kuin opiskelupaikalleen. Sitten me tutustuimme, Markus ihastui minuun mutta tunne ei ollut molemminpuolinen. Yhdessä kuitenkin selvitimme asian puhumalla ja meistä tuli hyvät ystävät. Minusta tulikin sitten oikeastaan Markuksen milteinpä AINOA ystävä. Olen hänestä jatkuvasti huolissani koska hän on ajoittain todella masentunut eikä tunnu saavan mistään otetta ja niinpä yritän auttaa niin paljon kuin vain pystyn. Olen ainoa ihminen jolle hän puhuu pahasta olostaan ja jolta hän uskaltaa apua pyytää. Olen pystynyt auttamaan häntä monessa, mutta poikaystäväni mielestä Markus kerjää vain huomiotani ja yrittää iskeä minua. Itse en siihen usko. Markus käy luonani aina silloin tällöin ja soittelemme ja heittelemme toisiamme viesteillä usein. En silti itseni mielestä jätä poikaystävääni vähemmälle huomiolle, hän on minulle kuitenkin aina se tärkein. En tiedä kuinka minun pitäisi tässä tilanteessa toimia. Onko kellään vastaavia kokemuksia, osaisiko joku auttaa?
mustis itsetuhoisesta ystävästä...
peredhil
6623
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Poikaystävät tulevat ja menevät, mutta tosiystävä on tosiystävä aina. Tosin asiat eivät ole aina näin yksioikoisia.
Minusta ihmisellä on oikeus pitää kiinni ystävistään, vaikka ovatkin parisuhteessa. Jos ystävä ei uhkaa suhdetta ja jos ystävä ei vie liikaa parisuhteen aikaa, ei poikaystävälläsi pitäisi olla mitään napisemista. Älä anna periksi. Jos annat poikaystäväsi määräillä, mitä teet, hän määräilee sinua vaikka lopun ikääsi. Sinä olet itsenäinen ihminen, joten käytä itsenäisyyttäsi.
Huomasin viestistäsi että ymmärrät todella asioiden tilan. Minustakin jokaisella on oikeus pitää ystävänsä vaikka aloittaisikin parisuhteen. Tuntuu että aina täytyisi valita jompikumpi, seurustelukumppani tai ystävä. Miksi aina täytyy valita? Varsinkin kun tilanne on tällainen, että ystävä jäisi sanan todellisessa merkityksessä YKSIN. En koe poikaystäväni määräilevän minua, tunnen vain suunnatonta syyllisyyttä toiminnastani vaikka yritänkin vain auttaa ystävääni. Minusta tuntuu pahalta että en pysty antamaan poikaystävälleni aikaa niin paljon kuin haluaisin mutta tahdon myös pitää yhteyttä "Markukseen", sillä hän myös todella tarvitsee minua. Olen kyllä itsenäinen, niinkuin mainitsit, tuntuu vain hankalalta toimia tässä tilannteessa itsenäisesti. Kiitoksia kommenteistasi, auttaa saada mielipiteitä ulkopuolelta.
Ihanaa että on olemassa ihmisiä jotka osaavat ja välittävät kohdata ahdingossa olevan ihmisen.
Muista kuitenkin että 'Markuksella' on yhtä vähän oikeutta 'roikkua' sinussa kuin poikaystävälläsikin. Älä siis anna toisten rajoittaa elämääsi, oli veruke mikä tahansa.
Poikaystäväsi mustasukkaisuus on HÄNEN ongelmansa, ei sinun. Miksi siis huolehtia?
On huojentavaa kohdata hyväksyntää, itse kun olen viime aikoina ollut melko eksyksissä näiden asioiden kanssa. Tekipä miten päin asiat tahansa, kuitenkin joku loukkaantuu. On ollut tunne etten pysty toimimaan oikein. Nämä asiat kun todellakaan eivät ole niin mustavalkoisia. Kiitoksia kommenteistasi, kaikesta on apua.
että jotakin häiritsevällä tavalla ärsyttävää on naisissa, joiden hoivavietti pärähtää päälle aina kaikkein surkeimpien häviäjien kohdalla. Näitä he sitten voivat paapoa ja samalla nauttia heidät kritiikittömästä ihailustaan. Ottahan se päähän, jos semmoinen on tyttöystäväksi sattunut.
Tyypillisesti ilmiö esiintyy nuorten tyttöjen keskuudessa, joten ehkä sinäkään et jaksa enää iän kartuttua kipittää emovaistojesi perässä, vaikka vastaan tulisi mimmoisia reppanoita.
Tiedän että minunlaiseni "hoivaviettien" viemät ihmiset ärsyttävät toisia. Poikaystäväni tiesi että kuulun tähän joukkoon, ennenkuin aloitimme seurustelun. Siispä toivon että hän osaisi ottaa sen ennemmin luonteenpiirteenä minussa, vaikken sitä tietenkään voi häneltä edellyttää ellei hän siihen pysty.
Enkä kutsuisi ystävääni "surkeimmaksi häviäjäksi". Ihmiset kun tapaavat olla hieman moniulotteisempia kuin murheidensa summa.Näet tilanteen tosiaan erilaisena kuin minä mikäli oletat minun "nauttivan hänen kritiikittömästä ihailustaan", sillä minä olen totisesti saanut tuntea nahoissani ystäväni huonoimmat päivät ja kestää turhautumisen purkaukset. Ihailua koin viimeksi silloin kun ystäväni aivan tutustumisemme alkuvaiheessa myönsi ihastuksensa. Asia selvitettiin ja ihailu hiipui. Nyt se on pelkkä muisto.
Sanot myös että tämä ko. hoivavietti esiintyy yleensä nuorten tyttöjen keskuudessa; minä en pidä asiaa ikäsidonnaisena, vaikka minulla onkin siihen vain oma näkökulmani, kuten on sinullakin. Mietin vain mihin tämä teoriasi perustuu, onko sinulla aivan omakohtaista kokemusta?
Enkä kiistä etteikö minulla olisi ollut välillä kärsivällisyys enemmän kuin vähissä ystäväni ja hänen ongelmiensa kanssa. Oli vain minun valintani jäädä.