Tällaista mietin.
Jos kahdella narsistilla on lapsi, lapsi tuskin voi voida hyvin, jos hän ei reagoi asetelmassa mitenkään. Hänestä on tultava narsisti tai täydellinen narsistien uhri, jos hän ei reagoi mitenkään. Mielestäni tervettä olisi reagoida.
Mutta aina kun narsistien lapsi yrittää reagoida, hän voi vanhempien ja yhteiskunnan mielestä huonosti. Ja kun hänet on takaisin aseteltu kasvamaan narsistien täydelliseksi uhriksi tai muuttumaan narsistiksi, hän voi vanhempien ja ulkopuolisten mielestä taas hyvin. Tällainen voi jatkua aikuiseksi asti ja läpi elämän.
Narsistien lapsi itse kokee juuri päinvastoin huonosti ja hyvin voimisensa kuin miten muut asian näkevät, mutta hänen tunteensa mitätöidään täysin joka taholta. Ei sillä ole vähäisintäkään todellista merkitystä kenellekään voiko hän hyvin vai huonosti.
Jos narsistien lapsi kokee asetelman epäoikeudenmukaiseksi, se on joko kuulemma kuvitelmaa, tai sitten sitä, että hän ei ymmärrä, että maailma ON epäoikeudenmukainen. Joten kummassakaan tapauksessa kuvioita ei ole syytä muuttaa mitenkään.
Jos kahdella narsistilla on lapsi, lapsi tuskin voi voida hyvin, jos hän ei reagoi asetelmassa mitenkään. Hänestä on tultava narsisti tai täydellinen narsistien uhri, jos hän ei reagoi mitenkään. Mielestäni tervettä olisi reagoida.
Mutta aina kun narsistien lapsi yrittää reagoida, hän voi vanhempien ja yhteiskunnan mielestä huonosti. Ja kun hänet on takaisin aseteltu kasvamaan narsistien täydelliseksi uhriksi tai muuttumaan narsistiksi, hän voi vanhempien ja ulkopuolisten mielestä taas hyvin. Tällainen voi jatkua aikuiseksi asti ja läpi elämän.
Narsistien lapsi itse kokee juuri päinvastoin huonosti ja hyvin voimisensa kuin miten muut asian näkevät, mutta hänen tunteensa mitätöidään täysin joka taholta. Ei sillä ole vähäisintäkään todellista merkitystä kenellekään voiko hän hyvin vai huonosti.
Jos narsistien lapsi kokee asetelman epäoikeudenmukaiseksi, se on joko kuulemma kuvitelmaa, tai sitten sitä, että hän ei ymmärrä, että maailma ON epäoikeudenmukainen. Joten kummassakaan tapauksessa kuvioita ei ole syytä muuttaa mitenkään.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kahden narsistin lapsesta tulee aikuisena joko yhtä hirveä (tai vielä hirveämpi)narsisti,kuin vamhemmistansakin.Tai sitten...Toinen vaihtoehto on,että hän jotenkin esim. sukulaisten tai hyvien ystävien avulla tuleekin ihan ns. normaaliksi ihmiseksi,joka vain vihaa omia vanhempiaan.Kolmas ja surullisin vaihtoehto on se,että hän jää ikiajoiksi omien narsisti vanhempiensa uhriksi,ja koko loppuelämä on sitten sitä vanhempien miellyttämistä eikä omaa elämää ole.Mikäli ensimmäinen vaihtoehto toteutuu,eli lapsesta kasvaa samanlainen kuin vanhemmistansakin,niin hän todennäköisesti pistää vanhempansa aika lujille kasvaessaan aikuiseksi."Vanhat pierut" eivät pärjää tälle aikuiseksi kasvaneelle narsistille,ja viimeistään siinävaiheessa he saavat maistaa omaa lääkettään.Jos toinen vaihtoehto toteutuu,niin tässä on tarvittukin jo rutkasti hyvää tuuria.Ensinnäkin narsistin lapsilla on usein uhkana,että vanhemmat ajavat kaikki ystävät pois,sukulaisista puhumattakaan.Silloin on vähän vaikeaa kasvaa normaaliksi heidän avullaan.Mikäli kolmas vaihtoehto toteutuu,niin apua voi saada vasta aikuisena.Narsisti vanhemmat kyllä osaavat kääntää kaiken niin,että lapsi on aina syyllinen.
No noin minun on käynyt...elämä oli vain vanhempien miellyttämistä aikuisenakin, kunnes yllättäen sairastuin, enkä enää pystynyt miellyttämään, niin kiinnostus heillä lopahti.
Ystävät aikoinaan ajettiin sillä systeemillä, että ystävien mielestä minun piti olla onnellinen vanhemmistani ja kiltti heille, ja vanhemmat tietenkin laittoivat kuviot niin, että ystävät kritisoivat minua olessani sellainen, jollaiseksi vanhempani minut sitten manipuloivat.
Ja ystävien mielestä ei ollut sopivaa valittaa vanhemmista.
Eli ei ollut enää mitään tehtävissä. Olin yrittänyt tehdä kaiken juuri niin kuin ystävät ja vanhemmat olivat vaatineet. Sairastuin, ja kaikki häipyi.
Narsisti ei pysty vastavuoroisuuteen, hän ei osoita lapselle empatiaa ,eikä pysty aitoon kiintymykseen. Lapsi on hänelle kuin huonekalu kun toisillakin on niin hänelläkin täyty olla.
Kehuuko narsisti vain ulkokuorta, aina kaikki on niin suloista ja ihanaa? Eroaako arki juhlasta, esim, kuinka yltiöpäistä on kehuskelu ja nuoleskelu syntymäpäivänä? Ja miltä se tuntuu, kun siitä puuttuu se tunne vai onko siihen jo tottunut narsistivanhemman kanssa, että tuntuisi oudolta ilman kaikkea sitä teeskentelyä ja teatteria. Minkä ikäisenä sitten herää huomaamaan tuon teatterin?
Saan syntymäpäivänä näyttävästi kotiovelle kuljetettuna suuren vessapaperipaketin !!!!
Eikö se ole syntymäpäivänä ihan samaa kuin muulloinkin, huoh miten raskasta, minä-minä-marttyyri olen valmiskakunkin oikein ostanut, huomaatteko tätä yltäkylläisyyttä, mihin minäminäminä hukutan kaikki ympärilläni.
Se on ihan hyvä lahja...
Ainakin olen lukenut että on todennäköistä että narsistien lapsi kehittää itselleen kaksi persoonaa. Yhden joka on hänen todellinen minänsä, ja toisen jota hän näyttää vanhemmilleen.
Sivupersoonahäiriöstä tuskin on välttämättä aina kyse (Vai onko? Valistakaa minua...), koska se on traumaperäinen ja ei-tietoinen - mutta toisen persoonansa lapsi kehittää ikään kuin maskiksi, jota on turvallista käyttää oman perheen piirissä.
Näin siksi, että narsistivanhemmat yrittävät usein muovata lapsen tarkoituksella itsensä jatkeeksi, tai "vähemmäksi minäkseen", egoansa tukeakseen. Lapsi ei saisi kuitankaan loistaa heitä kirkkaammin.
Lapsi olisi siis jatkuvasti tällaisen paineen alla, ja myöhemmin elämässä tämä aiheuttaisi monia ongelmia, mm. kolhun itsevarmuuteen.
No minä ainakin joudun kommunikoimaan vanhempien kanssa eri tavoin kuin muiden ihmisten kanssa. Vanhempien kanssa minulle annetaan sellainen tietty rooli, jota en tavallaan oikeasti ole, koska minulta on 100% kielletty oman kokemukseni ilmaiseminen. Jos kysyn lupaa oman kokemuksen ilmaisemiseen, se ei käy. Olisihan sellainen aika outo henkilö, jolla ei ole omaa kantaa ollenkaan, joten kyllä minulla oikeasti on, mutta oikea minä on "orpo" minä.
Joskus nuorempana yritin sitä ystävilleni selittää, mutta siitä syntyi väittely, koska heidän mukaansa oikea minä olen vanhempieni tytär.
Ja minun mukaani oikea minäni on "orpo" minä, joka olen tullut Luojan luota.
No ystävätkin siten kieltäytyivät kohtaamasta oikeaa minua, koska jumittivat ajatuksessa vanhempieni tyttärestä, joten nekään ihmissuhteet eivät siten varsinaisesti antaneet minulle mitään, vaan olivat vain sitä vanhempieni jutun jatketta. Ihmettelenkin, että miksi ystäväni eivät sitten ihan reilusti ryhtyneet vanhempieni ystäviksi ensisijaisesti. Mihin siinä minua tarvittiin ?
Olen monta kertaa sanonut vanhemmilleni vuosikymmenien ajan, että heillä on mielikuvitustytär, jota ei ole oikeasti olemassa ja pyytänyt keskustelemaan minun kanssani. Elämä kulkee ohi, eivätkä he siihen koskaan suostu. Ilmiö on minusta surullinen, turhauttava ja aivan ÄLYTÖN !!!
Ei minulla ole kahta persoonaa, mutta tavallaan on noin, että on oikea minä, ja sitten sellainen, jota joudun näyttämään vanhemmilleni. Toinen vanhempani on väittänyt, ettei minulla ole sielua, vaan olen vain näkyvä möhkäle.
He pakottavat minut kummalliseen muottiinsa ehdottomasti kieltäytymällä kommunikoimasta oikean minun kanssa.
Kyllähän tästä hieman sekava olo meinaa tulla tästä meningistä, mutta ei ole kahta minää, vaan minä ja vanhempieni mielikuvitusolento, emmekä ilmeisesti pääse koskaan yksimielisyyteen asiasta. Se mielikuvitushenkilö lienee kuitenkin pohjimmiltaan vanhempieni päässä, eikä minun.
Ja onhan tässä se ongelma, että olen kai oikeasti vanhempiani älykkäämpi, mutta roolin on oltava heitä tyhmempi.
Annoin isälleni englannin kielisen tekstin luettavaksi, jotta hän ymmärtäisi paremmin joitakin tosiasioita, no ei isä tietenkään ymmärtänyt niin paljon englantia, silti hänelle ei tule mieleen, että voisin tietää häntä enemmän joitakin asioita. Hän vain jankkaa, että hän ei asiasta tiedä. Jos sanon: "Minä tiedän, joten saisinko kertoa ?" Hänelle on täysin mahdotonta olla avoin sellaiselle ilmiölle. Hän aivan hermostuu ja poistuu tilanteesta, jos sanon jotakin tuollaista. Isä ei pysty myöntämään häntä monissa asioissa tietävämmän tyttären olemassaoloa ollenkaan, vaikka sellainen mitä ilmeisimmin on olemassa.
Minusta on kuitenkin epäreilua, että jonkun henkilön asiallisia tietoja mitätöidään vain sen takia, että on vanhempiensa tytär. Tiedot pitäisi minusta tarkistaa enemmänkin sisällöltään. Siis, että onko niissä jotakin paikkansapitämätöntä vai eikö ole. Se olisi reilumpaa.
Minun mielestäni tällainen ilmiö ei liity mitenkään mihinkään sivupersooniin, vaan on sosiaalinen ongelma, vähän sama kuin itsepintaisten valejuorujen kehittäminen jostakusta...
Voi se välillä tuntua siltä kuin yritettäisiin väkisin ulkoakäsin saada jollekulle aikaan jokin väärä persoona, jos ei joukkovalehtelua suostuta lopettamaan, vaan jatketaan vuosikausia...
Se toinen persoona saattaa kehittyä,mutta sitten on sellaisiakin tapauksia,kuten minä...Ja uskon että kaltaisiani on monta...Minä olen narsisti vanhemman kasvattama ja kehitin jo pienenä lapsena tavan selvitä hänen kanssaan.Minulla ei ole koskaan ollut kahta eri persoonaa,koska olen itse aina tiennyt että mikä on TOTTA ja mikä on vain pelkkää näyttelemistä.Jatkuvaa helvetillistä näyttelemistä tosielämän julmassa teatterissa.Aloin yksinkertaisesti valehdella hänelle melkein kaikesta ja näytellä sellaista,millainen hän halusi minun olevan.Oli itsestään selvyys että esim. kokeista piti aina saada arvosanaksi täysi kymppi.Minä kun en sitten siihen aina pystynyt,niin isompana lukiossa väärensin kokeiden arvosanoja ennen niiden kotiin viemistä.Joku täyden kympin saanut henkilö (sääli minua sen verran) että lainasi omaansa ja minun käsialallani tein sitten koko paperin uusiksi.Olin AINA hänen kanssaan samaa mieltä,ja tein kaiken niinkuin hän halusi,enkä koskaan pistänyt vastaan,vaikka sisimmässäni kyti raivo.18-vuotiaana muutin pois kotoa,ja koin että vasta tuolloin elämäni alkoi.Jotenkin koen että en ole koskaan ollut lapsi,vaan pelkkä robotti.18-vuotiaanakaan en päässyt tosin hänestä heti eroon.Kun hän tuli käymään minun luonani hän alkoi samalla tavalla määräillä,kuin lapsenakin.Yritti pakottaa takaisin kotiin.Selvisin vain pistämällä välit poikki.Nykyisin minä jo yli 40-v.Hän jo (onneksi) kuollut.Silti jäi kirjoittelen täällä ja asia vaivaa.Minulla kun ei ollut normaalia lapsuutta ollenkaan!Katkaiskaa välit narsisti vanhempaan HETI kun pystytte!Näin selviätte hengissä tai tulematta hulluksi!Muistakaa että narsistin anteeksipyynnöt ovat vain pelkkää sanahelinää,eivätkä tarkoita mitään.
Narsisti pyytää anteeksi mutta ei oikeasti ymmärrä minkä vuoksi. Hän ei myönnä itselleen tehneensä mitään väärää ja se on juuri sen narsistin yliminän aikaansaama harha. Narsisti kehuukin siksi kun hän on lukenut että lasta tulee kehua ja kannustaa, aidosti se ei tule. Sama on varmaan anteeksipyynnön kanssa. Kehumiset ja kannustukset tulevat milloin sattuvat ja tavallisesti aivan väärällä hetkellä ja väärässä paikassa, jolloin mitään aihetta ei niille pitäisi olla. Noin käy kun narsistilla asiat eivät tule sisältä vaan ulkoisesti opittuna.
Minun narsistivanhempi/vanhemmat ei koskaan kehu, kiitä, tai kannusta mitenkään. Toisen lempilause oli> tuokaan se ei mitään osaa, ellei sitä koko ajan neuvo<.
Anteeksi hän ei ole vielä koskaan pyytänyt huonoa käytöstä, tai valheellisia pahoja puheitaan ja mustamaalausta seläntakana. Pikemminkin syyttänyt *uhriaan* omasta rumasta ja epäasiallisesta käytöksestä. Ymmärtämättä sitä tosiasiaa, että se kaikki paha lähtee hänestä itsestään, ei hänen *syyllistämästä* lapsesta. Siirtäen AINA omat pahat puheet/teot muiden tekemiksi/sanomiksi.
Tuo on varmasti totta, että narsistivanhempi/vanhemmat, eivät koskaan myönnä tehneensä mitään väärää. Heidän mielestään lapsi on ainoastaan syyllinen syntymäänsä ja yksinkertainen, tai jopa mielenvikainen valehtelija. Ihan itse luotu *häpeänpilkku* heidän niin seesteisessä elämässä.
Olen itsekin jo *eläkkeellä* ja minulla on tosi rakkaat lapset ja yksi ihana lapsenlapsi. Usein mietin sitä mennyttä lapsuuttani ja läpikäymääni perhehelvettiä. Muistaen narsismin todella ahdistavan ja piinaavan pimeänpuolen. Onneksi se alkaa olemaan jo nyt taaksejäänyttä elämää.
Mutta niitä on olemassa myös kummallisen rehellisiä väärintekijöitä, jotka myöntävät olevansa itse epäoikeudenmukaisia, mutta että tulevat jatkamaan niin aina ja ikuisesti...
...sellasia olen kohdannut monen monta...
syyttävät jotakuta jonka itse samaan aikaan myöntävät olevan syytön...
Äärimmäisen kummallinen ilmiö tuo, mutta tykkään rehellisistä väärintekijöistä enempi ku läpikotasin valheellisista...jotka sanovat vääryyteen, ettei sellasta ole edes tapahtunut...
Kun ihminen on läpikotaisin valheellinen, niin mitä siinä tilanteessa voi tehdä? Valehtelu on jo elämäntavaksi tullut, erityisen pahalta se tuntuu lähimmäisestä, joka tuon valehtelun läpi näkee. Mikä saa toiset valehtelemaan ja mitä he sillä kuvittelevat saavuttavansa? Miten valehtelu ja narsimi liittyvät toisiinsa, vai liittyvätkö lainkaan?
Ihmisen kierous, mikä sellaisen aiheuttaa? Miten se liittyy valehteluun ja narsistisuuteen? Tai kyky tai yritys koukkuttaa toista, joskus käytetään sanaa manipulointi. Lievimmillään ehkä houkuttelu, johon törmäsin maanantai-iltana marketin pihassa, molemmat valehtelee sujuvasti, ainakin toisilleen.
Joukko kysymyksiä, joihin asioita ymmärtääkseen haluaisi päteviä vastauksia, sillä selitykset alkavat jo kyllästyttää.
Vielä nostan yhden asian pöydälle eli seläntakaisen toimimisen. Väitetään siis aivan toista, mitä selän takana on tehty. Mitä sillä oikein halutaan aikaansaada?
Ja sitten tulee vielä nolous. Noloudesta tulee mieleen eräs sellainen esimerkki, että sattupa niin, että miehellä oli salasuhde tai oikeastaan sellaista säätöä, kuten termi kuuluu. Tämä suhteilija kirjoitteli oikein paikallislehden mielipideosastolla naureskellen ilmeisesti tyhmälle petetylle, kun X(miehennimi) se siellä miehelle soitti, kun sattui vaimo suhteilijan puhelun kuulemaan ja mies oli keksinyt soittokaverilleen uuden nimen. Ehkäpä se olikin se vahingonilo, joka pulpahti pinnalle. Sattuipa sitten niin, että tämä X ei siinä vaiheessa niin salainen ollutkaan kuin ehkä itselleen. Miksi näin?
Pahantahtoisia ihmisiä riittää, mutta mikä niillä ihmisillä on motiivina, jotka yrittävät manipuloida ihmisen uskomaan, ettei pahantahtoisia ihmisiä ole, kunnes vahinko on jo aikaansaatu ?
Miksi ylipäätään ihmisiä ainakin täällä Suomessa yritetään saada uskomaan, ettei pahantahtoisia ihmisiä ole.
Vai mitään muuta pahaa ei ole kuin sodat, joita ei ole Suomessa nykyään ? Mistäs ne sodat ovat tulleet, kun ihmisten luonto on niin lempeä ja kiltti ja toisen parasta ajatteleva ?
Sitten kun asiat hoidetaan aivan kierosti ja valehdellen, niin sitten äkkiä jostain pulpahtaa se hyvä selitys , että kun meissä kaikissahan on myös se paha...niin se on ihan normaalia, että kaikki on hoidettu aivan kierosti ja se ei auta muu kuin hyväksyä.
Mutta tuon asian kääntäminen tuollatavoin aina sopivasti niinpäin ja näinpäin niin onko se siis sitä rehellisyyttä ja hyväntahtoisuutta ?
Joo tottakai, kun ihminenhän haluaa hyvää ja siksi yrittää selittää aina kaiken mukavasti.
Sillee...
Entäs sitten jos narsistit ovat rakentaneet koko elämänsä lapsensa asioiden ympärille, mutta heitä ei kuitenkaan ole koskaan kiinnostanut lapsensa kohtaaminen edes...
Melkein kaikki heidän asiansa jotenkin liittyvät siihen heidän jo kohta ikäloppuun lapseensa, mutta sillä lapsella ei ole mitään väliä...
En saa mitään järkeä sellasesta kuviosta...
Minuu ahistaa heidän puolesta, että elävät niin älytöntä elämää...
...ei he minun kanssa edes puhu, mutta kaikki perustuu tähän älyttömään kuvioon..
...ja itse saan ihmetellä kaiken keskellä kuin henkisellä tasolla jotenkin heidän piirittämänään...
Minua on *siunattu* narsistivanhemmilla. Ja koko lapsuus ja nuoruus oli varsin kummallista aikaa. Äitini ei voinut sietää muita naisia lainkaan, siis ei myöskään minua. Hän ikään kuin, eli kilpailutilanteessa paremmuudesta, koko elämänsä ajan. Muiden naisten (ystävätärienkin) mitätöinti ja arvostelu oli hänen lempipuuhaansa. Tuo sama myös kohdistui minuun, perheen kuopustyttäreen. Olin ainoastaan arvoton perheen yleishyödyllinen *palvelija*.
Vanhemmat myös kilpailivat keskenään. Mutta hedän *narsistiyhteistyö* oli siitä huolimatta melko saumatonta. Äitini syytti, mitätöi ja uhkaili ja isäni suoritti pieksämisen. Ei ollut väliä, olinko syyllinen, vai en. Ja jos yritin puolustautua sanomalla, että en ole syyllinen tapahtuneeseen. Lyötiin kovempaa, kun *se* vielä valehteleekin. Ja lopuksi oli pyydettävä anteeksi huonoa käytöstä. Vaikka todellisuudessa ei ollut tehnyt mitään sopimatonta. Siis jo pelkän sukupuolen takia tulin tuomituksi, äitini toimesta.
Näin aikuisena kun ajattelen noita heidän toimiaan. Ikuista valehtelua, pettämistä ja jatkuvaa viikottaista henkistä- ja ruumiillistapahoinpitelyä. On suoranaiseti ihme, että henki on sentäs säilynyt.