Elämässäni menee jokaisella osa-alueella muuten hyvin, paitsi että olen yksinäinen. Kavereita on ollut, mutta nyt kun ovat pariutuneet, huomaan, että olen todella yksinäinen. Netistä olen yrittänyt naisen löytää, mutta melko turhauttavalta tämä tuntuu. En ole ulkoisesti mikään komistus ja tuntuu, että lähes kaikilla naisilla on aivan käsittämättömän kovat vaatimukset kumppanin suhteen. Minulle riittäisi, että löytyisi joku ystävällinen, jonka kanssa tulen juttuun. Ulkonäöllä ei ole juuri mitään merkitystä. Treffeille asti olen päässyt muutaman kerran, mutta pakkeja niistä on tullut. Tästä touhusta on jäänyt käteen vain entistä huonompi olo ja sitä vaan alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että en kelpaa kenellekään. Olen oikeasti alkanut miettimään, jaksanko enää haaskata aikaani ja murjoa itseäni enempää henkisesti etsimällä elämänkumppania. Tuntuu, että olen omalla tavallani lähestymässä elämässäni käännekohtaa, jolloin minun pitäisi päättää, jatkanko elämää etsien kumppania, vai tyydynkö kohtalooni jatkaa loppuelämäni yksin. Yksinolon hyvät puolet ovat, että voisin omistaa elämäni jollekin asialle, joka mahdollisesti auttaa muita ihmisiä. Kaippa yksinoloonkin voi tottua vaikka joskus tämä tuntuu todella pahalta. Minkälaista on elää parisuhteessa? Onko se tavoittelemisen arvoista?
Onko parisuhde tavoittelemisen arvoista?
käännekohdassa
7106
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei.
Mulla on samanlaisia ajatuksia, olen tosin nainen. Kaverit eivät juurikaan pidä yhteyttä kun ovat jo suurimmaksi osaksi perheellisiä. En mitään baariseuraa vailla olekaan, olisi mukava mennä vaikka kahville, leffaan, syömään, lenkille mutta eipä nuo kaverit enää lähde... Ehkä sitten jos tulee ero miehestä :D
Olen deittaillut, mutta parisuhdetta ei ole syntynyt vuosiin. En jotenkaan osaa kaivatakaan mitään perus perhe-elämää jossakin omakotitalossa. Olen ajatellut, että ilman kavereita ja seurustelua on paljon paremmin aikaa luoviin harrastuksiin ja hyväntekeväisyyteen. Välillä sitä on kyllä todella yksinäinen mutta lähtemällä mukaan esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintaan saattaisi tavata uusia mielenkiintoisia ihmisiä.
Ja mistäs sen tietää vaikka joku nainenkin vielä elämääsi ilmestyisi, olet varmaan vielä kohtalainen nuori...?
Älä vaan mene parisuhteeseen, äläkä vaan ala juoda viinaa.
Parisuhde tuhoaa miehen sisältäpäin kun nainen on aina hapannaama tässä facebook/tinder/cosmopolitan "aina löytyy parempi" panokulttuurissa.
Se mitä sinun kannattaisi tehdä on se, että panet vaan naisia ja juot viiniä kohtuudella.
Älä missään nimessä haksahda mihinkään naiseen. Olet nimittäin silloin enemmän pohjalla kuin kukaan rappioalkkis. Pidä naista seksiobjektina, koska nainen sairastaa elinikäistä sairautta nimeltä: narsismi
Ei ole varmaan yllätys, että nainen hullaatuu kaiken maailman sekopäämurhaajista samalla kun kiltit älykkäät ja jopa komeat miehet torjutaan milloin mistäkin "syystä". Kukaan nainen ei aikuisten oikeasti ole paskankaan arvoinen, muista se.
Muista, että kullatun pinnan alla piilee naisen kohdalla aina paskakasa.
Joo, milläs vaan pääset panemaankaan jos et kelpaa parisuhteeseenkaan? Kiltteys, ujous ja siitä johtuva kokemattomuus miehellä on pahin asia mitä voi olla. Nuo vain ovat sellaisia asioita mitä naiset eivät nykykulttuurissa hyväksy miehessä. Pakko edes pysty uskottavasti esittämään jotain rikollista tai renttua. Muuten ei ole asiaa panemaan eikä parisuhteeseen.
Mukavat miehet jäävät aina pelkiksi kaverimiehiksi jos nyt kelpaavat edes kavereiksi.
Sama juttu kuin aloittajalla. :(
Terveisin 26-vuotias mies.
Been there, seen that!
Kun vielä oli kavereita (jotka sitten osoittautuivatkin selkäänpuukottajiksi ja hyväksikäyttäjiksi), niin tuntui aina jotenkin ulkopuoliselta, koska vaikka kuinka olisin ollut "paras kaveri" (silloin kun he tarvitsivat jotain!!!) niin aina jäin pohjasijoille heidän pariutuessaan. Ärsytti aivan jäätävästi, että aina se parisuhde meni kaiken edelle niillä. Varsinkin, kun itse en ollut parisuhdemateriaalia lainkaan (olin ruma), enkä siis päässyt toteamaan itse, olisiko parisuhde niin merkittävä juttu vai ei.
No, nykyään olen suhteessa, jonka toinen osapuoli on myös paras ystäväni (oikea ystävä tällä kertaa). Mutta vaikken nyt ENÄÄ luopuisi TÄSTÄ suhteesta, niin kyllä täytyy myös sanoa, etten oikein ymmärrä, mitä ne ihmiset sillä parisuhteella tekevätkään. Eipä tuo mikään tajunnanräjäyttävä kokemus olekaan, sellaista tasaista yhteiseloa. Kaikkia samoja asioita tehdään yhdessä kuin voisi tehdä kavereidenkin kanssa. Tarkoitan, että jos juuri tätä ihmistä ei olisi tullut kohdalleni, niin eipä se elämä ilman parisuhdettakaan mitään kurjuutta ja kärsimystä olisi ollut, vaan itse asiassa hyvin vapauttavaakin. Tuohan perinteinen parisuhde (=yhdessä asuminen) mukanaan väistämättä nimittäin myös ikävämpiä asioita; ei saa tehdä ihan kaikkea niinkuin itse haluaa, täytyy ajatella sitä toista myös ja täytyy raahautua sen toisen sukujuhliin, vaikkei yhtään kiinnostaisi. Omassa kodissaan ei saakaan määrätä kaikesta ihan itse ja päättää, keitä vieraita sinne tulee tai ei tule.