BDI-pisteet 34

Mitenkäs muilla?

Tässä ite potenu masennusta jo pitkään, prosessin alku vaan on ollu turhan hidasta. Nyt reilu kuukauden syöny lääkkeitä, annosta nostettu kahteen kertaan. Tällä annostuksella tuntui ekat pari viikkoa paremmalta. Huomasin, ettei tullu enää niitä notkahduksia, pahoja ainakaan, kaikki muuttui sellaseks keskitason tasapaksuks harmaaks mössöks.

Mut nyt tuntuu, et on taas alkanu tulee takapakkeja. Koko kesän kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla ja nyt on alkanu psykologi käynnit, nekin tosin vasta ihan aluillaan. Mulla on sisällä paljon vihaa ja surua, mut en saa mitään ulos. Välil haluais vaan huutaa tai itkeä silmät päästään, mut en saa mitään ulos. Siinä vaiheessa tulee ennemminkin sellanen "halvaus" kohtaus, jumitan vaan paikalleni, kädenkin nostaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä... Tuijotan tyhjää kattoa ja seinää, huudan sisältä päin, mut ulos asti ei tuu mitään.

Lisäksi olen jatkuvasti nyt todella väsynyt. Usein pahan ajan koittaessa menenkin "päikkäreille".. Saattaa päikkärit välillä vaan venähtää useaan tuntiin. Yöt on mulle vaikeimpia. Väsyttää, mut ei aina nukahda, ei vaikka otan melatoniinia. Heti kun oikeesti rauhottuu eikä keskity telkkariin tms., niin alkaa painajaiskuvat taas muodostua silmiin. En tiiä miten pääsisin niistä eroon...

Alotekyky on lähes nolla. Joka päivä hoen, et pitäis, pitäis ja pitäis, mut en saa mitään aikaseksi. Ruokahalu puolestaan menee vuoristorataa, saattaa olla päiviä, ettei oikeen mikään maistu, mut enemmän on niitä päiviä, et voisin koko ajan vaan syödä. Ehkä koitan jollain tapaa sillä peittää sitä surua ja tuskaa mitä sisällä on?

Oon vaan jotenkin todella väsynyt ja loppu.. En enää jaksais. Ja näiden kanssa kun yksin taistelee... Joskus kaipais vaan jotain juttuseuraa, tai että joku vaan hetken olis siinä. Onko se liikaa pyydetty? En tiiä mitä mun pitäis enää tehdä tän olon kanssa...Yritän välil esittää, et asiat on jo paremmin. Sen jälkeen oon fyysisesti ja henkisesti aivan loppu ja haluan vaan kotiin sohvalle tai sänkyyn makaamaan, turruttamaan aivoni jollain ohjelmalla...

Itsemurhaa oon monesti miettiny.. Liiankin usein. Mut aina siin vaihees ku mietinkään sitä, tulee menneisyys kummittelemaan.. Näen sen saman näyn silmissäni, jonka joskus jouduin kohtaamaan. Siinä vaiheessa hylkään omat ajatukseni, kenenkään ei koskaan pitäis joutua näkemään mitään sellasta.. Mut tuntuu, et tää on tuskanen oravanpyörä, yritän juosta pakoon pääsemättä kuitenkaan mihinkään.....

Sattuu, ahdistaa, itkettää, suututtaa, surettaa, masentaa.... Apua!!!