Tämä ei ole enään ihastumista

AntakaaVaikkaLohdutusta kirjoitti:

Olen kova tyttö ihastumaan. Ihastun todella helposti. Jos joku itseäni hiukan kiinnostava ihminen tekee minule jotain vähänkin mukavaa, minun on vaikea katsoa häntä seuraavalla tapaamisella silmiin. Näin kävi yhden luokkalaiseni kanssa ja ihastuminen kesti monta vuotta mutta pääsin siitä yli. Mutta asiani ei ole hänestä vaan naapurin pojasta. Hän on isäni hyvän kaverin poika ja olen ollut hänen kaveri jo 4 vuotiaasta asti. Ja joskus 3 luokalla ihastuin häneen... Olemme tarakoittaneet toisiamme pyörällä ja kääntäneet peltoa istuen samassa rattorissa. Se oli mahtavaa ja jossain vaiheessa tuntui kuin hänelläkin olisi ollut jotain tunteita minua kohtaan mutta olimme jo niin deepillä bromancessä ettei sellaisista asioista puhuttu. Minulle kerkesi tulla semmonen sisäinen radar että tunsin aina kun hän oli tulossa tapaamaan minua tai muuten vaan että hän oli lähellä. Odotin aina portailla kun hän tuli kylään ilman että hän edes kertoi tulostaan. Sitten jossain 8 luokan alussa poika jätti kyläilyt vähemmälle ja asia paisui niin pahasti että lopussa oli kiusallista edes katsoa häntä silmiin tai saati puhua hänelle. Yritän lakata hänen ajattellemista. Mutta se ei näytä olevan mahdollista. Nyt käyn lukion 2. enkä ole puhunut pojalle varmaan vuoteen. Silti aina kun näen hänet tuntuu etten saa happea. Tuntuu niin pahalta että suhteemme ei edennyt minnekkään vaan sai hitaan kuoleman. Nyt hänellä on tyttöystävä. Itken HYVIN harvoin. Viimeksi itkin varmaan 5. luokalla. Jos niitä aikoja kun itken hänen menetystä ei lasketa. Minulla on vaikeuksia olla itkemättä kun näen hät. Kaikista pahinta on se että näen häntä joka viikko meidän pirtissä isänsä kanssa kahvilla minun isäni kanssa kun itse istuen häntä vastapäätä. Sain myös vasta tietää että hän on minun pikku pikku serkku. Miten unohan hänet? Miten en enään itke? Miten kasvan yli?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä