mitä mieltä ootte?

       EN PARANTUNUT KOSKAAN
   Se ilta tuhosi mun elämän. Olimme kavereiden kanssa kylillä, kello oli vasta noin yhdeksän. Siellä oli mun lisäksi kolme muijaa ja noin viisi ysiluokkalaista jätkää, se tuntu niin hienolta, ne jätkät oli just niitä koviskia, jotka koulussa olivat kaikkien ja kaiken yläpuolella. Puol kymmenen maissa kaksi niistä jätkistä jäi poliiseille viinasta kiinni, ja niitä tultiin hakemaan. Siitä huolimanitta me mentii mun kaverin Anun kanssa hakee meidänkin juomat. Laitettiin ne kuitenkin varmuuden vuoksi lähimmäiseen ojaan, jos poliisit tulisivat. Ja ne myös tuli, ne meni meidän ohi ja morjesti, kävi kääntymässä ja tuli takaisin päin. Ne pysähtyi juuri siihen kohtaan johon me oltiin juomat jätetty. Sillon mä älysin, että olin pulassa. Anun kännykkä oli siellä kassissa, ja ne löytäis kyllä vanhempiemme numerot... Me lähettiin kävelemään ruokavaraston pihalle. Poliisit tuli sinne ja kysyi, kuka meistä oli Anu. Ne oli siis soittanu Anun vanhemmille. Anun vanhemmat tuli hakee meitä ruokavarston pihalta. Matka meille oli hiljanen, Anun äiti itki, mä ja Anu oltii hiljaa ja pidettiin käsistämme kiinni. Anun vanhemmat tulivat meille puhumaan. Kun ne lähti, rupesin itkemään, tiesin mitä tästä seuraisi. Mä pyytelin anteeksi, ja koitin saada ne ymmärtämään mitä mun päässä liikkui. Ne otti multa kännykän pois ja laittoi mut kotiarestiin. Mä menin nukkumaan, mutta en nukkunut koko yönä silmäystäkään. Jo aamulla mun silmiä varjosti suuret, tummat silmäpussit. Mä en syöny aamupalaa, mun ruokahalu oli menny.
   "Mä en ansaitse elämää", mä ajattelin. Päätin, että söisin enintään kerran päivässä, niin pystyisin rankaisemaan itseäni. Päätin elää yksin, en ansainnut kavereita, saatika sitten rakastavia vanhempia. Koulussa erkauduin muista, ruokatunnit vietin tyttöjen vessassa, läksyjä lukiessa, mitään ei kuitenkaan jäänyt mieleen...
   Päivät vaihtuivat kuukausiksi. Usein itkin itseni uneen, jos pystyin edes nukkumaan. "Miten saatoin tehdä näin vanhemmilleni?", se oli ainoa ajatus joka päässäni pyöri ja piti minua hereillä. Sulkeuduin täysin muista, en puhunut muille, koulun käyntini kärsi.Pian oli puoli vuotta kulunut.
   Anoreksian oireet alkoivat näkyä ja tuntua. Saatoin olla päiviä syömättä, joskus jopa viikon, tai pari. Ennen pyöreät kasvoni olivat muuttuneet luiseviksi ja kalpeiksi, paksut hiukseni olivat harvat ja huonokuntoiset. Luuni törröttivät nahkani lävitse. Joskus joku kysyi, oliko kaikki hyvin, tai että oliko minulla huolia, mutta aina sivuutin kysymykset kieltävällä vastauksella ja kauniilla teko hymyllä, jonka olin peilin edessä harjoitellut, juuri näitä tilanteita varten. Vanhempani olivat myös huolissaan, mutta tämä sama hymy sai heidätkin vakuuttuneeksi voinnistani.
   Vietin aikani yksin huoneessani, yleensä lukamalla kirjoja tai lehtiä.Musiikkia tai telkkaria en mielestäni ansainnut. Se tuntui kauhealta ajatukselta aluksi, mutta olin päättänyt rankaista itseäni näin, ja mähän en itselleni lupaamaa lupausta rikkonut.
   Kerran luin uusinta Sinä&Minä lehteä, kun silmiini osui novelli, joka oli aivan kun olisi kertonut musta. Novellin mä-henkilön syömishäiriö meni niin pitkälle, että hän oli kuolla. Hän kuitenkin pelastui sairaalan ja terapeutin avulla. Sillon rupesin miettimään tulevaisuuttani. Halusin toteuttaa unelmani, en joutua samaan tilanteeseen kun novellin mä-henkilö. Kerroin vanhemmilleni ajatuksistani, ne järkyttyi, mäkö muka anorektikko, joka oli vaipunut syvään masennukseen! Kuitekin ne lupas tilata mulle heti ajan terapeutille.
    Jouduin sairaalaan hoitoon, missä terapeutti kävi joka päivä mua katsomassa ja juttelemassa. Myös entiset kaverini kävivät välillä. Painoni punnittiin joka päivä - aloin jo parantua. Sain kaverit takisin ja annoin itseni nauttia elämästä. Uusi elämäni alkoi hyvin, mutta päättyi piann kun paras kaverini kuoli, alkoholimyskytykeesn
    Anoreksian oireet alkoivat taas näkyä, ja olin syvästi masentunut. Lopuksi en vain enää jaksnut. Kirjoitin vanhemmilleni kirjeen, jossa pyysin anteeksi kaikkea sitä vaivaa ja huolta, jonka olin aiheuttanut. Kirjoitin myös kavereilleni kirjeen, pyysin heiltäkin anteeksi kaikkea sitä vaivaa jota olin aiheuttanut. Sitten otin särkylääkkeet ja leijonapullon.
    En parantunut koskaan.