Hieman hengähdin tässä monenlaisten joulupuuhien välissä ja kävin vilkaisemassa kuinka täällä jaksellaan. Olette kai jotenkin pärjänneet ilman minuakin, mutta ikävä näkyy muutamilla olleen, koskapa nimeni tai sen jokin muunnos on monta kertaa mainittu. Niihin en ota nyt kantaa, mutta tässä oli avaus, joka sai minut reagoimaan tällä kirjoituksellani.
Totta kai Paavo Lipponen on edelleen maamme merkittävin poliitikko ja poliittinen johtajammekin. Hän ohjaa hallitusta taustalta ja kääntää yleistä mielipidettä haluamaansa suuntaan erinomaisilla puheillaan ja kirjoituksillaan, joiden aiheet, ajoitus ja pitopaikat ovat harkitut ja erinomaiset. Missä olisimmekaan ilman Paavo Lipposta? Pulassa ainakin, ellemme jo ihan hukassa, sanon minä.
Siis miten tämä kirjoitukseni liittyy saitin aihepiiriin? Tietenkin siten, että kehuuhan Lipponen tuossa haastattelussaan hallitusta, jota johtaa keskustalainen pääministeri.
Suomen Kuvalehden joulunumerossa lehden päätoimittaja Tapani Ruokanen on haastatellut Lipposta. Lipponen esittelee haastattelussa World Economic Forumin tilastoa, jossa 15 EU-maata on luokiteltu ja Suomi on monessa ykkönen: informaatioyhteiskunta, innovaatiot, rahoituspalvelut, kestävä kehitys jne..
Tuore Pisa-tutkimus kertoi, että suomalaiset teini-ikäiset ovat matematiikassa maailman parhaat. Puolueeton saksalainen Roland Berger-arvio asetti Suomen kärkeen talouskasvussa, korruption vähäisyydessä, tieteen tekijöiden määrässä ja huippuyritysten lukumäärässä.
”Olemme maailmanluokkaa”, toteaa Lipponen. Maailmalta saadut kehut menevät paljolti Lipposen omaan piikkiin, kun sanotaan, että Suomi korjaa nyt satoa menestyksellisestä uudistuspolitiikastaan ja sijoittaa samalla vielä paremman tulevaisuuden rakentamiseksi.
Lipponen kehuu Brunilan työryhmän raporttia ja toteaa: ”Keskustelu on ehdottomasti tarpeen. Ensinnäkin sen seurauksena on syntynyt uusia aloitteita, hallitus on aktivoitunut, kansalaiset ovat osallistuneet ja tietoisuus globalisaation haasteista on vahvistunut. Toiseksi hallitus on alkanut myös toimia, kun on saatu vero- ja tuloratkaisu, jossa tehdään juuri sitä mitä pitää tehdä”.
Lipposen mielestä keskustelussa ei ole tullut kovin paljon uutta. ”Ruutia ei tarvitse keksiä uudelleen. Kolme vuotta sitten talousneuvosto teki selvitystä ja Sailaksen raportti on viime vuodelta. On ehdottomasti tarpeen terästyä. Kilpailukyky, globalisaatio ja työllisyyden hoito vaativat uusia päätöksiä, joita aiemmin ei ole voitu tehdä. Nyt voidaan syventää ja vahvistaa ratkaisuja. Ei tarvita välttämättä uusia selvityksiä. On pantava toimeen entisiä.”
Lipponen korostaa, että vastuu on aina hallituksella; tarvitaan vain poliittista tahtoa, mitä Lipponen uskoo nyt löytyvän. ”Tupo sisältää uusia aineksia ja vahvistaa kilpailukykyämme. Se on pisin tupo, jossa on sovittu palkoista sitovasti. Se turvaa ostovoiman palkansaajille ja sillä saavutetaan vakaus. Samalla lisätään palkkausjärjestelmän joustavuutta, prosenttipainotteisuutta ja paikallista sopimista. Lisäksi ovat merkittävät veronalennukset. Finanssi- ja talouspolitiikka on hyvin koordinoitu. Toimet ovat mittavampia kuin hallitusohjelmassa sanotaan. Suosittelen, että jatketaan samassa hengessä”, sanoo Lipponen.
Kuntapolitiikasta Lipponen toteaa, että ”Ruotsissa on kuntapohjaisia suurkuntia ja kunnat ovat voimakkaita, selkeästi johdettuja. Saksa vahvistaa metropoleja niiden vetovoiman lisäämiseksi. Suomen nykyinen kuntajako ei kestä. Kuntien yhteistyön tulee johtaa palveluiden todelliseen uudelleenjärjestelyyn. Miten muuten turvaamme niiden toimivuuden ja tehokkuuden, kun väestö ikääntyy ja kasvu hidastuu? Ei kansallista terveyshanketta käynnistetty lisärahoituksen takia vaan rakenteiden uudistamiseksi”.
”Pitää toimia, ratkaisuja ei voi lykätä jatkuvasti. Kainuun malli on ainutlaatuinen uusi kokeilu. Tarvitsemme kuntaliittoon konsultteja, jotka kehittävät kuntien parhaita käytäntöjä, ettei kaikkea tarvitse keksiä joka paikassa aina uudestaan.” ”Päättäjät tarvitsevat tukea ja kansa rohkaisua”, Lipponen sanoo. Hän toivoo todellista poliittista johtajuutta – myös kuntien päättäjiltä.
Lipponen muistuttaa Suomen pitkästä sivistyksestä ja koettelemuksista. Eurooppa on hänen mukaansa liian hidas. ”Olemme näyttäneet, että edistymme. Pikkuisen voi rintaa röyhistää. Suomi ei voi tyytyä saavutettuihin asemiin. Tarvitaan taas aktiviteettia. Globaalissa kilpailussa menestyvät vain sellaiset paikat, jotka ovat vetovoimaisia, kykenevät houkuttelemaan investointeja ja pääomia, ihmisiä, osaamista, kulttuuria”
Noin puhuu siis mies, jolla on visioita, tahtoa ja osaamista. Missä siis olisimmekaan ilman häntä? Pulassa ainakin, ellemme jo ihan hukassa, toistan minä.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Laitanpa tähän jatkoksi joululukemisiksenne ja Hyvän Joulun toivotuksikseni myös Paavo Lipposen pari aikaisempaa kirjoitusta, jotka osoittavat Paavo Lipposen selkeiden näkemysten laaja-alaisuutta (tuota toista olen minäkin tainnut täällä jo aiemmin esitellä):
Paavo Lipponen:
Kolumni APU-lehdessä 10.12.04
SUURIN SUOMALAINEN
Yleisradion ”suurin suomalainen” –äänestyksen ensimmäinen kierros oli sekoitus pelleilyä, junttausta ja vakavaa yritystä panna historiamme henkilöt merkittävyysjärjestykseen. Tällaista äänestystä häiritsee satojen vuosien kuluessa erottuneiden ja tänä päivänä vaikuttavien henkilöiden asettaminen samalle arviointiviivalle, mutta sille ei voi mitään. Eniten alkukierroksessa ihmetyttää uskomaton historiattomuus, johon kuitenkin näyttää hyvin sopivan joidenkin henkilöiden ikään kuin itsestään selvä korottaminen kansakunnan kaapin päälle, kun taas monet historiamme kulkuun ratkaisevasti vaikuttaneet ihmiset näyttävät vajonneen kansakunnan unholaan.
Otetaanpa esimerkiksi toinen presidenttimme 1919-26, K.J. Ståhlberg, joka ei alkuunkaan menestynyt Ylen äänestyksessä. Hän on historiamme kenties merkittävin oikeusoppinut, perustuslakimme luoja. Ståhlberg johti monarkian torjuntaa ja halusi sisällissodan jälkeen sovintoa. Presidenttinä hän itsenäisyyden vaikeina alkuvuosina mm. torjui jyrkästi Mannerheimin ehdotuksen hyökkäyksestä Pietariin, mikä olisi vetänyt Suomen mukaan Venäjän veriseen sisällissotaan.
Ståhlberg oli peloton oikeustaistelija, sotien välisen ajan keskeinen kansanvaltainen hahmo. Oikeistohuligaanien yritys muiluttaa Ståhlberg Neuvostoliittoon kertoo, mistä oli kysymys.
Presidentti Urho Kekkonen on oikeutetusti kärkijoukossa, mutta hänen varjoonsa jää yleisessä historiattomuudessa meidän aikamme suurmies, pitkäaikaisin pääministerimme Kalevi Sorsa. Ilman Sorsaa 1970-luvun kehitys olisi voinut mennä raiteiltaan. Hän oli kansainvälisesti kokenut, sivistynyt ihminen, jolla oli riittävästi itsetuntoa niin läntisiin pöytiin kuin Kremlin kabinetteihin. Sorsan aikana käynnistettiin Suomen nousu teknologian huippumaaksi valtion ja yksityisen sektorin yhteistoiminnalla. Tutuille yrittäjille tukiaisia jakavat Valco-irvailijat jäävät Sorsan rinnalla historian roskatynnyriin.
Kuka sitten on kaikista suurin? Parempi voisi olla nimeämättä ketään, sillä suuria suomalaisia on monessa eri sarjassa. Sivistyksen alalla Mikael Agricolan työ suomen kielen perustajana on ylittämätön saavutus. Näytelmäkirjailija Minna Canth ja runoilija Edith Södergran ovat miesten joukossa pahasti aliarvostettuja.
Valtiomiehistä, kaikista ehdokkaista suurin – jos sellainen on valittava – on Väinö Tanner. Hän kattoi sen pöydän, jonka ääreen Mannerheim, Ryti ja Paasikivi, muut suurimmat, istuivat. Ilman Tannerin järkähtämätöntä toimintaa demokratian ja oikeusvaltion puolustamisessa niin diplomatiassa kuin sotaponnistuksissa olisi epäonnistuttu.
Tanner opiskeli ahkerasti, hankki kielitaitoa ja kansainvälistä kokemusta, rakensi osuuskauppaliikettä ja hoiti omat asiansa hyvin. Hänen kirjallinen toimintansa oli mittavaa. Tarton rauhan 1930 neuvotteli Tanner, ja vaikka Paasikivi yritti vähätellä hänen venäjän kielen taitoaan, Tanner kuuluu suomalaisen diplomatian ehdottomiin kärkihahmoihin.
Tannerin mainetta on mustattu sekä oikealta, vasemmalta että keskeltä. Ei ihme, sillä Tanner uhmasi Lapuan liikettä mm. menemällä puhumaan Seinäjoelle äärioikeiston pahimpina uhopäivinä 1930, jolloin jopa eduskunnan puhemies Väinö Hakkila muilutettiin. Silloinen hallitus P.E. Svinhufvudin johdolla ei halunnut ryhtyä toimiin muiluttajien kiinniottamiseksi, vaan suunnitteli Tannerin puhetilaisuuden estämistä. Maaherra Erik Heinrichs, sittemmin Mannerheimin kakkosmies ja Paasikiven yya-neuvonantaja, teki viisaalla toiminnallaan pääministerin suunnitelmat tyhjiksi ja Tanner saattoi puhua.
Ei ihme, että jääkäri, jalkaväenkenraali Heinrichskin on pyritty painamaan alas suurten sotilaidemme arvojärjestyksessä.
Tannerin mainetta nakertavat yhä niiden poliittisten vastustajien henkiset jälkeläiset, joiden pyrkimyksiin Tannerin lähettäminen sotasyyllisenä Sörkan vankilaan sopi erinomaisen hyvin. Toiselle sotasyyllisyydestä tuomitulle, Risto Rydille, sovitetaan oikeutetusti sankarin sädekehää - miksei Tannerille? Urho Kekkonen kuuluu epäilemättä suurten joukkoon, mutta hänkin kävi Tannerin kattamaan pöytään: miehitetyssä maassa ei Kekkosellakaan olisi ollut liikkumatilaa.
Väinö Tanner oli hengen ja tahdonvoiman jättiläinen, suurin suomalainen.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Suomen Kuvalehden kolumni 19.11.2004
YHDYSVALTAIN ULKOPOLITIIKKA AKTIVOITUU
Bushin voitto ei ole Euroopan tappio
Suomella etsikkoaika USA -suhteissa
George W. Bushin voitto antaa kaikessa vakuuttavuudessaan hyvän lähtökohdan Yhdysvaltojen ulkopolitiikan aktivoitumiselle. Euro-atlanttisia suhteita parannetaan jo talkoilla. USA:n ja EU:n kumppanuus on välttämätön suurten kriisien ratkaisemiseksi. Kaikesta ylivoimastaan huolimatta USA ei selviydy yksin, sillä pelkkä sotilaallinen voima ei riitä turvaamaan kestävää rauhaa.
Monen sekä amerikkalaisen että etenkin eurooppalaisen arvioitsijan ennuste Yhdysvaltain presidentinvaaleista perustui väärään perusanalyysiin: Irakista ei tullutkaan vaalien pääkysymystä, vaan ehdokkaiden henkilöstä ja heidän edustamistaan arvoista.
USA:ssa Irakin kysymys korostui vielä George W. Bushin ja John Kerryn ensimmäisessä TV-väittelyssä. Jo silloin osoittautui kuitenkin, että Kerryn vaihtoehto Irakin kriisin hoidolle tästä eteenpäin - kuinka Irakista selvitään kunnialla - ei oleellisesti poikennut Bushin linjasta. Kerry tarjosi pehmeämpää neuvottelulinjaa mm. liittolaisten suhteen, mutta Bushille oli
helppoa vastata: pehmoilu ei auta. Kerry joutui myötäilemään Bushin "täältä pesee" -linjaa. Presidenttinä Kerry olisi joutunut toista kautta varmistaakseen näyttämään, että hänkin on tarvittaessa kova.
Talouspolitiikassakaan Kerryllä ei ollut tarjota kovin selkeätä vaihtoehtoa. Kumpikin tunnusti suuren budjettivajeen - alijäämä tänä vuonna arviolta
4,5 prosenttia bruttokansantuotteesta - suurimmaksi ongelmaksi ja asetti tavoitteeksi vajeen puolittamisen viidessä vuodessa. Kerryn vakavin haaste koski yhteiskunnan kahtiajakoa, rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä. Hän onnistui voittamaan nuorten äänestäjien suosion, mutta epäonnistui laajan, työssäkäyvän keskiluokan kosiskelussa.
Vaalitulos selittyy kahdella ulottuvuudella: väestörakenteen muutos ja arvokonservatismi. Muuttoliike on vienyt länteen ja etelään. New York ja Uuden Englannin Eurooppaan suuntautuneet alueet sekä Keski-Lännen teolliset ydinalueet ovat menettäneet suhteellista merkitystään. Ennen demokraattinen etelä on muuttunut republikaanien tukialueeksi: viiden paikkansa jättäneen etelän demokraattisenaattorin tilalle tuli republikaani.
Suurkaupunkien reuna-alueille on syntynyt uuden talouden teknologia- ja palvelutyöpaikkoja ostokeskuksineen ja pientalolähiöineen. Niihin asettuneet lapsiperheet, uusi keskiluokka, tunnustavat Bushin perhe- ja uskontokeskeisiä arvoja. Bush kykeni lopulta uskottavalla tavalla viestittämään itsestään näitä arvoja puolustavana, sympaattisena henkilönä, kun taas Kerry kaikesta pätevyydestään huolimatta ei kyennyt vakuuttamaan persoonallaan. Monet äänestäjät periaatteessa ajattelivat, että istuvalle presidentille tulisi antaa mahdollisuus toiseen kauteen, kun maan talouskin on jatkanut vahvaa kasvuaan. Bush lisäsi lopulta kannatustaan koko maassa ja kaikissa äänestäjäryhmissä.
x x x
Eurooppa sai kaikessa toiveajattelussaan karvaan opetuksen: täällä annettuja ääniä ei lasketa. Kriittinen suhtautuminen Yhdysvaltoihin ei sinänsä ole ongelma, mutta monin paikoin kysymys on yksinkertaisesta amerikkalaisvastaisuudesta. Saksan hallitus joutuu rakentamaan USA-suhteitaan vahva kansalaiskritiikki selustassaan. Liberaalin Die Zeit
-viikkolehden päätoimittaja Josef Joffe näkee eurooppalaisten kriittisyyden johtuvan heikkouden tunteesta sellaisen ylivoimaisesti vahvemman liittolaisen rinnalla, jota kylmän sodan jälkeisessä maailmassa ei enää koeta välttämättömäksi turvallisuuden takaajana.
Joffen mielestä Eurooppa ja USA tarvitsevat toisiaan, mutta kumppanuus onnistuu vain kahdella ehdolla: "Euroopan on luovuttava heikkouden ylimielisyydestä, Yhdysvaltojen voiman ylimielisyydestä." (International Herald Tribune, 5.-6.6.2004).
Erilaiset lähettiläät risteilevät nyt Atlantin poikki Washingtonin ja EU -pääkaupunkien välillä. Eurooppalaisista johtajista pääministeri Tony Blair tapasi odotetusti ensimmäisenä toiselle kaudelle valitun Bushin. Tuossa tapaamisessa Blairin äänensävy oli transatlanttisia suhteita liennyttävä, mutta samalla amerikkalaisen kumppanin suuntaan tiukemmin yhteistyömyönteisempää asennetta odottava. Blair pyrkii sillanrakentajaksi: eurooppalaisten tulisi nyt haudata vanhan kiistat ja katsoa eteenpäin.
USA lähti Irakin sotaan omalla päätöksellään, ilman Nato-liittokunnan tukea. Se oli ns. halukkaiden koalitio (coalition of the willing). Jatkossa kysymys on siitä, jatkaako USA tällä linjalla, vai palautetaanko liittokunnalle jokin rooli. Ennalleen Nato ei voi jäädä, sillä USA:n ylivoima tekee Natosta korkeintaan sille hyödyllisen, ei kuitenkaan välttämätöntä (The Economist 28.8.2004). Naton tulee olla käyttökelpoinen myös eurooppalaisille liittolaisille, jolloin kysymys on yhteisten etujen määrittelystä. Sellaisia on mm. Afganistanissa, jossa USA haluaa Naton roolin vahvistuvan. Naton kuljetus- sekä tiedustelurooli on edelleen elintärkeä Euroopan turvallisuudelle.
Henkilövaihdokset Bushin hallituksessa, kuten ulkoministeri Colin Powellin lähtö, eivät hidasta presidentin Eurooppaan suuntautuvan diplomaattisen offensiivin valmistelua. Uusi ulkoministeri Condoleesa Rice teki pohjustustyötä jo ennen vaaleja. Bush lähtee tammikuun virkaanastujaisten jälkeen laajalle Euroopan kierrokselle tavatakseen maanosamme johtajia. Hänellä tulee olemaan mukanaan vankka paketti asioita, joihin sisältyy tiukkojakin terveisiä.
Erityisen happamia amerikkalaiset ovat olleet EU:n suunnitelmista luoda yhteiset taistelujoukot, joilla voitaisiin tarvittaessa toteuttaa Natosta riippumattomia kriisinhallintaoperaatioita. USA vannoo ns. Berliini plus
-sopimukseen, jolla säädellään EU:n ja Naton sotilasyhteistyötä. Amerikkalaiset tulkitsevat sitä tiukasti yhteistyöhön velvoittavana kaikissa tilanteissa.
Suurinta ponnistusta vaatii epäilemättä Lähi-Idän kriisin perusongelman. Israelin ja Palestiinan arabien välisen ristiriidan rauhanomainen ratkaisu. USA ryhtynee aktiivisesti edistämään Lähi-Idän aloitettaan (Broader Middle-East Initiatiative) ja tarvitsee siihen kumppanin EU:sta. Tässäkin asiassa EU:n vaikutusmahdollisuudet - jos niitä ylipäätään on - voivat perustua vain yhtenäiseen toimintaan, ilman suurten jäsenmaiden jatkuvia irtiottoja.
EU on hyväksynyt yhteisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian, jonka keskeisenä lähtökohtana on kumppanuus USA:n kanssa. Sen pohjalta on nyt toimittava, niin kuin mm. Saksan ulkoministeri Joschka Fischer on moneen kertaan vaatinut. Lähikuukaudet osoittavat, kykeneekö EU vahvistamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa yhteisyyttä, vai sorrutaanko unionissa keskinäiseen profilointikilpailuun. Aikaa ei ole hukattavissa, sillä vahvalla mandaatilla varustettu Bushin toinen hallitus jyrää nyt voiman lisäksi yhteistyökyvyllään. Olisiko Atlantin tällä puolella tunnustettava, että Bushin voitto ei ollut Euroopan tappio.
x x x
Suomen kannalta USA:n vaalien jälkeisessä tilanteessa kiinnittyy huomio Ruotsin asenteeseen. Pääministeri Göran Persson puhui jo ennen vaaleja Bushin uudelleenvalinnan puolesta. Vaalien jälkeen hän kyllä tunnusti sosialidemokraattina kannattaneensa Kerryä, mutta puhkesi pääministerinä ylistämään vuolaasti Bushin voittoa - se kun on mm. "hyvä Ruotsin taloudelle".
Jos minä olisin pääministerinä puhunut Bushista yhtä myönteisesti kuin Persson viime vuosina, olisivat eduskuntavaalien Irak-inttäjäiset jääneet pieneksi pulinaksi sen rähinän rinnalla, joka silloin olisi syntynyt.
Lähiviikot ovat etsikkoaikaa myös Suomen suhteissa Yhdysvaltoihin ja Natoon. Olemmeko EU:ssa ajamassa myönteisestä vastausta Bushin aloitteellisuuteen ja rakentamassa asiakohtaisesti itsenäisiä eurooppalaisia kannanottoja? Meillä voisi olla kestävän kehityksen maailman ykkösmaana tarjottavaa mm. energiapolitiikassa. Suomen tulisi yhdessä Ruotsin kanssa myös tehdä aloitteita Nato -suhteemme vahvistamiseksi kehittämällä yhteistoimintaa rauhankumppanuudessa ja varmistamalla mahdollisuutemme osallistua Naton piirissä käytävään poliittiseen keskusteluun.
Paavo Lipponen on eduskunnan puhemies ja SDP:n puheenjohtaja. Hän kuuluu Washingtonissa toimivan CSIS-instituutin transatlanttisen yhteistyöaloitteen johtoryhmään.
Center for Strategic and International Studies
-tutkimuslaitoksessa valmistellaan raporttia hankkeessa Initiative for a Renewed Transatlantic Partnership. Hankkeen johtoryhmään kuuluvat Lipposen lisäksi mm. Giuliano Amato, Carl Bildt, Harold Brown, Zbigniew Brzezinski, Carla Hills, Sam Nunn, Ana Palacio, Joseph Ralston, George Robertson, Brent Scowcroft ja Peter Sutherland. Raportti valmistuu keväällä 2005.
Totta kai Paavo Lipponen on edelleen maamme merkittävin poliitikko ja poliittinen johtajammekin. Hän ohjaa hallitusta taustalta ja kääntää yleistä mielipidettä haluamaansa suuntaan erinomaisilla puheillaan ja kirjoituksillaan, joiden aiheet, ajoitus ja pitopaikat ovat harkitut ja erinomaiset. Missä olisimmekaan ilman Paavo Lipposta? Pulassa ainakin, ellemme jo ihan hukassa, sanon minä.
Siis miten tämä kirjoitukseni liittyy saitin aihepiiriin? Tietenkin siten, että kehuuhan Lipponen tuossa haastattelussaan hallitusta, jota johtaa keskustalainen pääministeri.
Suomen Kuvalehden joulunumerossa lehden päätoimittaja Tapani Ruokanen on haastatellut Lipposta. Lipponen esittelee haastattelussa World Economic Forumin tilastoa, jossa 15 EU-maata on luokiteltu ja Suomi on monessa ykkönen: informaatioyhteiskunta, innovaatiot, rahoituspalvelut, kestävä kehitys jne..
Tuore Pisa-tutkimus kertoi, että suomalaiset teini-ikäiset ovat matematiikassa maailman parhaat. Puolueeton saksalainen Roland Berger-arvio asetti Suomen kärkeen talouskasvussa, korruption vähäisyydessä, tieteen tekijöiden määrässä ja huippuyritysten lukumäärässä.
”Olemme maailmanluokkaa”, toteaa Lipponen. Maailmalta saadut kehut menevät paljolti Lipposen omaan piikkiin, kun sanotaan, että Suomi korjaa nyt satoa menestyksellisestä uudistuspolitiikastaan ja sijoittaa samalla vielä paremman tulevaisuuden rakentamiseksi.
Lipponen kehuu Brunilan työryhmän raporttia ja toteaa: ”Keskustelu on ehdottomasti tarpeen. Ensinnäkin sen seurauksena on syntynyt uusia aloitteita, hallitus on aktivoitunut, kansalaiset ovat osallistuneet ja tietoisuus globalisaation haasteista on vahvistunut. Toiseksi hallitus on alkanut myös toimia, kun on saatu vero- ja tuloratkaisu, jossa tehdään juuri sitä mitä pitää tehdä”.
Lipposen mielestä keskustelussa ei ole tullut kovin paljon uutta. ”Ruutia ei tarvitse keksiä uudelleen. Kolme vuotta sitten talousneuvosto teki selvitystä ja Sailaksen raportti on viime vuodelta. On ehdottomasti tarpeen terästyä. Kilpailukyky, globalisaatio ja työllisyyden hoito vaativat uusia päätöksiä, joita aiemmin ei ole voitu tehdä. Nyt voidaan syventää ja vahvistaa ratkaisuja. Ei tarvita välttämättä uusia selvityksiä. On pantava toimeen entisiä.”
Lipponen korostaa, että vastuu on aina hallituksella; tarvitaan vain poliittista tahtoa, mitä Lipponen uskoo nyt löytyvän. ”Tupo sisältää uusia aineksia ja vahvistaa kilpailukykyämme. Se on pisin tupo, jossa on sovittu palkoista sitovasti. Se turvaa ostovoiman palkansaajille ja sillä saavutetaan vakaus. Samalla lisätään palkkausjärjestelmän joustavuutta, prosenttipainotteisuutta ja paikallista sopimista. Lisäksi ovat merkittävät veronalennukset. Finanssi- ja talouspolitiikka on hyvin koordinoitu. Toimet ovat mittavampia kuin hallitusohjelmassa sanotaan. Suosittelen, että jatketaan samassa hengessä”, sanoo Lipponen.
Kuntapolitiikasta Lipponen toteaa, että ”Ruotsissa on kuntapohjaisia suurkuntia ja kunnat ovat voimakkaita, selkeästi johdettuja. Saksa vahvistaa metropoleja niiden vetovoiman lisäämiseksi. Suomen nykyinen kuntajako ei kestä. Kuntien yhteistyön tulee johtaa palveluiden todelliseen uudelleenjärjestelyyn. Miten muuten turvaamme niiden toimivuuden ja tehokkuuden, kun väestö ikääntyy ja kasvu hidastuu? Ei kansallista terveyshanketta käynnistetty lisärahoituksen takia vaan rakenteiden uudistamiseksi”.
”Pitää toimia, ratkaisuja ei voi lykätä jatkuvasti. Kainuun malli on ainutlaatuinen uusi kokeilu. Tarvitsemme kuntaliittoon konsultteja, jotka kehittävät kuntien parhaita käytäntöjä, ettei kaikkea tarvitse keksiä joka paikassa aina uudestaan.” ”Päättäjät tarvitsevat tukea ja kansa rohkaisua”, Lipponen sanoo. Hän toivoo todellista poliittista johtajuutta – myös kuntien päättäjiltä.
Lipponen muistuttaa Suomen pitkästä sivistyksestä ja koettelemuksista. Eurooppa on hänen mukaansa liian hidas. ”Olemme näyttäneet, että edistymme. Pikkuisen voi rintaa röyhistää. Suomi ei voi tyytyä saavutettuihin asemiin. Tarvitaan taas aktiviteettia. Globaalissa kilpailussa menestyvät vain sellaiset paikat, jotka ovat vetovoimaisia, kykenevät houkuttelemaan investointeja ja pääomia, ihmisiä, osaamista, kulttuuria”
Noin puhuu siis mies, jolla on visioita, tahtoa ja osaamista. Missä siis olisimmekaan ilman häntä? Pulassa ainakin, ellemme jo ihan hukassa, toistan minä.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Laitanpa tähän jatkoksi joululukemisiksenne ja Hyvän Joulun toivotuksikseni myös Paavo Lipposen pari aikaisempaa kirjoitusta, jotka osoittavat Paavo Lipposen selkeiden näkemysten laaja-alaisuutta (tuota toista olen minäkin tainnut täällä jo aiemmin esitellä):
Paavo Lipponen:
Kolumni APU-lehdessä 10.12.04
SUURIN SUOMALAINEN
Yleisradion ”suurin suomalainen” –äänestyksen ensimmäinen kierros oli sekoitus pelleilyä, junttausta ja vakavaa yritystä panna historiamme henkilöt merkittävyysjärjestykseen. Tällaista äänestystä häiritsee satojen vuosien kuluessa erottuneiden ja tänä päivänä vaikuttavien henkilöiden asettaminen samalle arviointiviivalle, mutta sille ei voi mitään. Eniten alkukierroksessa ihmetyttää uskomaton historiattomuus, johon kuitenkin näyttää hyvin sopivan joidenkin henkilöiden ikään kuin itsestään selvä korottaminen kansakunnan kaapin päälle, kun taas monet historiamme kulkuun ratkaisevasti vaikuttaneet ihmiset näyttävät vajonneen kansakunnan unholaan.
Otetaanpa esimerkiksi toinen presidenttimme 1919-26, K.J. Ståhlberg, joka ei alkuunkaan menestynyt Ylen äänestyksessä. Hän on historiamme kenties merkittävin oikeusoppinut, perustuslakimme luoja. Ståhlberg johti monarkian torjuntaa ja halusi sisällissodan jälkeen sovintoa. Presidenttinä hän itsenäisyyden vaikeina alkuvuosina mm. torjui jyrkästi Mannerheimin ehdotuksen hyökkäyksestä Pietariin, mikä olisi vetänyt Suomen mukaan Venäjän veriseen sisällissotaan.
Ståhlberg oli peloton oikeustaistelija, sotien välisen ajan keskeinen kansanvaltainen hahmo. Oikeistohuligaanien yritys muiluttaa Ståhlberg Neuvostoliittoon kertoo, mistä oli kysymys.
Presidentti Urho Kekkonen on oikeutetusti kärkijoukossa, mutta hänen varjoonsa jää yleisessä historiattomuudessa meidän aikamme suurmies, pitkäaikaisin pääministerimme Kalevi Sorsa. Ilman Sorsaa 1970-luvun kehitys olisi voinut mennä raiteiltaan. Hän oli kansainvälisesti kokenut, sivistynyt ihminen, jolla oli riittävästi itsetuntoa niin läntisiin pöytiin kuin Kremlin kabinetteihin. Sorsan aikana käynnistettiin Suomen nousu teknologian huippumaaksi valtion ja yksityisen sektorin yhteistoiminnalla. Tutuille yrittäjille tukiaisia jakavat Valco-irvailijat jäävät Sorsan rinnalla historian roskatynnyriin.
Kuka sitten on kaikista suurin? Parempi voisi olla nimeämättä ketään, sillä suuria suomalaisia on monessa eri sarjassa. Sivistyksen alalla Mikael Agricolan työ suomen kielen perustajana on ylittämätön saavutus. Näytelmäkirjailija Minna Canth ja runoilija Edith Södergran ovat miesten joukossa pahasti aliarvostettuja.
Valtiomiehistä, kaikista ehdokkaista suurin – jos sellainen on valittava – on Väinö Tanner. Hän kattoi sen pöydän, jonka ääreen Mannerheim, Ryti ja Paasikivi, muut suurimmat, istuivat. Ilman Tannerin järkähtämätöntä toimintaa demokratian ja oikeusvaltion puolustamisessa niin diplomatiassa kuin sotaponnistuksissa olisi epäonnistuttu.
Tanner opiskeli ahkerasti, hankki kielitaitoa ja kansainvälistä kokemusta, rakensi osuuskauppaliikettä ja hoiti omat asiansa hyvin. Hänen kirjallinen toimintansa oli mittavaa. Tarton rauhan 1930 neuvotteli Tanner, ja vaikka Paasikivi yritti vähätellä hänen venäjän kielen taitoaan, Tanner kuuluu suomalaisen diplomatian ehdottomiin kärkihahmoihin.
Tannerin mainetta on mustattu sekä oikealta, vasemmalta että keskeltä. Ei ihme, sillä Tanner uhmasi Lapuan liikettä mm. menemällä puhumaan Seinäjoelle äärioikeiston pahimpina uhopäivinä 1930, jolloin jopa eduskunnan puhemies Väinö Hakkila muilutettiin. Silloinen hallitus P.E. Svinhufvudin johdolla ei halunnut ryhtyä toimiin muiluttajien kiinniottamiseksi, vaan suunnitteli Tannerin puhetilaisuuden estämistä. Maaherra Erik Heinrichs, sittemmin Mannerheimin kakkosmies ja Paasikiven yya-neuvonantaja, teki viisaalla toiminnallaan pääministerin suunnitelmat tyhjiksi ja Tanner saattoi puhua.
Ei ihme, että jääkäri, jalkaväenkenraali Heinrichskin on pyritty painamaan alas suurten sotilaidemme arvojärjestyksessä.
Tannerin mainetta nakertavat yhä niiden poliittisten vastustajien henkiset jälkeläiset, joiden pyrkimyksiin Tannerin lähettäminen sotasyyllisenä Sörkan vankilaan sopi erinomaisen hyvin. Toiselle sotasyyllisyydestä tuomitulle, Risto Rydille, sovitetaan oikeutetusti sankarin sädekehää - miksei Tannerille? Urho Kekkonen kuuluu epäilemättä suurten joukkoon, mutta hänkin kävi Tannerin kattamaan pöytään: miehitetyssä maassa ei Kekkosellakaan olisi ollut liikkumatilaa.
Väinö Tanner oli hengen ja tahdonvoiman jättiläinen, suurin suomalainen.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Suomen Kuvalehden kolumni 19.11.2004
YHDYSVALTAIN ULKOPOLITIIKKA AKTIVOITUU
Bushin voitto ei ole Euroopan tappio
Suomella etsikkoaika USA -suhteissa
George W. Bushin voitto antaa kaikessa vakuuttavuudessaan hyvän lähtökohdan Yhdysvaltojen ulkopolitiikan aktivoitumiselle. Euro-atlanttisia suhteita parannetaan jo talkoilla. USA:n ja EU:n kumppanuus on välttämätön suurten kriisien ratkaisemiseksi. Kaikesta ylivoimastaan huolimatta USA ei selviydy yksin, sillä pelkkä sotilaallinen voima ei riitä turvaamaan kestävää rauhaa.
Monen sekä amerikkalaisen että etenkin eurooppalaisen arvioitsijan ennuste Yhdysvaltain presidentinvaaleista perustui väärään perusanalyysiin: Irakista ei tullutkaan vaalien pääkysymystä, vaan ehdokkaiden henkilöstä ja heidän edustamistaan arvoista.
USA:ssa Irakin kysymys korostui vielä George W. Bushin ja John Kerryn ensimmäisessä TV-väittelyssä. Jo silloin osoittautui kuitenkin, että Kerryn vaihtoehto Irakin kriisin hoidolle tästä eteenpäin - kuinka Irakista selvitään kunnialla - ei oleellisesti poikennut Bushin linjasta. Kerry tarjosi pehmeämpää neuvottelulinjaa mm. liittolaisten suhteen, mutta Bushille oli
helppoa vastata: pehmoilu ei auta. Kerry joutui myötäilemään Bushin "täältä pesee" -linjaa. Presidenttinä Kerry olisi joutunut toista kautta varmistaakseen näyttämään, että hänkin on tarvittaessa kova.
Talouspolitiikassakaan Kerryllä ei ollut tarjota kovin selkeätä vaihtoehtoa. Kumpikin tunnusti suuren budjettivajeen - alijäämä tänä vuonna arviolta
4,5 prosenttia bruttokansantuotteesta - suurimmaksi ongelmaksi ja asetti tavoitteeksi vajeen puolittamisen viidessä vuodessa. Kerryn vakavin haaste koski yhteiskunnan kahtiajakoa, rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä. Hän onnistui voittamaan nuorten äänestäjien suosion, mutta epäonnistui laajan, työssäkäyvän keskiluokan kosiskelussa.
Vaalitulos selittyy kahdella ulottuvuudella: väestörakenteen muutos ja arvokonservatismi. Muuttoliike on vienyt länteen ja etelään. New York ja Uuden Englannin Eurooppaan suuntautuneet alueet sekä Keski-Lännen teolliset ydinalueet ovat menettäneet suhteellista merkitystään. Ennen demokraattinen etelä on muuttunut republikaanien tukialueeksi: viiden paikkansa jättäneen etelän demokraattisenaattorin tilalle tuli republikaani.
Suurkaupunkien reuna-alueille on syntynyt uuden talouden teknologia- ja palvelutyöpaikkoja ostokeskuksineen ja pientalolähiöineen. Niihin asettuneet lapsiperheet, uusi keskiluokka, tunnustavat Bushin perhe- ja uskontokeskeisiä arvoja. Bush kykeni lopulta uskottavalla tavalla viestittämään itsestään näitä arvoja puolustavana, sympaattisena henkilönä, kun taas Kerry kaikesta pätevyydestään huolimatta ei kyennyt vakuuttamaan persoonallaan. Monet äänestäjät periaatteessa ajattelivat, että istuvalle presidentille tulisi antaa mahdollisuus toiseen kauteen, kun maan talouskin on jatkanut vahvaa kasvuaan. Bush lisäsi lopulta kannatustaan koko maassa ja kaikissa äänestäjäryhmissä.
x x x
Eurooppa sai kaikessa toiveajattelussaan karvaan opetuksen: täällä annettuja ääniä ei lasketa. Kriittinen suhtautuminen Yhdysvaltoihin ei sinänsä ole ongelma, mutta monin paikoin kysymys on yksinkertaisesta amerikkalaisvastaisuudesta. Saksan hallitus joutuu rakentamaan USA-suhteitaan vahva kansalaiskritiikki selustassaan. Liberaalin Die Zeit
-viikkolehden päätoimittaja Josef Joffe näkee eurooppalaisten kriittisyyden johtuvan heikkouden tunteesta sellaisen ylivoimaisesti vahvemman liittolaisen rinnalla, jota kylmän sodan jälkeisessä maailmassa ei enää koeta välttämättömäksi turvallisuuden takaajana.
Joffen mielestä Eurooppa ja USA tarvitsevat toisiaan, mutta kumppanuus onnistuu vain kahdella ehdolla: "Euroopan on luovuttava heikkouden ylimielisyydestä, Yhdysvaltojen voiman ylimielisyydestä." (International Herald Tribune, 5.-6.6.2004).
Erilaiset lähettiläät risteilevät nyt Atlantin poikki Washingtonin ja EU -pääkaupunkien välillä. Eurooppalaisista johtajista pääministeri Tony Blair tapasi odotetusti ensimmäisenä toiselle kaudelle valitun Bushin. Tuossa tapaamisessa Blairin äänensävy oli transatlanttisia suhteita liennyttävä, mutta samalla amerikkalaisen kumppanin suuntaan tiukemmin yhteistyömyönteisempää asennetta odottava. Blair pyrkii sillanrakentajaksi: eurooppalaisten tulisi nyt haudata vanhan kiistat ja katsoa eteenpäin.
USA lähti Irakin sotaan omalla päätöksellään, ilman Nato-liittokunnan tukea. Se oli ns. halukkaiden koalitio (coalition of the willing). Jatkossa kysymys on siitä, jatkaako USA tällä linjalla, vai palautetaanko liittokunnalle jokin rooli. Ennalleen Nato ei voi jäädä, sillä USA:n ylivoima tekee Natosta korkeintaan sille hyödyllisen, ei kuitenkaan välttämätöntä (The Economist 28.8.2004). Naton tulee olla käyttökelpoinen myös eurooppalaisille liittolaisille, jolloin kysymys on yhteisten etujen määrittelystä. Sellaisia on mm. Afganistanissa, jossa USA haluaa Naton roolin vahvistuvan. Naton kuljetus- sekä tiedustelurooli on edelleen elintärkeä Euroopan turvallisuudelle.
Henkilövaihdokset Bushin hallituksessa, kuten ulkoministeri Colin Powellin lähtö, eivät hidasta presidentin Eurooppaan suuntautuvan diplomaattisen offensiivin valmistelua. Uusi ulkoministeri Condoleesa Rice teki pohjustustyötä jo ennen vaaleja. Bush lähtee tammikuun virkaanastujaisten jälkeen laajalle Euroopan kierrokselle tavatakseen maanosamme johtajia. Hänellä tulee olemaan mukanaan vankka paketti asioita, joihin sisältyy tiukkojakin terveisiä.
Erityisen happamia amerikkalaiset ovat olleet EU:n suunnitelmista luoda yhteiset taistelujoukot, joilla voitaisiin tarvittaessa toteuttaa Natosta riippumattomia kriisinhallintaoperaatioita. USA vannoo ns. Berliini plus
-sopimukseen, jolla säädellään EU:n ja Naton sotilasyhteistyötä. Amerikkalaiset tulkitsevat sitä tiukasti yhteistyöhön velvoittavana kaikissa tilanteissa.
Suurinta ponnistusta vaatii epäilemättä Lähi-Idän kriisin perusongelman. Israelin ja Palestiinan arabien välisen ristiriidan rauhanomainen ratkaisu. USA ryhtynee aktiivisesti edistämään Lähi-Idän aloitettaan (Broader Middle-East Initiatiative) ja tarvitsee siihen kumppanin EU:sta. Tässäkin asiassa EU:n vaikutusmahdollisuudet - jos niitä ylipäätään on - voivat perustua vain yhtenäiseen toimintaan, ilman suurten jäsenmaiden jatkuvia irtiottoja.
EU on hyväksynyt yhteisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian, jonka keskeisenä lähtökohtana on kumppanuus USA:n kanssa. Sen pohjalta on nyt toimittava, niin kuin mm. Saksan ulkoministeri Joschka Fischer on moneen kertaan vaatinut. Lähikuukaudet osoittavat, kykeneekö EU vahvistamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa yhteisyyttä, vai sorrutaanko unionissa keskinäiseen profilointikilpailuun. Aikaa ei ole hukattavissa, sillä vahvalla mandaatilla varustettu Bushin toinen hallitus jyrää nyt voiman lisäksi yhteistyökyvyllään. Olisiko Atlantin tällä puolella tunnustettava, että Bushin voitto ei ollut Euroopan tappio.
x x x
Suomen kannalta USA:n vaalien jälkeisessä tilanteessa kiinnittyy huomio Ruotsin asenteeseen. Pääministeri Göran Persson puhui jo ennen vaaleja Bushin uudelleenvalinnan puolesta. Vaalien jälkeen hän kyllä tunnusti sosialidemokraattina kannattaneensa Kerryä, mutta puhkesi pääministerinä ylistämään vuolaasti Bushin voittoa - se kun on mm. "hyvä Ruotsin taloudelle".
Jos minä olisin pääministerinä puhunut Bushista yhtä myönteisesti kuin Persson viime vuosina, olisivat eduskuntavaalien Irak-inttäjäiset jääneet pieneksi pulinaksi sen rähinän rinnalla, joka silloin olisi syntynyt.
Lähiviikot ovat etsikkoaikaa myös Suomen suhteissa Yhdysvaltoihin ja Natoon. Olemmeko EU:ssa ajamassa myönteisestä vastausta Bushin aloitteellisuuteen ja rakentamassa asiakohtaisesti itsenäisiä eurooppalaisia kannanottoja? Meillä voisi olla kestävän kehityksen maailman ykkösmaana tarjottavaa mm. energiapolitiikassa. Suomen tulisi yhdessä Ruotsin kanssa myös tehdä aloitteita Nato -suhteemme vahvistamiseksi kehittämällä yhteistoimintaa rauhankumppanuudessa ja varmistamalla mahdollisuutemme osallistua Naton piirissä käytävään poliittiseen keskusteluun.
Paavo Lipponen on eduskunnan puhemies ja SDP:n puheenjohtaja. Hän kuuluu Washingtonissa toimivan CSIS-instituutin transatlanttisen yhteistyöaloitteen johtoryhmään.
Center for Strategic and International Studies
-tutkimuslaitoksessa valmistellaan raporttia hankkeessa Initiative for a Renewed Transatlantic Partnership. Hankkeen johtoryhmään kuuluvat Lipposen lisäksi mm. Giuliano Amato, Carl Bildt, Harold Brown, Zbigniew Brzezinski, Carla Hills, Sam Nunn, Ana Palacio, Joseph Ralston, George Robertson, Brent Scowcroft ja Peter Sutherland. Raportti valmistuu keväällä 2005.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Tarkoitin kirjoitukseni jatkoksi alla olevalle avaukselle, siksi sen alkulauseessa totean, että "tässä oli avaus jne..". Mutta olin huolimaton, ja se lipsahti omana avauksenaan.
>> Lipponen johtaa Suomea
Kirjoittanut: edelleen 18.12.2004 klo 13.13
Täällä tuntuu vieläkin olevan sellainen harhakäsitys että Vanhanen johtaisi Suomea.
Lipponen on edelleen valtias:
Hän johtaa eduskuntaa
SDP:n puolueryhmää, johon kuuluu niin Presidentit, Suomen Pankin johto, Yleisradio, Oikeusministeriö jne.
Pääministeriksi ja omaksi apulaisekseen Lipponen valitsi Vanhasen, syrjäyttmänsä Jäätteenmäen tilalle.
Lipponen kieltämättä on Tannerin, Rytin ja Paasikiven ohella merkittävin poliittinen visionääri Suomessa.
" Lipponen oli valitellut Suomen kansan kypsymättömyyttä Nato-asiassa."
K. Korhonen
En tiedä lausunnosta mitään, mutta se kuulostaa järkevältä. Suomen kypsymättömyys Natolle on kepun, demareiden vanhoillisten, vaihtoehtopuolueiden ja yleisen arkailun syytä.
Vaikka et ole oikea ajattelija, asetit "visiosi" oikein.
määrittele
Määrittelee visionsa mahdollisimman tarkasti, ja perustelee visionsa.
Sen täytyi olla pieni kaupunkivaltio ja Paavon mukaan Helsinki oli liian suuri. Ihmiset oli jaettu kolmeen kastiin: työläisiin, jotka täytyi pitää rauhallisina kertomalla heille miellyttäviä valheita koska he eivät kuitenkaan ymmärtäisi totuutta, sotilaihin jotka puolustivat valtiota ja johtaviin poliitikkoihin jotka valittiin sotilaiden joukosta. Suurimpana johtajana oli hyveellinen poliitikko, joka teki kaiken oikein eikä häntä voitu sen vuoksi kritisoida.
Orjuus oli sallittu ja valtio oli muutenkin hyvin epädemokraattinen. Toisaalta naisilla oli mahdollisuus osallistua armeijaan jos he halusivat.
Paavo Lipposen suuri unelma oli ehkä virta. Kreikkalainen Herakleittos ehkä kuvasi sitä parhaiten: "Samaan virtaan et voi astua kahdesti".
"Koirat haukkuvat sitä, mitä eivät tunne."
mutta on myönnettävä se tosiasia, että tiedän vain sen, etten tiedä mitään.
... Kanava-lehdessä no. 4-5/2002 julkaistulla kirjoituksellani:
Tannerin paluu politiikkaan sodan jälkeen oli virhe
Kanavassa 1/2002 oli Kari Liinolan kirjoitus Tanner vastaan Kekkonen. Hän totesi muun muassa: ”Sodissamme saavutettu moraalinen voitto Neuvostoliitosta valui suurelta osin hukkaan Kekkosen aikana. Kekkonen ajoi Suomen neuvostoimperiumin syliin ja pyristeli sitten jossain määrin vastaan”.
Kekkosen vastainen kirjoittelu on ollut viime aikoina muodikasta. Huippunoteerauksen teki Paavo Lipponen, joka Kekkosen syntymän 100-vuotisjuhlan tiimoilta pidetyssä seminaarissa piti Kekkosta halveksivan esitelmän ja sai kättentaputuksia mm. Koivistolta.
Tanner oli suuri mies vapaussodan jälkeen, sotien välisenä aikana ja sodan aikana. Hän nosti kansalaissodan repimän maan yhtenäiseen rakennustyöhön maan parhaaksi, johti myös kansalaissodassa hävinneen osapuolen yhteiseen taisteluun maan vihollista vastaan ja toimi taistelun aikana vastuullisesti hänen ministerin asemansa edellyttämällä tavalla.
Sodan seurauksena jouduimme Neuvostoliiton etupiiriin, jonne länsikin meidät jätti yksin. Voittaja vaati myös poliittista johtoa syytteeseen sotasyyllisyydestä ja jopa heidän tuomitsemistaan Neuvostoliitossa. Presidentti Paasikivi ja oikeusministeri Kekkonen hoitivat asian siististi. Kotimaassa suoritetussa ”oikeudenkäynnissä” nämä muutamat sodanaikaiset johtajat saivat lievähköt vankeustuomiot ja vapautettiin joidenkin vuosien jälkeen.
Valtaosa kansasta ymmärsi, että nämä - Ryti, Tanner ja muutamat muut - antoivat oman uhrinsa maamme taistelussa vapautensa puolesta. Sadat tuhannet rintamasotilaat olivat antaneet jo omansa.
Mutta Tannerille jäi pysyvä trauma tapahtumasta, eikä hän päässyt koskaan ylös sodan juoksuhaudoista. Hänen ympärilleen asevelisosialisteista - Leskinen, Pitsinki ja Lindblom - muodostunut klikki sai aikaan Tannerin nousun puolueen puheenjohtajaksi, mistä seurasi sekä puolueen että SAK:n hajoamisen. Tämä ryhmä liittoutui oikeistolaiseksi rintamaksi vahvan otteen Kokoomuksesta saaneen Junnilan ja maalaisliitosta erotetun Vennamon ja eräiden Rkp:n johtohenkilöiden kanssa. Rintama hyökkäsi Kekkosen ajamaa Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisiä naapurisuhteita vastaan ja haki tukea N-liiton silloisilta läntisiltä vihollisilta.
Kekkonen piti pintansa ja joutui pitämään tuota tannerilaista demaripuoluetta ja samanaikaisesti myös Kokoomusta ulkopoliittisista syistä hallitukseen kelpaamattomina. Maata hallittiin maalaisliittoon tukeutuvien vähemmistöhallitusten avulla. Lopulta Tanner joutui eroamaan, Junnila menetti mahtinsa, Leskinen teki täyskäännöksen, Pitsinki ja Lindblom saivat Kekkoselta merkittävät virat ja Vennamonkin terä aikanaan tylsyi.
Demariden puheenjohtajaksi tuli Paasio, puolue ja SAK jälleen yhtenäistyivät. Maata voitiin taas hallita normaalisti. Kansa antoi Kekkoselle vaaleissa laajan tukensa ja lopulta kaikki merkittävät puolueet kannattivat Kekkosta.
MYÖHÄISYNTYISTÄ KRITIIKKIÄ
Nyt me tiedämme varmasti, että Kekkonen jätti jälkeensä maailman vauraimpiin kuuluvan pohjoismaisen hyvinvointivaltion, joka oli säilyttänyt demokratiansa ja markkinatalouteen perustuvan taloutensa ja joka oli hoitanut tuon ”ystävyyspolitiikan” varjossa välttämättömät kaupalliset ja poliittisetkin suhteensa länteen. Sitä me emme saa tietää, miten meille olisi käynyt, jos sodan hävinneenä osapuolena kylmänsodan oloissa olisimme lähteneet Tannerin viitoittamalle tielle.
Se, että Lipponen on nyt aloittanut Tannerin kilven kirkastamisen myös tuolta sodanjälkeiseltä ajalta johtuu hieman samanlaisesta tilanteesta. Lipponen on myös koonnut ympärilleen oikeistoryhmittymän. Hänen politiikassaan on tannerilaisia piirteitä. Keskusta on suurin vihollinen. Venäjää pidetään suurimpana uhkanamme. Maata ollaan viemässä tiiviisti lännen helmaan kehittämällä unionista liittovaltiota ja hivuttamalla maata vähitellen Natoon.
Sekä Lipponen että Koivisto eivät Kekkosen eläessä ja Neuvostoliiton ollessa voimissaan uskaltaneet hyökätä näiden kimppuun. Tämä herääminen on myöhäissyntyistä.
Oiva Härkönen
Vantaa
Nuo Lipposen vanhemmat kirjoitukset (Tannerista ja USA:n vaaleista) olivat vain tuossa avauksessani "täydennysosana", osoittamassa Paavon näkemysalueen laajuutta, mikä on omaa luokkaansa kaikkiin muihin nykypoliitikkoihimme verrattuna.
Tuohon jo aikaisemminkin esittämääsi kirjoitukseesi Tannerista en nyt puutu muuten kuin totean, että etpä paljon tiedä Väinö Tannerista tai ehkäpä et halua kertoa tietojasi, minkä ymmärrän. Minä tulen joskus pyhien jälkeen kertomaan asianomaisesta enemmän, ehkä noin 150 käsikirjoitussivun verran, ja se on hyvin tiivistetty, kun kyseessä on Väinö Tanner, kaikkien aikojen suurin suomalainen valtiomies.
Varsinainen asiani oli tuoda esille tuo Paavon haastattelu Suomenkuvalehden joulunumerossa. Jospa ottaisit kantaa siihen! Kuka tahansa muu nykypoliitikkomme voisi noista asioista sanoa yhtä visionääristä vain pyrkiessään jäljittelemään Paavoa.
Tässä se tarkoittamani ydin:
Totta kai Paavo Lipponen on edelleen maamme merkittävin poliitikko ja poliittinen johtajammekin. Hän ohjaa hallitusta taustalta ja kääntää yleistä mielipidettä haluamaansa suuntaan erinomaisilla puheillaan ja kirjoituksillaan, joiden aiheet, ajoitus ja pitopaikat ovat harkitut ja erinomaiset. Missä olisimmekaan ilman Paavo Lipposta? Pulassa ainakin, ellemme jo ihan hukassa, sanon minä.
Siis miten tämä kirjoitukseni liittyy saitin aihepiiriin? Tietenkin siten, että kehuuhan Lipponen tuossa haastattelussaan hallitusta, jota johtaa keskustalainen pääministeri.
Suomen Kuvalehden joulunumerossa lehden päätoimittaja Tapani Ruokanen on haastatellut Lipposta. Lipponen esittelee haastattelussa World Economic Forumin tilastoa, jossa 15 EU-maata on luokiteltu ja Suomi on monessa ykkönen: informaatioyhteiskunta, innovaatiot, rahoituspalvelut, kestävä kehitys jne..
Tuore Pisa-tutkimus kertoi, että suomalaiset teini-ikäiset ovat matematiikassa maailman parhaat. Puolueeton saksalainen Roland Berger-arvio asetti Suomen kärkeen talouskasvussa, korruption vähäisyydessä, tieteen tekijöiden määrässä ja huippuyritysten lukumäärässä.
”Olemme maailmanluokkaa”, toteaa Lipponen. Maailmalta saadut kehut menevät paljolti Lipposen omaan piikkiin, kun sanotaan, että Suomi korjaa nyt satoa menestyksellisestä uudistuspolitiikastaan ja sijoittaa samalla vielä paremman tulevaisuuden rakentamiseksi.
Lipponen kehuu Brunilan työryhmän raporttia ja toteaa: ”Keskustelu on ehdottomasti tarpeen. Ensinnäkin sen seurauksena on syntynyt uusia aloitteita, hallitus on aktivoitunut, kansalaiset ovat osallistuneet ja tietoisuus globalisaation haasteista on vahvistunut. Toiseksi hallitus on alkanut myös toimia, kun on saatu vero- ja tuloratkaisu, jossa tehdään juuri sitä mitä pitää tehdä”.
Lipposen mielestä keskustelussa ei ole tullut kovin paljon uutta. ”Ruutia ei tarvitse keksiä uudelleen. Kolme vuotta sitten talousneuvosto teki selvitystä ja Sailaksen raportti on viime vuodelta. On ehdottomasti tarpeen terästyä. Kilpailukyky, globalisaatio ja työllisyyden hoito vaativat uusia päätöksiä, joita aiemmin ei ole voitu tehdä. Nyt voidaan syventää ja vahvistaa ratkaisuja. Ei tarvita välttämättä uusia selvityksiä. On pantava toimeen entisiä.”
Lipponen korostaa, että vastuu on aina hallituksella; tarvitaan vain poliittista tahtoa, mitä Lipponen uskoo nyt löytyvän. ”Tupo sisältää uusia aineksia ja vahvistaa kilpailukykyämme. Se on pisin tupo, jossa on sovittu palkoista sitovasti. Se turvaa ostovoiman palkansaajille ja sillä saavutetaan vakaus. Samalla lisätään palkkausjärjestelmän joustavuutta, prosenttipainotteisuutta ja paikallista sopimista. Lisäksi ovat merkittävät veronalennukset. Finanssi- ja talouspolitiikka on hyvin koordinoitu. Toimet ovat mittavampia kuin hallitusohjelmassa sanotaan. Suosittelen, että jatketaan samassa hengessä”, sanoo Lipponen.
Kuntapolitiikasta Lipponen toteaa, että ”Ruotsissa on kuntapohjaisia suurkuntia ja kunnat ovat voimakkaita, selkeästi johdettuja. Saksa vahvistaa metropoleja niiden vetovoiman lisäämiseksi. Suomen nykyinen kuntajako ei kestä. Kuntien yhteistyön tulee johtaa palveluiden todelliseen uudelleenjärjestelyyn. Miten muuten turvaamme niiden toimivuuden ja tehokkuuden, kun väestö ikääntyy ja kasvu hidastuu? Ei kansallista terveyshanketta käynnistetty lisärahoituksen takia vaan rakenteiden uudistamiseksi”.
”Pitää toimia, ratkaisuja ei voi lykätä jatkuvasti. Kainuun malli on ainutlaatuinen uusi kokeilu. Tarvitsemme kuntaliittoon konsultteja, jotka kehittävät kuntien parhaita käytäntöjä, ettei kaikkea tarvitse keksiä joka paikassa aina uudestaan.” ”Päättäjät tarvitsevat tukea ja kansa rohkaisua”, Lipponen sanoo. Hän toivoo todellista poliittista johtajuutta – myös kuntien päättäjiltä.
Lipponen muistuttaa Suomen pitkästä sivistyksestä ja koettelemuksista. Eurooppa on hänen mukaansa liian hidas. ”Olemme näyttäneet, että edistymme. Pikkuisen voi rintaa röyhistää. Suomi ei voi tyytyä saavutettuihin asemiin. Tarvitaan taas aktiviteettia. Globaalissa kilpailussa menestyvät vain sellaiset paikat, jotka ovat vetovoimaisia, kykenevät houkuttelemaan investointeja ja pääomia, ihmisiä, osaamista, kulttuuria”
Noin puhuu siis mies, jolla on visioita, tahtoa ja osaamista. Missä siis olisimmekaan ilman häntä? Pulassa ainakin, ellemme jo ihan hukassa, toistan minä.
Neuvostoliiton ollessa voimissaan, oli tietenkin tarpeetonta aktiivisesti rakentaa konfliktia siihen suuntaan. Kekkonen oli sitonut Suomen kädet liian läheisellä, henkilökohtaisella suhteellaan imperialistisen Neuvostoliiton kanssa, joten Isänmaan etua ei voinut ajaa joutumatta elinikäiseen dispoon. Suomella tai suomalaisilla ei ollut kansainvälistä oikeutta, puheoikeutta tai moraalista oikeutta vaikuttaa Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Kekkonen vastasi kaikesta, valitettavasti.
Tannerin suhtautuminen Neuvostoliittoon ja sen politiikkaan sotien jälkeen on ymmärrettävä, hyväksyttävä ja moraalisesti korkeatasoinen. Kekkoslaista pelaamista ja näytösystävyyttä-korostavaa pelleilyä oli irvokasta seurata. Paasikivi sentään aikanaan hoiti asialliset pakkoasiat, mutta jätti veljeilyn kommunisteille.
Missä Kekkonen oli, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939?
Lipponen on pienen oikeistolaisen ryhmittymän, ns. koklipien johtaja. Koklipit edustavat pientä vähemmistöä pääpuolueissaan SDP:ssä ja Kokoomuksessa. Heidän voimansa perustuu paljolti Erkko-median kautta saatuun näkyvyyteen. Aatos Erkko on koklipi ja hän tukee avoimesti hengenheimolaistensa tavotteita.
Varsinkin SDP:n Koklipit ovat joutuneet omassa puolueessaan ahdinkoon. Puolueen enemmistö, rehelliset sosialistit ovat laittaneet hulluna hilluneet luokkapetturit järjestykseen.
Vaalien jälkeen Suomen SDP:n oikeistovoimat ovat aloitelleet varovasti korottaa ääntään. Siinä he tekevät tyhmästi. Heidän sotaisia puheitaan ei enää siedetä - heille tullaan näyttämään ovea. SDP ei ole natottaja vaan pyrkii rauhaan aina ja kaikkialla. Esimerkkinä olkoon Saksan sosialidemokraattien vankkumaton rauhantahto.
Koklipeillä ei ole tietenkään enää mitään mahdollisuuksia hallitusvaltaan. Rehelliset sosialidemokraatit ja keskustalaiset tulevat hyvin juttuun ja heitä kannattaa kansan ylivoimainen enemmistö. Heidän vakaa ja asiallisen hallintotapansa on kansan mieleen joten nykyinen hallituskoalitio jatkanee ainakin niin kauan, että aika ajaa 50-lukulaisten huru-ukkojen aatemaailmojen ohi.
Olin ehkä turhan yksioikoinen vastauksessani äsken. Tarkoitukseni ei ollut loukata, varsinkaan, kun annat sentään tuollaisen myönnytyksen:
>>Tanner oli suuri mies vapaussodan jälkeen, sotien välisenä aikana ja sodan aikana. Hän nosti kansalaissodan repimän maan yhtenäiseen rakennustyöhön maan parhaaksi, johti myös kansalaissodassa hävinneen osapuolen yhteiseen taisteluun maan vihollista vastaan ja toimi taistelun aikana vastuullisesti hänen ministerin asemansa edellyttämällä tavalla.>Valtaosa kansasta ymmärsi, että nämä - Ryti, Tanner ja muutamat muut - antoivat oman uhrinsa maamme taistelussa vapautensa puolesta. Sadat tuhannet rintamasotilaat olivat antaneet jo omansa.>Kekkonen piti pintansa ja joutui pitämään tuota tannerilaista demaripuoluetta ja samanaikaisesti myös Kokoomusta ulkopoliittisista syistä hallitukseen kelpaamattomina.
'kuinka menetteli suuri idolisi Urho Kekkonen ja ymmärtää, miksi ennnen muuta hän niin teki. Hänen vaikuttimensa eivät olleet niin puhtaat '
Mitenkähän olis neukkujen kanssa pärjännyt täysin puhtoinen pulmunen, joka sinun mielestäsi pressan siis pitäisi olla?
Välillä tämä on niin helkkarin huono hallitus ja taas toisena päivänä se on hyvä.
Koittakaa nyt päättää, että hyvä, huono vai molempi.
... tolanteessa, jossa sodassa olimme joutuneet N-liiton etupiiriin, ei voinut noudattaa demokratian kultaisia sääntöjä vaan vastuunalaisen johtajan piti ottaa kansakunnan etu ja turvallisuus huomioon ja sulkea maan turvallisuuden vaarantavat tannerilaiset ja muut oikeistopiirit hallituksen ulkopuolelle. Tämän Kekkonen teki ja selvisimme kylmästä sodasta voittajana.
..."näytösystävyydellä" N-liiton toimimaan kaytännössa maamme etujen mukaisesti tilanteessa, jossa olimme sodan seurauksena ja kylmän sodan oloissa osa N-liiton etupiiriä. Irvokasta tai ei, mutta sillä luotasattiin maa voittajaksi kylmässä sodassa. Koko voittajavaltojen etupiirijako oli irvokasta.
Talvisodan syttymispäivänä 30.11.-39 Kekkonen oli kansanedustaja ja Cajanderin III hallituksen sisäministeri. En tiedä, missä hän fyysisesti oli silloin, varmaan hän oli siellä, missä muukin hallitus, esim. pommisuojassa.
Kekkonen oli todella Cajanderin hallituksessa 30.11. Seuraavan päivänä hallitus vaihtui ja remmiin astui Rytin hallitus. Vaatimukset olivat silloin niin kovat, että Kekkonen ei tietenkään enää mahtunut hallitukseen. Kekkonen kunnostautui seuraavan kerran äänestämällä Talvisodan rauhaa vastaan.
- Koittakaa jo päättää -
Aamu KOITTAA, ihminen KOETTAA!
Tiedämme, että tämä nykyinen hallitus on huono ja sen politiikka epäselvää ja saamatonta.
On todella kummallista, että Rytiä pidetään sankarina sen vuoksi, että hän teki ehdottoman oikeita, mutta kuitenkin omapäisiä päätöksiä, joilla ei ollut mitään laillista perusteita.
Näitä pidetään sankaritekoina, joista Ryti joutui myöhemmni maksamaan sotasyyllisyys oikeudenkäynneissä, mutta Kekkonen, joka neukkupoliitikkojen kanssa joutui käyttämään osittain samantapaisia konsteja paljastamatta kuitenkaan korttejaan oli sitten muka diktaattori.
Jos hävityn sodan jälkeen ei olisi ollut Kekkosta luomassa neukuille illuusiota neukkuystävällisestä Suomesta, puhuisimme nykyään kaikki melko sujuvaa venäjää.
se, että hän tunsi Kekkosen jonkun verran paremmin kuin Oiva Härkönen?
Kekkosen mielstähän Koivisto oli pelkkä fundeeraaja ja se on kyllä helppo uskoa. Oliskohan siinä yksi syy minkä takia Kekkonen ei jaksanut aina odotella Koiviston kommentointeja.
Koiviston ajoista ei todellakaan ole muuta muisteltavaa, kuin että Koiviston fundeeratessa Suomalaisten varallisuus laitettiin huijarien toimesta uusjakoon ja Suomi lähes selvitystilaan.
Ai niin armahtihan Koivisto lisäksi muutaman talousrikollisen.
laillisuuden ja moraalin romauttajista Suomen historiassa.
Koiviston kyyninen valtapolitiikka, jossa rahasta tehtiin ylin realiteetti ja rahanpelureiden tietä tasoitettiin pitämällä lainvartijat pelossa - tämä politiikka teki sitten tietä näille nykyisille oikeistodemareille, Lipposelle, Sailakselle.
Koiviston isojen kenkien jäljissä on Lipposen ollut hyvä talloa. Ja tulosta on syntynyt: köyhät rupeavat nyt kuolemaan. Pitäisi vain saada lisää kierroksia talouden rattaisiin.
Eräänä Suomen historian vaikeimmista hetkistä 1.12.1939 tarpeelliset ja oikeat muutokset hallitukseen, mm. Cajander ja Kekkonen ulos, Ryti ja Tanner sisään
- Jos hävityn sodan jälkeen ei olisi ollut Kekkosta luomassa neukuille illuusiota neukkuystävällisestä Suomesta -
Saanen oikaista:
Me emme hävinneet sotaa, vaan saavutimme torjuntavoiton, kiitos paljolti juuri Rytin, minkä kansa näkyy hyvin tietävän.
Kekkonen ei yrittänyt antaa neukuille mitään illuusiota, vaan hän yritti oikeasti tehdä meistä neukkuystäviä ja saada meidän kaikki nuolemaan polkijamme saapasta, missä hän itse näytti esimerkkiä. Monen suhteen siinä onnistui niin hyvin, että nuo eivät vieläkään näe siinä mitään irvokasta.
jos joku uskoo Härköstä, että Kekkosella oli hyvin vähän tekemistä Suomen vaurastumisen kanssa. Kekkonen ei juurikaan ymmärtänyt talouspolitiikkaa. Mainitaan nyt pari esimekkiä. Kekkosen toimesta perustettiin pienet sellutehtaat Uimaharjuun ja Kemijärvelle. Niillä ei olisi ollut mitään edellytyksiä selvitä, jos ei Enso - Gutzeit olisi niitä pelastanut. Kekkosen aikana ja hänen kannattamanaa tehtiin tietysti hyviäkin asioita, mutta kyllä sen kannatuksen olisi voinut antaa kuka tahansa. Neuvostoliiton kauppa on sitten luku sinänsä, mutta sitä on jo täällä paljon käsitelty. Uskoisin joka tapauksessa, että riittävä veljeily ja ryyppääminen olisi onnistunut muiltakin kuin Kekkoselta.
... ja hyvä niin. Historiassa huonoilla asioilla saattaa olla hyviä seurausvaikutuksia, kuten nyt sillä että Saksa ja Suomi hävisivät. Sen ansiosta Suomesta tuli oikea demokratia, jossa nyt maan itsenäisyyden aikana ensimmäisen kerran saattoivat kaikki mielipidesuunnat vapaasti toimia. Jos Saksa ja Suomi olisivat voittaneet, olisi tapahtunut hirveitä. Todella hirveitä. Joten historian kannalta oli onni että kävi kuten kävi.
Uimaharjun sellutehdas on haisemassa ja saastuttamassa Pohjois-Karjalaa vieläkin. Uimaharjusta tuli tehtaan myötä kaiken muun pahan lisäksi sossukylä - niitä ei ole Venäjän rajalla montaa kappaletta.
Sais tulla terroristi ja räjäyttää tuon sellutehtaan ja lisäksi Pamilon voimalaitoksen padon. Mitään hyvää niistä ei ole paikkakunnalle koitunut - kaikki on valunut herrojen persieseen.
Onneksi saatiin Keskustan voiton myötä pieni hengähdystauko. Kyllä se on tiedossa, että heti kun Lipponen ja isäntärenkinsä-Sailas saavat taas vapaat kädet niin tällaiset syrjäseutulaiset kuristetaan lopullisesti kuoliaaksi.
Näitä sinun maratoneja lukiessa meinaa tulla ähky.
Tuo Lipposen kehuminen ei ainakaan ähkyä yhtään vähennä.
Yksi varsin hupaisa havainto pisti silmään noista Lipposen kirjoituksista. Nimittäin korostetun lempeä suhtautuminen Bushin edustamaan konservatismiin.
Ei sanaakaan poliittisesta ja uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, jota täytyy paeta etelän kaupunkeihin.
Että on se Paavokin sitten vanhemmiten tullut suvaitsevaisemmaksi, vai mistä lie kysymys.
Onkos tässä nyt kyseessä se sama suuri valtiomies Lipponen, joka Valkoisen talon pihalla hörhötteli televisiokameroille Bushin kyljessä: "Suomen kansa tukee politiikkaanne."
???
Onkos tässä kyseessä se sama sosialidemokraattinen valtapolitiikko, joka pyyteli puoluetoimikunnassa anteeksi ylikiehumistaan ja "don't fuck with me" -örähtelyjään?
???
Onkos tässä kyseessä se sama epäintellektuelli aggressiivikko, joka nimitteli luonnonsuojelujärjestäö Bellonan edustajia terroristeiksi?
???
Onkos tässä kyse siitä samasta laskelmoivasta miellyttäjänuoleskelijasta, joka kolumnissaan ensimmäisenä ehti nuolemaan Tony Halmeen persettä kun tämä oli eduskuntavaaleissa kerännyt mahtavan äänisaaliin?
???
Onkos tässä kyseessä se sama Lipponen. jonka klännykkään tuli puheluita epämääräisiltä alamaailman edustajilta - puheluita, joiden todellista sisältöä ei toistaiseksi ole kansalle kerrottu?
???
Onkos tässä se sama puoluejohtaja, jonka kuvia monet SDPn piirijärjestöt eivät huolineet kunnallisvaalimainoksiinsa, koska pelkäsivät niiden vievän puolueelta äänestäjiä?
???
Onkos tässä kyse siitä samasta miehestä, joka ei ole edes omistuksiaan ja sidonnaisuuksiaan selvittänyt asiallisesti, vaan omistelee Viestintä teeman kautta huomattavasti mm. Nokiaa? Onkos tässä kyse tästä äijästä, joka on tosiasiassa eräs EVAn etäispesäke?
???
Onkos tässä....
Ja niin edelleen. Loputtomiin.
Eikö Lipposella ollut tärkeämpää sanottavaa, kuin ottaa kantaa johonkin television hömppäohjelmaan.
Hänen oma ehdokkaansa Tanner ei oikein menestynyt kisassa.
En ihmettelisi, jos tämä "suuri valtiomies ja visionääri", seuraavassa kolumnissaan ryhtyisi puolestapuhumaan Suurimmaksi Suomalaiseksi Spede- elokuvien vuoristoneuvos Tuuraa!
Luin kaikki nuo uudetkin vastineet, mutta en nyt jaksa ruveta vastaamaan yhteenkään. Tuolla toisaalla (ketjussa "äänestys") olen antanut selvitystä siihen, miksi minä kirjoittelen niinkin paljon muiden esittämiä, kuten nyt Lipposen ja muiden esittämistähän koostui aikanaan myös Kekkos-tutkielmani ja sama tulee tapahtumaan Tanner-tutkielmani kohdalla.
En viitsi vastata edes tuolle, joka puhuu hävitystä sodastamme, vaikka sellainen todenvastainen puhe minua inhottaakin. Olen yrittänyt monta kertaa ja huomannut, että on aivan turhaa esittää tosiasioita sille, joka on luonut oman totuutensa oman päänsä sisällä. Kuten Oiva Härkönen Kekkosesta ja Keskustasta ja CITY-Keskusta kaikesta.
Joten kiitoksia vain mielenkiinnosta, jota kirjoitukseni näkyy taas aiheuttaneen. En pidä sitä omana ansionani, vaan Paavo Lipposesta se johtuu, ja hyvä niin: Paavo on ja tulee olemaan mielenkiintonne arvoinen, hänen sanomisiaan kannattaa seurata ja kuunnella!
Hyvää Joulua kaikille!
Mutta mikä niistä on se oikea? en usko että mikään niistä joita täällä on esitetty.
Totuuden palaset ehkä paremminkin löytyvät ääripäiden välistä kuin laidoita.
Muuten, myös sinäkin syyllistyt siihen samaan ajatuksen kulkuun mistä Oivaa moitit, niinkuin kukin aina vuorollansa.
"Vaikkakin vain harvat määräävät tapahtumien kulusta, jokainen meistä kykenee arvioimaan niitä."
KMa
Ihmisten vastaanottavuus muille kuin omia kantoja tukeville vaikutteille vaihtelee. On niitä, jotka yksinkertaisesti eivät pysty eläytymään muuhun kuin omaan napaansa. Näille ahkerille itsensä toistajille ei kai kannata juuri vastailla. Mutta sitten on mm. niitä, jotka harrastavat tietoista valehtelua, propagandantekoa. He osaavat ummistaa silmänsä ja palkkapappien tavoin toistelevat vain tiettyjä hokematotuuksia.
Aika harva kai omiin aatteellisiin perusvalintoihin palautuvia käsityksiään koskaan
miksikään muuttaa. Ne ovat rehellisiä ja niistä pidetään kiinni. Lisävivahteita näkemykset voivat saada. Ja joku voi vain saada lisää uskoa omien mielipiteidensä arvoon kun peilaa niitä itsetärkeiden narsististen skribenttiharjoittelijoiden hokematotuuksiin.
Yksi tällaisten keskustelujen anti on, että voi kokeilla erilaisia lähestymistapoja näitä toivottomimpia tapauksia kohtaan. Esim. itseäni ei niinkään kiinnosta yrittää vaikuttaa johonkin umpeenkasvaneeseen vanhaan sotilaaseen, mutta sitä olen tosissani miettinyt miten joihinkin palstalla esiintyviin omahyväisiin palkkapappeihin voisi vaikuttaa. Onko se yleensä mahdollista? Kun en pysty eläytymään sellaiseen kokemusmaailmaan, jossa samojen, valheiksi tiedettyjen hokujen toistelemisesta saisi tyydytystä, en ole myöskään keksinyt sellaista menetelmää, jolla pohjan tällaisen lojaalisuuden (esim. oikeistodemareiden harjoittaman lippospuolustelun) alta voisi vetäistä.
Vähän vierestähän tällainen keskustelumotivaatio tietysti on. Miettii vain lähinnä sitä, miten voisi saada palkkapapin kokemaan propagandansa niin valheelliseksi että hän sitä itse häpeäisi. Tämähän ei taida olla mahdollista. Ainoa mahdollisuus olisi jos itse kykenisi maksamaan isompaa palkkaa, tai tarjoamaan vankemman tuen kuin Amerikka, Erkko tai Lipponen.
Olisihan se joskus kiva käydä OIKEATA keskustelua.
...mutta miten hallitus niihin suhtautuu?
- Lipponen esittelee haastattelussa World Economic Forumin tilastoa, jossa 15 EU-maata on luokiteltu ja Suomi on monessa ykkönen: informaatioyhteiskunta, innovaatiot, rahoituspalvelut, kestävä kehitys jne..
Tuore Pisa-tutkimus kertoi, että suomalaiset teini-ikäiset ovat matematiikassa maailman parhaat. Puolueeton saksalainen Roland Berger-arvio asetti Suomen kärkeen talouskasvussa, korruption vähäisyydessä, tieteen tekijöiden määrässä ja huippuyritysten lukumäärässä -
Tuota ei kai kukaan voi kiistää, eikä seuraavaakaan:
- ”Olemme maailmanluokkaa”, toteaa Lipponen. Maailmalta saadut kehut menevät paljolti Lipposen omaan piikkiin, kun sanotaan, että Suomi korjaa nyt satoa menestyksellisestä uudistuspolitiikastaan ja sijoittaa samalla vielä paremman tulevaisuuden rakentamiseksi.-
Näin todella on nyt, kiitos sen työn, mitä "sinipuna" teki kahdeksan vuotta. Mutta miten lienee sen jälkeen, kun tämä "punamulta" on hoitanut (tai jättänyt hoitamatta) asioitamme neljä vuotta. Pitempään aikaan se ei onneksi tule saamaan valtuutusta kansalta.
Myös tuossa Lipponen näkee oikein (hallituksen vastuun) mutta taitaa olla ihan liian optimistinen sen poliittisen tahdon suhteen:
- Lipponen korostaa, että vastuu on aina hallituksella; tarvitaan vain poliittista tahtoa, mitä Lipponen uskoo nyt löytyvän. -
Ja nuo Lipposen esittämät tosiasiat ovat myrkkyä kepulle:
- Ruotsissa on kuntapohjaisia suurkuntia ja kunnat ovat voimakkaita, selkeästi johdettuja. Saksa vahvistaa metropoleja niiden vetovoiman lisäämiseksi. Suomen nykyinen kuntajako ei kestä.-
Jokaiselle pitäisi olla selvää Lipposen noiden näkemysten paikkansapitävyys, mutta hallitukselle ei näy niin olevan, ja varsinkin kepuministerit ovat hyvin toista mieltä.
- ”Pitää toimia, ratkaisuja ei voi lykätä jatkuvasti. Hän toivoo todellista poliittista johtajuutta – myös kuntien päättäjiltä.
Suomi ei voi tyytyä saavutettuihin asemiin. Tarvitaan taas aktiviteettia. Globaalissa kilpailussa menestyvät vain sellaiset paikat, jotka ovat vetovoimaisia, kykenevät houkuttelemaan investointeja ja pääomia, ihmisiä, osaamista, kulttuuria” -
Noin se on ja niin pitäisi, mutta, mutta... Kaikki tuo sotii niin pahasti kepun politiikkaa vastaan, että taitavat Lipposen viisaat ajatukset jäädä vaille vastakaikua tässä hallituksessa. Tiedän, tiedän, että tulee se vielä parempikin aika ja parempi hallitus, mutta saattaa ehtiä tulla sille liian paljon korjattavaa..
Tottakai kaikesta päätellen vaikuttaa esim. siltä että Suomi olisi teknologiaan hurahtanut innovatiivinen maa.
Taustalla on se että tämä kansa on noussut likimain kivikautisesta luonnonkansan tasosta yhdessä vuosisadassa koulutetuksi ns. sivistyskansaksi. Suomalaiset ovat kaikkien luonnonkansojen tapaan maagisesti ihastuneita kaikkiin teknisiin leluihin, ja monet laitteet ovatkin nimenomaan Suomessa tehneet leviämisnopeuden Euroopan- ja maailmanennätyksiä.
Tottakai suomalaiset ovat ahkeria ja rehellisiä. Suomi on historiallisesti alistettu maa, jonka kansalaiset ovat sisäistäneet ne asenteet joilla herrakansan alamaisuudessa menestytään. Samasta syystä suomalaiset ovat keskenään kilpailevia ja kateellisia. Suomalaiset ovat mm. yksi maailman epäsosiaalisimmista ja väkivaltaisimmista kansoista.
Tottakai näyttää siltä että suomalaislapset osaavat lukea. Siihen on syynä sekä kielemme erikoislaatuisuus että tasapäistävä kansakoululaitoksemme. Eri asia on etteivät suomalaiset lue muuta kuin määrättömästi viihdekirjallisuutta. Lukutaito ei korreloi mitenkään älyllisten harrastusten kanssa. Täällä ei esim. ole kannattanut kustantaa muualla maailmassa menestyneitä aktuelleja tiedekirjoja. Haavikon kustantamo yritti, ja tulos oli että myynti jäi pariinsataan/nimike.
Tottakai suomalaisnuoret menestyvät matematiikassakin. Eri asia on se että se on heille tavattoman vastentahtoista. Motivaatio on yksi maailman huonoimmista. Sekin on siis vain osa sairaista suomalaiskansallisista pärjäämistarpeista.
Tottakai Suomi näyttää vähän korruptoituneelta. Siinä synkän yhtenäiskulttuurimme pahimmat perinteet näyttävät kääntöpuolensa. Meillä tapahtuu jatkuvasti hirvittäviä oikeudenloukkauksia ja hyvävelijunailuja, joita pidetään itsestäänselvyyksinä. Lehdistön omistus on erittäin keskittynyttä, ja lehtimiehet hiljaa kuin kusi sukissa. Maan ylin laillisuudenvartija, oikeuskansleri, ei olisi nostanut edes syytettä mm. Juhantalo-asiassa. Ja nykyisin pallilla istuva mies selittelee ansiokkaasti mm. Natura-sotkujaan.
suomessa käyhimmät ihmiset ovat ruvenneet kuolemaan kilpailun tieltä pois. Tämän voi katsoa suuresti olevan Lipposen ansiota. Tuloerojen kasvattaminen johtaa väistämättömästi siihen että suomalainen - jo nyt maailman pahalaatuisin - epäsosiaalisuus senkun lisääntyy. Lipponen varmaan pitää tätä kehitystä hyvänä, ja tietysti kaikki kilpailuasenteet sisäistäneet taloustoimijat hurraavat kaikille maailman lipposille.
Mutta valitettavasti ihmisen elämisen ehdot ovat sillä lailla ikuisia, että sosiaalisuuden menettäminen romahduttaa yhteiskunnan ja jäljelle jää vain väkivaltaan sortuvia amerikoita. Niin käy Suomellekin, eikä siinä minusta ole mitään kehumisen arvoista.