Sitä luulee olevansa selvillä vesillä,
ja sitten kun näkee,
huomaa,
että tunteita on edelleen ihan liikaa.
Ei joutais nyt tällaistakaan pohdiskelemaan, kiire suuntaan jos toiseenkin. Ehkä se taas auttaa, töihin uppoutuminen. Pakko oli tämä tähän ryöpsäyttää. Anteeksi, en jouda vastailemaan eikä sillä niin väliäkään ole.
Niisk ;)
ja sitten kun näkee,
huomaa,
että tunteita on edelleen ihan liikaa.
Ei joutais nyt tällaistakaan pohdiskelemaan, kiire suuntaan jos toiseenkin. Ehkä se taas auttaa, töihin uppoutuminen. Pakko oli tämä tähän ryöpsäyttää. Anteeksi, en jouda vastailemaan eikä sillä niin väliäkään ole.
Niisk ;)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hyvää työpäivää.
Jotenkin tyypillistä omassa elämässäni: juuri, kun olen oikein varma jostakin asiasta, ja maa on mitä tukevinta jalkojeni alla, niin eiköhän "Elämä" ota ilkikurisen kiusoittelevan ilmeen, naurunrypyt selkeästi silmäkulmissa ja suupielissä näkyen, napsauta sormiaan ja naureskele, että "Ehei, ei suinkaan, parempi kun et mitään julista, koska ei se asia suinkaan ole noin, vaikka ehkä luulet!"
Olin varma, koska olin niin pitkän aikaa jo mennyt tiettyyn suuntaan, ensin varovasti ajatellut, sitten jo vahvemmin tiennyt. Pari aiempaa kertaa jo vahvistivat uskoani, että olen tosiaan selvillä vesillä. Sitä kauheammalta tuntui tajuta, että vastoin kaikkia odotuksia myllerrys kävikin täydellä voimalla kimppuun.
Onneksi, onneksi se ei montaa päivää kestänyt. Nyt ei raasta enää. Nyt on ihan hyvä. Mutta en taida usklataa ääneen sanoa ;).
Rakastat sitä miestä, vaikka et myönnäkään. Ei tuollainen mene koskaan ohi. Itseään ei voi huijata. Joku vaan kolahtaa kovaa ja silloin ei selitykset auta.
Myönnänpäs, nimenomaan myönnän :D.
Olin sen itselleni myöntänyt, asian käsitellyt ja täydellisesti hyväksynyt. Että näin on, ja tulee olemaan. Siltä se todellakin tuntui. Hyväksyminen toi selkeyden ja tyyneyden, jonka luulin jo olevan pysyvää. Jopa muille intouduin omaa kokemustani ja oppejani jakamaan tuolla toisella puolella.
Siksi sen selkeyden ja tyyneyden kadottaminen niin raastavalta tuntuikin. Että miksi se olotila ei voinut ollakaan pysyvä.
P.S. Ei amor ampunut nuolta, juoksi itse siihen nuoleen ;)
Siis minä itse juoksin, ei amor...
Melkoinen itsemurhakandi olet, kyllä sitä nyt vähän voisi katsoa minne juoksentelee. Että suoraan nuoleen, tekikö kipeetä?
Mitäs luulisit ;) ? Se tuntui aivan taivaallisen mahtavan ihanalta päätäpökerryttävältä euforiselta silloin. Aluksi. Pitkään.
Eli ilmeisesti minulla on taipumusta masokismiin ;). Vaan alkoi se jossain vaiheessa sattua, kuten varmaan ymmärrät.
Minä en taida selvitä siitä yhdestä jonka lenkkipolullaan tapasin, voih.....
milloin tämä tapahtui..ja missäpäin valtakuntaa..?
Jotenkin olen samoissa tunnelmissa. Kaikki muut elämäni osa-alueet olen päätynyt löytämään tietynlaisen intuition avulla. Herkkyydellä, aavistamalla ja lukemalla elämän eteen tuomia vihjeitä sekä merkkejä. Ja useasti elämä on myös vahvistanut sen, että olen oikealla tiellä.
Ja sitten on hän. Aluksi kaikki tuntui menevän samanlaisen sapluunan mukaan. Kunnes sain tietää, että hän on kiinnostuneempi toisesta ihmisestä. Itse ehdin rakastua kovemmin kuin koskaan. Häntä ja ympäristöä lukemalla kuvittelin kiinnostuksen olleen molemminpuolista.
Elämä todella pilailee kustannuksellani, sillä hän tulee edelleen jatkuvasti eteeni muodossa jos toisessa. Aluksi tämä oli ajaa minut todelliseen epätoivoon, mutta nyttemmin nauran asialle ja kohtalon huumorintajulle. Luulisin, että tämän kaiken tarkoitus on opettaa minulle jotakin. Se toivottavasti selvinnee ajan kanssa.
Sen tiedän jo vanhastaan, että tämä tunne ei enää häviä.
Onko sillä loppujen lopuksi merkitystä?
Jos perustelet tarpeeksi hyvin, saatan jopa vastata. Olen vähän ylikiltti vastailija täällä.
No minulla (tai pitäisikö sanoa: meillä) on (ja oli) vähän erilainen tilanne, mutta ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat.
Tuo mitä sanot elämän toimimisesta sen vahvistajana, että olet oikealla tiellä - minullakin on paljon kokemusta sen kaltaisesta. Välillä olen tietynlaista paksukalloisuutta omaavana kieltäytynyt uskomasta sitä, mitä elämä ja alitajuntakin koittaa viestittää, mutta kyllä olen tullut ohjatuksi lopussaan aina sinne minne pitää, vaikka välillä se on vaatinut aikaa ja vielä selvempiä merkkejä. Ennen kaikkea yrittäessäni sinnikkäästi toimia "itseäni vastaan".
Olen samoin ollut hyvin jästipäinen. Ja tuskin pääsen siitä ominaisuudesta koskaan täysin eroon. Tämän vuoksi olen kulkenut pitkän tien sinne, mihin elämä on koko ajan osoittanut minun kuuluvan. Sen ollut hinta sille, että olen edes vähän oppinut kuuntelemaan aavistuksia.
Tämän tuoreimmankin kokemuksen myötä olen yrittänyt ottaa opin kannalta. Hetkessä elämisen taitoa on opeteltava ja sitä oikeaa tasapainoa haettava koko ajan, ettei satuta itseään tai muita. Edelleen välillä ajattelen liikaa, kun pitäisi tehdä ja tarttua toimeen.
Itse en ainakaan tahallani halua satuttaa muita, joskus vaan on niin että täytyy satuttaa muita. Esimerkiksi suhteen päättyminen satuttaa kumppania ihan niinkuin se satuttaa itseäkin, mutta pidemmän päälle sa satuttaisi enemmän kumppania ja itseäkin, jos suhde ei toimi eli kyllä asioissa vaikuttaa myös pidemmän ajanjakson ajatukset. Lisäksi katsomalla pidemmälle saatat tietyllä tavalla hetkessäkin tulla onnellisemmaksi. Eli valitsetko vain pienen hetken onnea vai mahdollisuuden suurempaan määrään hetkiä onnea, eikä ne aina sulje onnea pois. Asioista tietämättömänä voi tietenkin satuttaa muita.