Täällä varmaan on ihmisillä tietoa tai kokemusta niin ajattelin kysyä. Mulla on jotain mielenterveyteen liittyviä juttuja joita en jaksa kuvailla (ei ole masennus). Oon harkinnu itsemurhan ja lääkärille menemisen väliltä, päätin että en tee itsemurhaa vaan menen lääkäriin. Varmaan ongelmista pitäis suht rehellisesti kertoa jotta siitä vois olla mitään hyötyä. Kuitenkaan en halua ottaa pienintäkään riskiä siitä että mut lukittais jonnekin hullujenhuoneelle, kun se vaan pahentais niitä mun mielenterveysjuttuja. Minkä verran itsemurhaan liittyvistä ajatuksista, suunnitelmista jne. voi turvallisesti kertoa, vai voiko mitään? Oon viettänyt aiheen parissa sen verran paljon aikaa että varmaan luulevat itsetuhoiseksi jos näistä kertoo, vaikkei nyt itsetuhoisia aikomuksia olekaan.
Tai voiko tuommoisiin kysymyksiin jättää vaan vastaamatta kun en oikein pidä valehtelusta?
Tai voiko tuommoisiin kysymyksiin jättää vaan vastaamatta kun en oikein pidä valehtelusta?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Ei kannata kertoa tai edes mainita sanalla itsemurhaa tai -aikeita. Jos kysyvät "onko sinulla itsemurha-ajatuksia" tai vastaavaa, muista aina vastata kieltävästi, ellet halua riskeerata joutua lukittavaksi. Vastaamatta jättäminen ei psykiatriassa yleensä onnistu, koska tekevät silloin omia johtopäätöksiä, kysyvät uudelleen tai lopulta painostavat vastaamaan. Valehtelu on usein parempi ratkaisu niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Siten pääset asiassa eteenpäin. Sitä paitsi, psykiatrit valehtelevat asiakkailleen jatkuvasti, joten ainakin toiminta sitten molemminpuoleista.
Psykiatria on paradokseja täynnä. Jotta osattaisiin auttaa pitäisi tietenkin tietää toisen tilanne ja ajatukset mahdollisimman tarkasti. Tilannettaan ei kuitenkaan voi kertoa, koska uhkana on joutua vangituksi ja muiden pakkotoimien kohteeksi.
En ymmärrä ollenkaan mitä tarkoitat sillä että ''valehtelu on parempi ratkaisu...siten pääset asiassa eteenpäin''?
Jos pallottelee itsemurhan ja lääkärillemenon ja ''hullujenhuoneelle'' joutumisen välillä, eikö sairaala ole parempi paikka kuin ruumisarkku? Miten siis sellainen joka tuntee kuitenkin tarvetta hakea apua jajääkin kotiin tuskansa kanssa, pääsee asiassa eteenpäin?
Olen täällä pariin kertaan kirjoittanut siitä että mielisairaalahoidossa on rutkasti parantamisen varaa, mutta on siinä hyviäkin puolia. Siellä ei tarvitse tuhlata voimia siihen että teeskentelee olevansa paremmassa kunnossa kuin mitä todellisuudessa onkaan. Saa siis olla ihan oma itsensä. Kukaan ei tuijota vaikka itkee. Kaikki
ymmärtävät koska ovat samassa veneessä. Siellä saa kipuilla ihan rauhassa,
tuskailla mutta toisaalta psyyke on ikäänkuin lomalla kun ei tarvitse olla tekopirteä.
Unohtakaa hyvät ihmiset jo kauhujutut mielisairaaloista, unohtakaa Yksi lensi yli käenpesän- elokuvan.
Ei mielisairaaloihin vangita loppuiäksi. Sieltä päinvastoin laitetaan heti kotiin kun vain mahdollista. Itseasiassa potilaat pelkäävät ''siviiliin'' menoa koska he jännittävät sitä että miten he pärjäävät sitten kotona kun ei ole sairaalan luomaa turvaa ympärillä.
Luulen, että mielisairaaloita pelätään siksikin, että siellä joutuu kuitenkin kohtaamaan ja käymään läpi sen tuskan ja ahdistuksen minkä kouriin on joutunut. Mutta kyllä sieltä useimmiten tullaan ulos huomattavasti paremmassa kunnossa.
Voisi ihan aiheellisesti sanoa, että eihän esim syöpään sairastunut kysy että kannattaako minun mennä sairaalaan vai olisiko sittenkin parempi jäädä kotiin...
"sairaalan luomaa turvaa".Psykiatrini usutti muita potilaita kimppuuni,ei ollut minkäänlaista tietoa milloin pääsee pois,lieviä mutta nöyryyttäviä pahoinpitelyitä henkilökunnan taholta,neuroleptikällejä,potilastietoja leviteltiin muille potilaille jne.Kun pääsin hoidosta pois valvoin 3 päivää putkeen enkä kyennyt huolehtimaan asioistani.Meni pitkä aika että edes jollain lailla pääsin taas jaloilleni.Se henkinen väkivalta mitä psykiatrini kohdisti minuun hoidon aikana ei unohdu koskaan.
"eihän esim syöpään sairastunut kysy että kannattaako minun mennä sairaalaan vai olisiko sittenkin parempi jäädä kotiin"
Juuri tuota hänen kuitenkin kannattaisi pohtia! Ottaa selvää mahdollisimman monista terapioista ja valita se, joka tuntuu itselle parhaalta. Jos menee leikeltäväksi ja poltettavaksi, se jättää pysyvät jäljet, mutta ei paranna kehon siitä ominaisuuksia, jotka sairauden oireet aiheuttivat. Minä heräsin vasta leikkausten jälkeen. Nyt kannustaisin kaikkia ajattelemaan omilla aivoillaan ja tajuamaan ensinnäkin sen, että syöpäteollisuuden voitoille on välttämätöntä, että syöpää sairastavien määrä pysyy entisellään ja mieluummin kasvaa. Uskon vakaasti, että se systeemi lynkkaisi ihmisen, joka vaikkapa huomaisi, että joku tietty dieetti ehkäisee syöpää. Valitettavasti kuitenkin, 'tutkimusten mukaan', vain pieni osa sairastuneista haluaa ottaa oman terveytensä ohjat omiin käsiinsä. Suurempi osa haluaa jättäytyä passiiviseksi hoidokiksi. Jotkut haluavat kieltää edes olevansa sairaita. Meitä on monenlaisia. Minä olin ennen lääkäriuskoinen ja passiivinen, mutta oma sairastuminen muutti minut omatoimiseksi, eikä se ole muuttunut sen jälkeen.
Kuulehan, olisitko tänne kirjoittamassa ellei sinua olisi leikattu?
Ja että joku dieetti parantaisi syövän?
Ei kukaan syöpään sairastunut voi itse itseään parantaa, eivätkä kaikki lääkäritkään, mutta yhä useammat parantuvat ihan täysin. Kyllä asiantuntijoiden apua tarvitsemme. Jos sinulla on hammassärky, yritätkö repiä sen itse irti? Jos talosi palaa, yritätkö sammuttaa sen itse?
Näistä itsehoidoista kiistellään, mutta mutta...!
Mielisairaalassa nimenomaan joutuu teeskentelemään, että on paremmassa kunnossa kuin on välttääkseen vahingoittavat toimenpiteet, jotka henkilöön pakotetaan, jos ei ilman suostu.
Kukaan ei voi tietää miltä toisesta tuntuu. Meidän jokaisen elämä, elämän arvot ja maailmankatsomus ovat erilaisia. Siten muiden on mahdotonta tietää miltä toisesta tuntuu. Harva surullinen ihminen on sanotusti samassa veneessä kuin toinen surullinen.
En tiedä mitään paikkaa missä joutuisi jännittämään terveytensä ja henkensä puolesta niin paljon kuin mielisairaalassa. Psykiatrian valta on niin suuri ja halu kuunnella asianomaisia niin vähäinen, että mikä voisi olla pelottavampaa kuin joutua psykiatrien armoille vailla minkäänlaista päätänvaltaa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja milloin pääsee pois. Olen tutustunut riittävän moneen tapaukseen henkilöiden itse kertomana, että mielisairaala on niitä viimeisimpiä paikkoja joihin omaa perheen jäsentäni tai ystävääni koskaan suosittaisin menemään.
Älä vertaa syöpää psyykkisiin reaktioihin. Syöpä on sairaus, psyykkinen reagoiminen ei. Syöpää sairastava henkilö saa itse päättää ottaako vastaan hoitoa ja millaista. Mielisairaaksi leimattu ei saa.
Epäonnistut ymmärtämään mielisairaaloihin lukittujen ihmisten näkökulman tilanteestaan. Mielisairaalapelko ihmisille tulee aivan muista tekijöistä kuin kuvittelet ja luulet ymmärtäväsi.
Kiitos, vähän tämmöstä mä arvelinkin, mutta oli hyvä että sai vahvistuksen.
Lueskellut juttuja suljetulla osastolla olleilta, aika kauhistuttavaa meininkiä, vaaralliset sekopäät siellä riehuu ja huutelee, ja sellaisen vaarallisen sekopään kanssa joutuu yötkin viettämään samassa huoneessa. Ei varmasti tee hyvää mielenterveydelle.
PsykiatrisMissa sairaaloissa on erilaisia osastoja. On masennuspotilaille, ja esim katkolla oleville, - nämä kuuluvat potilasryhmiin jotka eivät ole vakavia tapauksia. He ovat kriisissä eivätkä pärjää kotona.
Sitten toisessä ääripäässä ovat skitsofreenikot, jotka ovat psykoottisia. Heillä on harhoja. He eivät tajua todellisuutta, vaan luulevat että esim hoitajat ovat uhkaavia hirviöitä, he luulevat näkevänsä esim demoneja, mafian jäseniä, ja rupeavat tappelemaan niitä vastaan. Harhat ovat heille todellisuutta. Kun hoitajat ottavat kiinni, he puolustautuvat raivoisasti koska luulevat että demonit yrittävät tappaa.
Tällaiset psykoosissa olevat eivät tunnista edes äitiään.
Näitä erilaisia potilaita ei laiteta samalle osastolle. Esim itsemurhaa yrittänyttä ei laiteta psykoottisten skitsofreenikkojen osastolle.
Mielisairaaloissa ei ole ainoastaan mielenterveysongelmista kärsiviä. Siellä on myös ihmisiä jotka ovat kärsineet traumaattisen avioeron, puolisonsa menetyksen josta eivät ole kyenneet toipumaan. Pohjalla tietysti nk mielen herkkyys.
Nimim traumatic, psykiatri usutti potilaita kimppuusi? Uskomatonta.... Ja potilastietoja levitettiin muille potilaille? Miten ihmeessä!
Tuon uskon että hoitajat kävivät sinuun kiinni. Ymmärrät varmaan että he joutuivat tyynnyttelemään sinua, sinä tappelit vastaan ja he joutuivat ottamaan sinusta kiinni monen hoitajan voimin. Ymmärrän että tunsit itsesi nöyryytetyksi.
Se, ettei ole tietoa koska pääsee pois, johtuu siitä että potilaan tilan arvioiminen vie
aikansa. Niinhän on tavallisessakin sairaalassa, potilaan tilaa seurataan eikä potilasta
päästetäkotiin vaikka hän kuinka haluaisi. Sitten kun arviot on tehty, potilaalle ilmoitetaan koska kotiutetaan.
Ja sitten tuo dramaattinen käsite ''suljettu osasto''. Mielisairaaloissa kaikki ovat lukkojen takana. Itsetuhoiset, anorektikot, psykoottiset, kaikki. Ulos pääsee ulkoilemaan sitten kun se katsotaan turvalliseksi. Ei siis ole olemassa mitään kauheaa suljettua osastoa.
Ovathan esim dementiaa sairastavat vanhuksetkin hoitokodeissa lukkojen takana.Mitä
tapahtuisi jos heidät päästettäisiin vapaasti ulos?!
Tiedän että mielisairaalat ovat täynnä tuskaisia, ahdistuneita, psyykkisiä kipujaan itkeviä ihmisiä. Siksikin tuohon paikkaan yhdistetään niin paljon kielteisiä asioita. Ja onhan se hirveää kun itsemääräämisoikeus riistetään!
En ollut milläänlailla väkivaltainen ketään kohtaan sairaalassa.Lievillä pahoinpitelyillä tarkoitin potkimalla suoritettua herättämistä ja sitä kun psykiatrini repi jalkojani kun valitin vatsakipuja.
Se milloin sairaalasta pääsee pois on täysin psykiatrin mielivallasta kiinni.Jos hän jostain syystä ei pidä potilaasta niin tottakai hän haluaa pitää hauskaa mahdollisimman pitkään.
Et tiedä mistään mitään. Eivät kaikki skitsot ole psykoosissakaan väkivaltaisia.
Luin "potilaan tilaa seurataan eikä potilasta", ja olin jo lähteä kommentoimaan, ennenkuin huomasin, että olitkin painanut enteriä ja siksi teksi ei ollut soljunut ruudulle oikein. Mutta jos olisit kirjoittanut, kuten ensin luulin, kommenttini oli, että noinhan se tosiaan on. Ihminen menee lääkäriin odottaen ihmistä, joka ystävällisesti ja asiantuntemuksella kuuntelee ja auttaa, mutta sitä huomaakin olevansa vain oireidensa lisuke, jota tarvitaan vain olemaan läsnä fyysisesti, jotta lääkäri voi suuressa viisaudessaan 'hoitaa' häntä.
Toki osastoja on erilaisia mutta kyllä siellä kaikki ovat samalla osastolla sairauden oireilusta huolimatta. Itse olin heinäkuussa akuutti osastolla itsetuhoisuuden ja laihuushäiriön takia ja psykoottiset olivat samalla osastolla. Ja pakkohoidossa olevat myös. Toki lievästi masentuneille voi löytyä "kevyempikin" paikka muuta Oulussa näin. Ja osastolle ei mennä vaan joudutaan-erittäin vaikea päästä
''Et tiedä mistään mitään. Eivät kaikki skitsot psykoosissakaan ole väkivaltaisia''.
Väitinkö sellaista? Kommentoin vain noita tekstejä joissa puhutaan vaarallisista sekopäistä jms. Yritin selittää, ketkä, ja miksi he näin toimivat.
Kyllä ''vaarallisia sekopäitä'' on, mutta he ovat harhoissa ja poissa todellisuudesta. Toivuttuaan psykoosista he ovat hiljaisia ja ujojakin ihmisiä.
Itse kuulin yläkerrassa olevasta osastosta kauheaa jyskettä. Siellä olivat vaikeammat tapaukset. Hoitajien piipparit soivat ja heidät näin hälytettiin auttamaan siellä harhoissa riehuvaa potilasta.
Joo, tutkimusten mukaan hoitavalla henkilökunnalla on prosentuaalisesti vähintään yhtä paljon psyykkisiä ongelmia ja luonnevikaisuutta kuin potilaisksi joutuneillakin. Paranemisprosentti henkilökunnalla on tutkitusti heikompi, koska heiltä usein puuttuu sairauden tunto ja motivaatio paranemiseen. Naamarina terve mieli - on jo pitkään ollut tiedossa monissa laitoksissa mutta näitä "hoitavia psykoja" ei saa erotetuiksi työpaikastaan, muuten kuin poikkeustapauksissa. Esim. jos ovat toimineet etiikanvastaisesti tai syyllistyneet laiminlyönteihin. Potilasasiamiehelle kannattaa ilmoittaa väärinkäytöksistä ja kaltoinkohtelusta, ei tämä nyt mikään 1800-luku sentään enää ole! Valitusta vaan kehiin! Suomi on oikeusvaltio.
Allekirjoitan tuon että henkilökunnalla on itsellään ongelmia, mutta se pätee ennenkaikkea psykiatreihin! Niin omituisia, sisäänpäin kääntyneitä ja ''persoonallisia'' ihmisiä ei löydy mistään ammattikunnasta.
Eikä heistä ole potilaille mitään hyötyä paitsi siinä että kirjoittavat niitä lääkkeitään jotta potilas pääsee pahimman yli. Tietysti lääkitystä jatketaan siviilissä aktiivisesti.
Hoitajat ovat leipääntyneitä, jotkut öykkäreitä, mutta joku inhimillinenkin mahtuu joukkoon.
Hyvä puoli siis psyk.sairaalassa on että saa olla vapaasti ahdistunut eikä tarvitse pinnistellä, ja se kun tapaa kohtalotovereita. Näin varsinkin masennuspotilaiden kohdalla.
Luota lääkäreihin tai muihin 'ammattiauttajiin'. Luota ainoastaan ja vain itseesi.
Eriävä mielipide. Jos potilaalla on halu tutkimuksiin ja motivaatio hoitoihin, hän voi niistä hyötyä. Aika usein psyykenpotilas ei luota itseensä, ja se ei käskemällä miksikään muutu. Jos luottaisi itseensä rajattomasti, niin sittenhän diagnoosi olisikin jo ihan muuta kuin masennus.
Eli kannatan tutkimuksia. Mutta kannatan myös potilaalta kritiikkiä sen suhteen, mihin suostuu. Usein potilas heitetään jo yleislääkäriltä pilleriresepti kourassa pihalle. Siihen ei pidä suostua, vaan vaatia jotakin keskusteluapua.
Itseltäni on tähän mennessä mennyt koko aikuinen elämä hukkaan, eikä lapsuus ja nuoruuskaan kaksinen ollut. Eli itse suostun tässä vaiheessa enää vain eläkeelle. Ja siihen tarvitsen lääkärinlausuntoja, joissa mieluusti olen astetta hullumpi kuin olen.
Minua ei ole suljettu suljetulle osastolle eikä laitettu muuhunkaan pakkohoitoon, vaikka olen yrittänyt useita kertoja itsemurhia ja myös suunnitellut sitä pitkiä aikoja yhteen menoon. Jos ihminen tarvitsee vatsahuuhtelua tai muuta hoitoa esim. myrkytykseen, ihminen hoidetaan ja heitetään sairaalasta pihalle, kun akuutti on tehty. Eli jopa päivässä.
Asia riippuu kokonaistilanteestasi. Jos ihminen on rauhallinen ja asiallinen ja suunnilleen asiansa hoitava, niin oletettavasti lääkärikin ajattelee, että silloin kanssasi pystyy asiallisesti keskustelemaan ja sopimaan hoidon linjoista. Nykyään ei ole resursseja laittaa jokaista itsemurhaa suunnittelevaa lukkojen taakse. Tytyy olla sekaisin, harhoissa, ennenkuin sinne joutuu.
Eli suosittelen, että kerrot aivan avoimesti kaiken mitä asiaan liittyy. Todennäköisesti se ei ole edes mitään tavatonta ja ennenkuulumatonta. Sillä keinoin sinulle ehkä voidaan löytää asiallista apua.
Mainittakoon myös, että olen ilmoittanut esim. polttavani asuntoni siinä vaiheessa kun saan häädön (olen tuloton, Kela eväsi edellisen puolen vuoden sairaslomahakemuksen), ja siitä huolimattakaan minulle ei ole laitettu palloa jalkaan ja pantaa kaulaan. Myös toteutan tarvittaessa sen, minkä olen sanonut.
Peruutin sen lääkäriajan, mun ongelmat taitaa kuitenkin olla semmosia ettei niille terveydenhuolto pysty mitään tekemään, korkeintaan saa mielialahuumeita joista on vain haittaa kun vika ei ole mielialassa. Persoonallisuushäiriötä epäilen, ei mulla ole sairautta vaan minä olen se sairaus.
Päätös on toki sinun. Itse olen kyllä saanut merkittävää apua lääkäriltä ja sitä kautta terapiasta. Mielialalääkitystä kokeiltiin kyllä aluksi, mutta koska siitä ei ollut sivuoireisiin nähden riittävästi hyötyä, lääkitys lopetettiin ja olen jatkanut terapian voimin. Kukaan ei ole pakottanut minua minnekään.
Jos haluat parantua eli saada helpotusta tilaasi, kerro lääkärille kaikki. Tämä on ainoa oikea tie parantumiseen. Eivät he voi muuten auttaa Sinua.
Olet 15- vuotias. Nuori ihminen siis ja elämä edessäsi. On melko kinkkinen juttu juuri tuo itsemurha- ajatuksista kertominen. Toiset eivät halua kertoa asiasta, koska pelkäävät sitten joutuvansa pakkohoitoon ja vahvasti lääkityksi jopa lepositeisiin.
Psykiatria lääketieteen erikoisalana on muuttunut ja kehittynyt paljon viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Se vaan on kumma, niin ihmisillä on mielikuva jostain historian aikaisista pakkolaitoksista, joissa annettiin kuumia kylpyjä, sidottiin potilaita heidän oltuaan aggressiivisia jne. Kaipa tuo YouTube on täynnä kaikkea kammottavuutta joka alalta, joka paikasta maailmaa. Kolmannesta maailmansodastakin on kaikkia pelottavia videoita. Herkät ihmiset katselevat niitä ja lukevat kammottavia uutisia jne. Sitten menee jo yöunetkin ja mieli masentuu ja käperryt omiin oloihisi. Sama asia koskee lehdistöjä, TV:tä, joissa annetaan mahdollisimman hurjia kuvia maailman asioista. Esim. maahanmuutto, josta nyt pursuaa tuutin täydeltä tekstiä ja kuvia joka lehden sivuilla videoineen kaikkineen, kun netin avaa. Sen verran tuosta maahanmuutosta tiedotusvälineissä, niin ne videot ja kuvat otetaan aina niin, että saadaan mahdollisimman hurja juttu tai kuva, jotta lehden, uutiskanavan rahantulo on taattu.
Tilanne psykiatrian erikoisalalla on vaan niin, ettei sinne sairaalaan ihan helposti edes pääse, koska on hoitajista puutetta. Potilaat hoidetaan pääasiassa avohoidossa, jopa itsemurhaa miettineetkin ja itsemurhasta puhuvat. Asia toki kartoitetaan avohoidossa hyvin. Vaikka kertoisit asian sinua hoitavalle lääkärillesi tai sairaanhoitajalle, ei se tarkoita heti ja nyt sairaalaan pääsemistä eikä se tarkoita ilman sinun omaa suostumustasi. Viime kädessä sinä itse päätät, menetkö päiväsairaalaan vaiko et. Kukaan ei pakota sinua, mutta kanssasi keskustellaan, mikäli olet halukas keskustelemaan ko.asiasta.
Jaa, no peruutit lääkäriajan. Oli vielä positiivista psykiatrian alalta, mutta lopetankin sitten tähän.
En jaksa inttää asiasta enempää, mutta en ole todellakaan 15 vaan ihan aikuinen. Nimimerkki tulee tuosta postaamiseen vaaditusta laskusta.
Onko tämä provo kuitenkin,....??????
Itsemurhaan suhtautuminen vaihtelee. Tyypillisesti pelkät itsetuhoajatukset eivät johda mihinkään paitsi ehkä masennuslääkereseptiin, harvoin terapiaan. Tehtyyn itsemurhayritykseen pitäisi periaatteessa terveydenhuollon reagoida, mutta varojen puutteessa paikka paikoin potilas vatsahuuhdellaan ja lähetetään mahdollisimman pian tiehensä. Aiemmin ohjeaika sairaalassa pitämiseen oli 3 vuorokautta vähintään, mutta todellisuudessa se on saattanut olla se 3 tuntia.
Kassuliinilla ja muutamalla muulla on todella vaaleanpunaista pumpulihöttöä käsitys psykiatrisista sairaaloista; lobbaavat kuin mielenterveyshoitajat ikään. Eivät varmastikaan omaa sisäpiirin tietoa potilaan näkökulmasta tai ovat todella hyvä onnisia tai aivopestyjä.
Ajatus että potentiaalisen potilaan pitäisi kertoa omasta tilastaan kaikki mahdollinen oikean diagnoosin ja hoidon saamiseksi olisi hieno, jos eläisimme kehittyneemmässä yhteiskunnassa. Valitettavasti tietämys psykologisista / psykiatrisista ongelmista on niin vajaata, että on todennäköisempää että diagnoosi menee sitä enemmän metsään, mitä enemmän kertoo voinnistaan. Kaikki alan ammattilaiset eivät ole yhtä huonoja eikä kaikkiin ongelmiin suhtauduta samalla tavalla, joten hyvällä tuurilla voi joku joskus onnistua saamaan hyvääkin hoitoa. Itse en alaan luota.
Et olisi voinut pahemmin erehtyä minun suhteeni mutta suhtaudun kommentteihisi hyväntahtoisesti
Olen opiskellut psykologiaa ja ollut hetken töissä psyk. sairaalassa sekä toiminut ohjaajana avohoidossa oleville tarkoitetussa päivätoimintakeskuksessa.
Näissä töissä näin ylilääkittyjä potilaita joilla oli vartalokin oli vääristynyt luonnottomaan asentoon. Näin myös hoitajia sairaalassa joille tärkeää oli vallankäyttö. Tätä tapahtuu siksikin että hoitajille opetetaan että auktoriteettiasema täytyy säilyttää. Katsotaan, että se tuo potilaille turvallisuudentunnetta kun joillakin on tilanne hallussa. Jotkut kuitenkin käyttävät tuota asemaansa väärin.
Elämässäni tapahtuneiden kolhujen takia sain sitten nk hermoromahduksen, psyyke romahti, ja jouduin psyk sairaalaan. Näin ja koin asiat potilaan näkökulmasta, - mielenkiintoinen kokemus! Enkä aina pitänyt näkemästäni.
En siis katso olevani hyväosainen, sen verran vakavia kolhuja olen joutunut kokemaan lapsesta asti. Mutta sikäli kyllä, että olen toipunut, ponnistellut jaloilleni.
Vaaleanpunaista pumpulihöttöä! No ei, ei todellakaan, suhtaudun tähänkin hyväntahtoisesti hymyillen.
Psyk sairaaloissa tapahtuu nöyryyttämistä, väärää vallankäyttöä, ylilääkitystä, potilaan kokonaistilanteen huomiotta jättämistä. Eräänkin potilaan ranteet olivat riekaleina itsemurhan jäljiltä, mutta psykiatri keskittyi tiukkaamaan että mistä olet hankkinut bentsoja, kadultako!!
Mutta hyviä puolia ovat todellakin että sairaalassa saa levätä, peitot korvissa, itkeä eikä kukaan tuijota. Ei tarvitse selitellä mitään. Siviilissä on sosiaalisia paineita, jos joku kysyy miten menee, täytyy hymyillä ja sanoa että ihan hyvin. Tällainen stressaa raskasta mieltä. Sairaalassa saa mennä valmiiseen ruokapöytään, kotona täytyy väkisin vääntäytyä kauppaan kun viimeinenkin leivänpala on syöty. Kotona on yksin ahdistuksensa kanssa, sairaalassa voi löytää samankokeneita joiden kanssa jutella.
Jos tämä on lobbaamista, niin olkoon sitten. Olen kyllä yrittänyt tuoda esille sekä hyviä että huonoja puolia.
Ja ennenkaikkea olen huolissani sellaisista, jotka ovat todella huonossa kunnossa mutta pelkäävät ''hullujenhuoneelle'' vangitsemista ja Käenpesä-elokuvan tapahtumia.
Korjaus: Ei itsemurhan jäljiltä - tietenkään - vaan itsemurhayrityksen!
Aloittaja! Edellistä tekstiä kirjoittaessani hymyilin koko ajan kun kommentoijalla oli niin täysin väärä kuva Kassuliinista, siis minusta. Nyt tekisi mieli itkeä kun luin sinun tekstisi uudestaan tässä ketjussa.
Kirjoitit aloituksessa, että olet harkinnut itsemurhan, ja lääkärille menon välillä, ja että olet päättänyt mennä lääkäriin. Nyt kuitenkin olet peruuttanut ajan. Pelottaa että mitä nyt aiot tehdä...
Saiko jotkut tässä ketjussa olleet tekstit sinut peruuttamaan ajan?
Mitä jos kuitenkin varaisit uuden ajan? Vaikka kertoisitkin lääkärille tuntemuksistasi ja jopa siitä että ajattelet joskus että olisi parempi kuolla, ei se merkitse sitä että sinut viedään mielisairaalaan. Ei todellakaan, niinkuin monet ovat täällä kirjoittaneet. Sairaalaan lähettämisessä on korkea kynnys, paikoista on pulaa, ja monet jotka pyytävät päästä sisään, eivät lähetettä saa.
Lääkäri panee merkille potilaan kokonaisolemuksen, onko harhainen, vastaako kysymyksiin suht järkevästi, onko kovin levoton ja rauhaton, tuskainen jne. Jos sanoo, että toivoo joskus olevansa kuollut, ei se merkitse lääkärille sitä että potilas on mielisairas.
Mutta varmaan ymmärrät että tarvitset apua ja sitä on saatavilla. Älä itse mielessäsi ''lyö lukkoon'' ajatusta että ''ei minua voida auttaa''. Jos haet apua, hämmästyt kun asia olikin ihan päinvastoin kuin luulit.