tuon yhden ketjun kommenttia joka oli aikamoinen yleistys. Ko. yleistys oli että KAIKKI palstalaiset luulee että KAIKKI koskevat heitä ja liittyvät heihin. Ei kaikki palstalaiset luule ja ajattele niin.
Minä nyt tunnen muutenkin olevani aika aika erilainen ja laumasta eksynyt sielu, mutta tuo kommentti sai minut tuntemaan itseni vielä enemmän alieniksi, sillä minä en meinaa oikein varsinkaan täällä uskoa mihinkään. Olen kaikessa mitä luen ja mitä ympärilläni irl tapahtuu (irl= in real life=todellisessa elämässä= palstan/netin/virtuaali todellisuuden ulkopuolella) hiukan epäluuloinen.
Tunne ei edes ole mikään kovin kiva kun ei meinaa uskoa mihinkään! Täällä se on voimakkaimmillaan totta kai kun kaikkihan täällä anonyymia on! Mistään ei voi olla täysin varma varmaan yksikään täällä!
Minulla epäily saattaa olla täälläkin lujemmassa ja itsepäisempää kuin muilla palstalaisilla koska ilmennän samaa epäluuloista asenetta laaja-alaisesti koko elämääni.
Minua ei palstalla täydellisesti vakuuta kukaan! Irl:kin vakuutetaan hitaammin ehkä kuin muita mutta uskon lopulta kun siitä asiasta on tarpeeksi vahvat näytöt joita en voi kiistää/selittää muulla tavoin tai kiertää.
Minä välillä ihan karehdin niitä ihmisiä joilla ei vielä tietoa elämän vaaroista ja ihmisten salakavaluudesta ole. Jotka uskoo satuihin ja kauniisiin loppuihin. Joiden elämässä keskiössä on kiiltokuvahaave satujen rakkaustarinoista joissa loppu menee "ja he elivät onnellisina elämäns loppuun asti"
Minäkin haluaisin liihotella vielä unelmissa ja unohtaa elämän tuomat opit ja realismin. minä haluaisin olla se joka ajattelee kaiken koskevan itseään, ottaa kaiken täällä henkilökohtaisesti ja irl olisi helposti uskomassa että tuo ja tuo ja tuo on itseensä rakastunut..
Minä en sitä osaa. Ajatus käy mielessä mutta heti perään kyseenalaistan sen ajatuksen ja unohdan. Maailmassa on niin paljon ihmisiä että miten minä voisin olla se jota kaivataan ? Miten minä voisin olla juuri sen jota juuri se oikea ajattelee?
Ajattelen palstan kävijät 5 miljoonana ja palstan kaivattujen luvut samaisina. Sieltä se yksi on pikku riikkinen piste muiden joukossa. Vaihtoehtoja siis on.. miten siis voisin täydestä täällä näitä ottaa ja uskoa täysin?
Irl tulkintojen varassa voi jotain päätellä mutta jos on ihminen jota ei hepposin perustein vakuuteta niin ei sille pienet vihjeet ja omat "luulot" ja "tulkinnat" riitä.
Minä siis olen erilainen palstalainen.Selainen epäilevä ja epäluuloinen. Uskon että meitä on täällä muitakin
Minä nyt tunnen muutenkin olevani aika aika erilainen ja laumasta eksynyt sielu, mutta tuo kommentti sai minut tuntemaan itseni vielä enemmän alieniksi, sillä minä en meinaa oikein varsinkaan täällä uskoa mihinkään. Olen kaikessa mitä luen ja mitä ympärilläni irl tapahtuu (irl= in real life=todellisessa elämässä= palstan/netin/virtuaali todellisuuden ulkopuolella) hiukan epäluuloinen.
Tunne ei edes ole mikään kovin kiva kun ei meinaa uskoa mihinkään! Täällä se on voimakkaimmillaan totta kai kun kaikkihan täällä anonyymia on! Mistään ei voi olla täysin varma varmaan yksikään täällä!
Minulla epäily saattaa olla täälläkin lujemmassa ja itsepäisempää kuin muilla palstalaisilla koska ilmennän samaa epäluuloista asenetta laaja-alaisesti koko elämääni.
Minua ei palstalla täydellisesti vakuuta kukaan! Irl:kin vakuutetaan hitaammin ehkä kuin muita mutta uskon lopulta kun siitä asiasta on tarpeeksi vahvat näytöt joita en voi kiistää/selittää muulla tavoin tai kiertää.
Minä välillä ihan karehdin niitä ihmisiä joilla ei vielä tietoa elämän vaaroista ja ihmisten salakavaluudesta ole. Jotka uskoo satuihin ja kauniisiin loppuihin. Joiden elämässä keskiössä on kiiltokuvahaave satujen rakkaustarinoista joissa loppu menee "ja he elivät onnellisina elämäns loppuun asti"
Minäkin haluaisin liihotella vielä unelmissa ja unohtaa elämän tuomat opit ja realismin. minä haluaisin olla se joka ajattelee kaiken koskevan itseään, ottaa kaiken täällä henkilökohtaisesti ja irl olisi helposti uskomassa että tuo ja tuo ja tuo on itseensä rakastunut..
Minä en sitä osaa. Ajatus käy mielessä mutta heti perään kyseenalaistan sen ajatuksen ja unohdan. Maailmassa on niin paljon ihmisiä että miten minä voisin olla se jota kaivataan ? Miten minä voisin olla juuri sen jota juuri se oikea ajattelee?
Ajattelen palstan kävijät 5 miljoonana ja palstan kaivattujen luvut samaisina. Sieltä se yksi on pikku riikkinen piste muiden joukossa. Vaihtoehtoja siis on.. miten siis voisin täydestä täällä näitä ottaa ja uskoa täysin?
Irl tulkintojen varassa voi jotain päätellä mutta jos on ihminen jota ei hepposin perustein vakuuteta niin ei sille pienet vihjeet ja omat "luulot" ja "tulkinnat" riitä.
Minä siis olen erilainen palstalainen.Selainen epäilevä ja epäluuloinen. Uskon että meitä on täällä muitakin
Vastaukset 23
Vanhimmat
vakavasti näitä kirjoituksia? Yhtä paljon katkeria runkkareita, kuin aidosti kaipaavia :).
Niitä täällä riittää kyllä mutta koska olen kyseenalaistaja kyseenalaistan kaiken. Mikä siis on varmaa? Voinko laittaa pääni pantiksi ettei joku ihan oikeasti usko että kaikki palstalaiset ajattelee että kaikki koskee heitä?
Onhan niitäkin jotka oikeasti uskoo nähneensä ufon tai saaneen viestin tuonpuoleisesta! Joten mikä vain uskomus on imiselle mahdollinen ja ei pois suljettu. En siis voi tietää varmaksi edes sitä
Täällä mitään 5-miljoonaa käy, ehkä 250 tuhatta lähempänä totuutta!
Mistä sä sen tiedät? (tiedän ettei ihan viittä millii kun osa siitä luvustakin varmaan vielä lukutaidottamiakin, mutta niin on helpompi ajatella, jotta realismi pysyy) Onko joku laskuri jossain kaikista jotka näitä sivuja käy lukemassa? Satunnaisistakin? Joku voi eksyä tänne satunnaisesti vaikka briteistä tai ruotsista lukemaan jos suomee osaa.
Kaikista ihanimpia ihmisiä ovat sellaiset epäluuloiset, jotka haluava että muutkin ovat epäluuloisia ja huomaavat maailman kamaluuden.
Ei oo mitään onnellisia loppuja. Onnellista elämää voi olla. Mitä jos toinen on koko elämä ja se kuolee, sit elät ikävissäs ja odotat omaa kuolemaas. Pelkkää menettämistä, mitä vanhemmaks elää. Se pitää vaan hyväksyä. Väliaikaista kaikki. Tulee ja menee, omista haluista riippumatta. Kukatkin kuihtuu, se on elämänkaari. Pölynä ilmaan muille maille. Kaikki vaan haluaa jonkun. Lopulta heräätte kasa laskuja pöydältä, hirvee stressi päällä, ihan robottina. Odottamaan jotain eläkettä. Mitä sitten, samaa vitun pullaa ja kahvia. Kupit täristen...
Arjesta voi tehdä "juhlaa" omalla asennoitumisella mutta sen ikävän pessimistisen ajatuksen minä valitettavasti jaa ettei ole onnellisia loppuja ainakaan parisuhteissa. Avioero tilastot on rumaa luettavaa. Kaikki kiva loppuu aikanaan. Kaikelle mille on alku ulee joskus myös se loppu. Tämä on minun aika arkinen ja vaaleanpunaisista riisuttu näkemys.
Aika synkästi ajattelen itsekin, mutta nyt tuli niin provosoivaa tekstiä, että pessimistikin kauhistuu. Otetaas nyt edes yksi onnellinen loppu parisuhteeseen: yksi harvoista onnellisista pariskunnista ja sitten niistä pareista joku puoliso, joka ehtii kuolla ennen kumppaniaan nopeasti käytännössä juuri mitään huomaamatta. Täytyy olla edes joilla kuilla onnellisia loppuja parisuhteessa, autokolari sopivaan kohtaan suhdetta tai jotain...
no, autokolari yllättäen kun kaikki on parhaimmillaan, vois olla armollinen loppu tai käsikädessä odottaen maailmanloppua. Ei onnellisuus välttämättä oo niin riippuvainen muista, enemmän omasta suhtautumisesta elämään huonommissakin tilanteissa. Jos näkis vähän valoa kaikkialla. Tuppaa vaan olemaan, että pahantuuliset ihmiset pilaa tunnelmaa joka puolella. Egot ja epävarma tunnevammainen pikku Suomi. Nousuhumalassa ainoastaan täällä elämä hymyilee. Olosuhteiden uhrit. Ymmärrän.
Minäkin olen hyvä ihminen ja en usko kaikkeen mitä maailma tuo. Harmi kun ne ihmiset jotka ystäviksi haluan niin puuttuu
.
On meitä. >Tosiaan ja toden totta.
Tokihan kaljaveikot satunnaiset kommentoijat pitää erottaa ile kaalimadoista ja kaali - ilemadoista. Vai tuntuuko oleminen politiikalta?
...mutta se epäluuloisuus ja terve maalaisjärki se ei vaan haise ja kun se ei vaan kuulla / paista läpi teidän niin viisaista kirjoituksista. Turha yrittää selittää omaa ymmärtämättömyyttään ja puolustella omaa tyhmyyttään elää ja olla palstalla.
Positiivisessa mielessä kaikkien pitäisi ajatella tätä paikkaa PAHANA.
Negatiivisessa mielessä tyyppi taas perustelee itselleen sitä, että minussa ei ole mitään vikaa, kun tiedän milloin minä tiedän olevani oikeassa ja niin edelleen...kun kukaan ei vaikuta minun ajatteluuni, niin MIKSI SITTEN ALOITTAJA EDES TEIT TÄMÄN ALOITUKSEN?? Koska MINUN kirjotukseni sai sinut toimimaan, eli kirjoittamaan puolustuspuheen siitä, miksi sitä aikaasi tai elämääsi palstalla vietät!
silmänisku perään ja olen niin hemmetin tyytyväinen, SE ALITAJUNTAINEN VAIKUTUS toisiin ihmisiin myös kirjallisessa muodossa, niin se ja sen minä OSAAN, kaiken muun osaamiseni lisäksi. Pitäisiköhän minun sittenkin vaihtaa alaa, vaikkapa .... no, jätän kertomatta. Oli kiva olla poissa... ;)
Monestakin syystä. Yksi on kuolleen ihmisen sureminen. Minulta kuoli läheinen yhtäkkiä ja yllättäen. On myös muita syitä, mutta juuri lähi viikkojen päällimäinen syy on ollut ikävä häntä kohtaan.
Elämä ei ole palstalla vaan irl. Jos jostain välittää tekee jotain asian eteen irl, jos se ei tuota tulosta sitten voi olla täällä kunhan pitää realismin päässään ja ymmärtää että jos irl tehnyt jo kaiken ei täällä voi toisenlaista päätelmää edes kuvitelmissaan luoda.
Ja siinä onkin yksi elämän tuoma oppi. Ihminen voi olla poissa yhdessä hetkessä. Kuolema voi korjata sinut, minut, kaivattusi, puolisosi,lapsesi jne.. ihan yllätäen. Tämänkin tunnin aikana sairaaloissa ja liikenneonnettomuuksissa, kotona, töissä tai oman käden kautta kuolee useita ihmisiä. Niitä putoilee pelistä pois kokoajan.
Tuuri pelillä täällä eletään. Kenen elämä jatkuu loppuun asti ja kenen loppuu kesken. Koska on se oma vuoro, koska puhelin soi ja saat suru uutisen läheisestäsi. Tuuria ja elämää.
Täällä palstalla on käviöitä paljon erilaisilla taustoilla ja syillä. Yleistykset on siksi perseestä. Olemme erilaisia ihmisiä. Deittipalsta tämä ei ole.
Olet sureva. Olen pahoillani. En tunnistanut. Oletko osallinen kuolemaan? Siksikö katkeruus ja viha? Eptietoisuus?
Mutta ... millainen sureva? Mutta voin olla ammatillisesti epäpätevä... luen tarkemmin tekstisi, jos vaikka oppisin jotain uutta. Pahoittelen surua. Mutta miksi sitten et vietä aikaa muuten surren? Suru, se ei ole asia, jota voi paeta, koska se kolahtaa jossain vaiheessa syliin. Väkisin.
Joskus on hyvä osata pysähtyä ja lakata ajattelemasta, ja kuolema, suru on yleensä sellainen. Mutta syyllisyys, se jäi mietityttämään?
Sinulla on varmasti hyvin paha olo. Hiljennyn.
Tunnen syyllisyyttä. Sanomattomia sanoja ja epäselvyyksiä jäi jäljelle. Kysymyksiä. Ennen aikainen yllättävä kuolema nuorella iällä. Luulin että on aikaa kertoa asioita kun siihen itse pystyy mutta aika loppuikin kesken. Sellaista se elämä on.
Tällaisina vapaapäivinä varsinkin ehtii liikaa miettiä, surra ja vatvoo liikaa. Se minusta on juuri se pahaa tekevä asia. Pitäisi pysyä liikeessä, tehdä koko ajan ettei ehtisi pysähtyyn ja miettimään asioita liikaa.
Eli on vaikea kohdata itsessä epäonnistuminen ja se, ettei olekaan virheetön. Voin kertoa, että väistelemällä itsessä olevia ikäviäkin asioita, tulee vain suurempi möykky sisään, sydänalaan.
Miten kertoisin omalta kohdaltani...niin, etten vaikuta ylimieliseltä? Yritän.
Yksinäisyys on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme ns asia, jota pidetään sosiaalisesti vajavaisten ongelmana. Todellisuudessa yksinäisyys on asia, jonka jokainen joutuu kohtaamaan, se on ensin pelottavaa ja siksi sitä on paettava. Yksinäisyys ei aina ole sitä, että olet täysin yksi mökissäsi. Yksin oleminen ei välttämättä edes ole yksinäisyyttä. Buddhalaisuudessa esim korostetaan sitä mitä meidän länsimaisessa uskonnossamme ja sitä kautta kulttuureissamme päinvastoin vieroksutaan tai pelätään sitä, että yksiolo on tarpeellista, jotta voimme kohdata todellisen itsemme. Meidän ns Jumalamme on ankara, mutta oikeasti sen oman Jumalansa löytää kohtaamalla itsen.
Minä, sinä ja kuka tahansa on olemassaan hyvä sellaisena kuin on, mutta vain silloin, kun emme tee tiedostettua tai osittain tiedostamatonta pahaa.
Et voi olla paha, tai et voi olla syyllinen, jos et ole itse hakannut toista kuoliaaksi. Mutta se syyllisyys itsessä on karistavissa vain, jos kykenet olemaan yksin, ei tietenkään lopun elämää, vaan siten, että et mene paniikkiin jos joudutkin olemaan vaikka osan viikonloppua yksin ja tällä yksinololla on merkitystä hyväksytkö itsesi virheinesi päivinesi? Itseä tulee oppia rakastamaan, ja se on meidän kulttuurissamme sosiaalisesti kuristettavissa tai tuomittavissa oleva asia, mutta se on välttämätöntä, jotta voi edes osata rakastaa toisia. Siksi meillä Suomessa on paha olo, koska meillä ei ole kulttuuriperimässämme LUPAA rakastaa itseämme sellaisena kuin olemme.
Meillä on lupa. Ja kun rakastaa itseään, osaa ymmärtää itseään ja siten muita.
Me suomalaiset emme osaa rakastaa toisiamme, koska emme saisi rakastaa itseämme. Mutta koska emme rakasta itseämme, emme osaa tehdä ns rakkaillemmekaan hyvää oloa.
Vaikea asia, mutta oikeasti todellisuudessa helppo asia ja moni asia ratkeaa ja solmut aukeaa. Siihen tarvitaan vain uskallusta, sitoutumista, rohkeutta ja voimaa.
Olen viallinen, ja rakastan silti itseäni, sitä sinun tulisi oppia ja armahtaa itsesi vikoineen päivineen. Täydellistä ihmistä ei usein tapaa, mutta sellaisia on, ja he eivät ole ilkeitä, vaan niin.... TÄYDELLISISIÄ niin naurun tai iän mukana tuomine ryppyineen, lävistyksineen, tatuointineen, arpineen, ihonvärineen, suurine tai vinoine silmineen ja harmaine hiuksineen.
Ja oikeasti meidän yhteiskuntamme on asenteissaan ankara, ahdasmielinen ja tuomitseva, ja meidän muka tulisi olla sen mukaisia. PAH, ei!!!
Verenperintö, se veri tulee meidän itse itsemme puhdistaa. Emme aina saa syyllistää ja syyttää itseä tai muita tapahtuneista vääryyksistä tai epäonnesta, vaan päinvastoin oppia armahtaa ja olla kilttejä niin itselle kuin toisille.
Ja voin olla väärässäkin. Mutta näin ajattelen.
En minä yksin oloa pelkää koska minun luonteeni tyypillinen tapa on kääntyä sisäänpäin ja hakeutua yksinäisyyteen päiviksi viikoiksi jopa kuukausiksi silloin kun on paha olla.
Minä pelkään enemmän juuri sitä taipumustani liikaa jättäytyä yksin vatvomaan asioita. Katsos kun mä en osaa rajata terveellistä määrää siihen. Jään helposti jumiin suremiseen ja yksin vatvomiseen ja päädyn seuraavaan vakavampaan ongelmaan. Depressio.
Pyrin siksi pysyyn liikkeessä tai pakottaan itseäni liikkeeseen koska minun kaltaisilla persoonilla jotka kärsiessään sulkeutuu omaan yksinäisyyteen nuoleen haavojaan saattavat oikein nauttiskellen "mässäillä" siinä olossaan pikkasen liian kauan.
Jossain vaiheessa on vain repästävä itsensä irti ja pakotettava toimintaan. Minä yritän sen hoitaa aika nopeasti koska vaarana on koko terveyden, työ ja toimintakyvyn lamaantuminen vuosiksi. Se aktivoituminen on tapahduttava nopeasti. Itsensä parhaaksi.
En tiedä koenko epäonnistumisen fiiliksiä..vihaa tunnen ja ikävää..vihaa jota minun on vaikea vieläkään kunnolla kohdistaa. Suuntaan sitä vähän joka puolelle.
Ehkä siitä saatan tuntea epäonnistumista että siinä tilanteessa olin niin kyvytön kertomaan mitä ajattelin. Sisälläni tapahtui paljon ja sanoiksi sen pukeminen oli vaikeaa. Turhauduin kun en osannut ja kieltäydyin puhumasta siksi. Nyt kun siihen jo pystyisin niin harmittaa kun se on jo myöhästä.
Niin, kukapa ei olisi depsessiivinen. Psykoterapia. Joillekin se auttaa. Oma aktiivisuus parantaa itsensä, tai huoletia itsestään on sallittua. Ihminen ei parane tai mene eteenpäin, ellei huolehdi itsestään. Itseä ei voi unohtaa. Vaikka olisi kuukauden vaelluksella, niin ihminen voi silti paeta itseään.
Minulla on muuta, joten koeta jaksaa. Ja muista, ole oma itsesi. Hyvässä, muut arvioikoon sen, oletko paha vai et. Syksyä!!
Ei psyk.ter. auta, eikä sitä edes saa jos ei ole dignoosia jonka varjolla tulisi lähete.
Mutta depressiivisyyteen taipuvan yksi tärkeimmistä opeista on oppia oman luonteensa persoonalliset tavat ja tyylit. Huomata ne vahingolliset käytös ja ajatuskehät joiden seurauksena onnistuu lopulta kehittämään itselleen masennuksen.
Depressio alttiiden pitää tarkkailla tapojaan ja puuttua niihin ajoissa silloin kun alkaa huomaan että nyt toimin tavalla jolla masennuksen kehitän tai masennusta ruokin. Ennaltaehkäisyä ja itsehoitoa. Sitä se on ihmisillä joilla ei diagnoosia mutta kova alttius masennukseen ja vahva taipumus toimia tavoilla jotka sen masennuksen lopulta synnyttää.
Jatkuva tietoinen toiminta ja jatkuva tietoinen oman käytöksensä/toimintansa muuntaminen pois itselleen vahingollisesta. Se nyt on psyk.ter. parempi vaihtoehto kun diagnoosia ei ole.
Kiitos. Hyvää syksyä myös sulle.
Tästä hyvä esimerkki jota nyt en suosittele kenenkään kokeileen koska vannon että tämän niksin jälkeen jokainen tuntee itsensä aika surkeeksi. Masennukseen taipuvat onnistuvat ruokkimaan masennuksen kunnon vauhtiin helposti seuraavalla kaavalla:
1. Jättäydy kotiin sureen ja miettiin murheitasi 4 viikoksi. Älä tapaa ketään. Älä käy töissä. Älä ulkoile. Sure kotona ja pyöritä vain murheiden nauhaa päässäsi edes takas neljä viikkoa
2. syö miten sattuu. Laita siis verensokerit heittelemään oikein kunnolla
3. nuku miten sattuu. valvo pitkään, nuku päivällä, sekoita täydellisesti unirytmi.
4. Toista mielessäsi jatkuvasti vain kuinka epäonnistunut olet. Kelaa sitä neljä viikkoa
5. käytä päälle vielä vähän alkoholia
Neljä viikkoa tätä ja uskallan väittää että olosi on kurja. Jos ei sairauden tasolla olevasti masentunut niin ainakin tosi alakuloinen ja surullinen. Kielteisen itselleen haitallisen toiminnan kehä.