Sipilä Kepun johdossa ajaa täysin Kokoomuksen politiikkaa. Voisiko joku kepuli selittää, mitä eroa näillä puolueilla enää on?
Sipilällä lienee Kepun jäsenkirja ihan vain siksi, että lestapiireissä se kuuluu asiaan. Kokoomukseen häntä kuulemma alun perin kosiskeltiinkin.
Sipilällä lienee Kepun jäsenkirja ihan vain siksi, että lestapiireissä se kuuluu asiaan. Kokoomukseen häntä kuulemma alun perin kosiskeltiinkin.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Se erottaa, että Sipilä ajaa vieläkin oikeistolaisempaa politiikkaa kuin kokoomus. Tai ainakin se kuvan saa. Kolme patsasta kun ei tiedotustilaisuuksissa oikein kerro asioiden taustoja. Ihan turhaan siinä seisovat, ei se nosta tiedotuksen tasoa, päinvastoin.
Suurin näkemysero keskustan ja kokoomuksen välillä on edelleen suhtautumisessa "Valkoiseen Suomeen" eli sisällissodan rintamalinjan pohjoispuolisiin maakuntiin. Keskusta haluaa taata niiden kehityksen, kokoomus suhtautuu noihin maakuntiin SDP:täkin ynseämmin.
Yhtäläisyyttä on helpompi hakea.
Koko SSS kaarti on vahingoksemme Sionismi mielinen ja heidän kristinuskoisia kannattajia.
Sipilä ei vaan ole vielä pettänyt yhtä julkeasti "isän maan etua" kuin Stubbi on aina tehnyt ja nyt Soinikin on paljastunut täydeksi petturiksi.
Ja Sipilä lähtee epäonnistuneen kauden jälkeen, - ja jää onnistuttuaan!
NoH Katainenkin lähti kun teki 50 miljardin kuprun .
(onnistuttuaan saavuttamaan edun rikollisliigaan).
Mutta tuo Sionismi on tärkeä osa Levantin valloituksessa , enää on jäljellä vain kaksi vaihtoehtoa Turkki tai Israel.
Veikkaan Turkki aluksi koska ,USA,Turkki,Ranska ja ehkä Britit pommmittavat autioituvia Syyrian alueita , mutta Sionismin juoni on pitkän pitkä, joppua siitä ei tule niin kauan kuin juutalaisilla on ase ja taloudellisen vallan avaimet hallussaan.
Aikaisemmin sanoin ettei USA VOITA SOTAA ISISTÄ vastaan , mutta nyt on toinen tilanne jo Turkilla on mistä laittaa maavoimia liikkeelle , eikä NATOlta tulivoima lopu,- on hyvää harjoitusta Krimin valloitukseen.
Sodat eivät syty itsestään, ne suunnitellaan tarkasti.
Pakolaisongelma ei ole syntynyt itsestään se on suunnitelmallisien sotien seuraus , eikä Sionismi ole niiden suunnitelmien ulkopuolella.
Tällainen ero on varmaan nähtävissä, mutta se ei johdu sisällissodasta vaan talouspoliittisista näkemyksistä.
Koko pohjoinen valkoinen Suomi on myös eräänlainen harha. Valkoisten armeija toki operoi Vaasasta ja Etelä-Pohjanmaalta käsin, mutta valkoisen Suomen painopiste ei ollut pohjoisessa. Koko kiista ehdoton ydin sijaitsi eteläisessä kartano-Suomessa ja tehdaskaupunki-Suomessa. Pohjoisessa ei esiintynyt samanlaisia ristiriitaisuuksia. Heikki Ylikangas on tutkinut asiaa ja hänen näkemyksensä mukaan pohjoisen Suomen pojat huijattiin mukaan sotaan väittämällä, että kysessä oli vapautussota ja sodan toisena osapuolena ovat venäläiset joukot, jotka tosiasiallisesti oli riisuttu aseista jo ennen sodan alkua. Ilman tätä huijausta pohjoinen Suomi olisi voinut olla koko kahakassa sivustakatsojan roolissa, jolloin sodan todelliseksi ratkaisijaksi olisi entistäkin selvemmin noussut apuun kutsuttu ja apua tyrkyttänyt Saksan armeija.
Kokoomus luottaa puhtaasti markkinavoimiin. Sen politiikka kulkee talous edellä. Siihen ei haluta sotkea mitään aluepolitiikkaa. Kepulla on taas poliittisen ajattelun keskiössä Suomen pitäminen kauttaaltaa asuttuna, jopa haja-asuttuna. Tämän on nähty olevan yhteydessä Kepun kannatukseen, koska se tuppaa aina kaupunkiympäristöissä vähenemään. Kepu menee siis alueet edellä ja talous jää siinä toiselle sijalle.
Sisällissota itsessään ei liity aiheeseen, mutta termi valkoinen Suomi on jokaiselle historian tunneilla silmänsä auki pitäneille tuttu oppikirjojen kartoista ja on siksi helposti hahmotettavissa kuvaamaan aluetta, jonka suhteen keskustan ja kokoomuksen näkemykset eroavat. Itse käyttämäsi termit eteläinen Suomi ja pohjoinen Suomi ovat paljon epämääräisempiä. Siinä Suomen voisi mieltää jakautuvan kahtia vaikkapa vasta entisen Oulun läänin etelärajalta.
Valkoisen ja punaisen Suomen rintamalinjan säilymiseen meidän päiviimme asti on kiinnittänyt huomiota myös Helsingin Sanomat, kun se on kertonut äänten jakautumisesta esimerkiksi EU-kansanäänestyksessä ja presidentinvaalien toisella kierroksella. Niissä äänestyskäyttäytyminen näkyy noudattaneen vanhaa rajalinjaa myöten jopa kuntatarkkuudella. Tiedetään myös, että kokoomuksen kannatus keskittyy tämän kartan punaisen Suomen alueelle.
On harhaanjohtavaa väittää pohjoisosaa valkoiseksi ja eteläosaa punaiseksi Suomeksi. Rajalinjahan kulki hieman Tampereesta pohjoiseen Tampereen ollessa punaisten eräänlainen keskus ja viimeinen linnake.
Sodan pääosapuolet olivat eteläisessä Suomessa. Siellä kahakoitiin, Tampereen pohjoispuolinen osa maata oli pääosin rauhallinen. Rajalinjan jako perustuu väestön yhteiskunnalliseen sosioekonomiseen jakautumiseen. Etelässä olivat porvarit (kartanonherrat, teollisuuspatruunat, ruotsinkielinen virkamiehistö) sekä työläiset ja maata omistamaton maatalousväestö. Tämä jakoi väen selkeästi hyvinvoiviin rikkaisiin ja osin kurjuuden partaalla elävään köyhälistöön. Pohjoisen tilanne oli toinen. Siellä eli pääosin maatalousväestöä, joiden perinne oli talonpoikainen. Suuria kartanoita ei ollut, maattoman maatalousväestön määrä oli vähäinen eikä teollisuuttakaan juuri ollut. Pohjoisen Suomen yhteiskunnallinen rakenne oli paljon yhtenäisempi kuin etelässä. Sen vuoksi ristiriitoja ei esiintynyt.
Jakolinjan nykyperusta ei siten välttämättä ole sota vaan mainitsemani yhteiskunnan rakenne. Pohjoisen talonpoikaisväestön rinnalla ei ollut muuta, joten se saattoi elää omaa yhtenäiskulttuuriaan. Tämä talonpoikainen perinne on ollut kepulaisuuden kuuma ydin jo vuosikymmenten ajan.
Etelässä taas jakolinjan muodostavat edelleen porvarit ja työväestö. Puolueiden kannatus on ohjautunut sen mukaan pitkälle historiassa eteenpäin. Vain väestön muuttoliike on muuttanut merkittävästi poliittisia painosuhteita samoin kuin tietysti työväestön sosiaalinen nousu, mikä on johtanut keskiluokkaistumiseen.
EU-äänestyksissä heijastuu juuri pohjoisen yhtenäiskulttuurin vaikutus suhteessa etelän monikulttuurisuuteen ja herkempään vaikuttimien omaksumiseen. Talonpoikaisperinne on nojannut muuttomattomuuteen ja muutosten vastustamiseen. Se on sitä Aleksin Kiven kuvaamaa impivaaralaisuutta. Etelän väki on taas ajatellut asian niin kuin Tapio Rautavaara on laulanut, että leipämme on maailmalla monina murusina ja sen perässä meidän tulee kulkea. Eteläinen Suomi on siis akktiivinen ja etsii jatkuvasti uusia mahdollisuuksia. Se on kehityksen Suomea, kun taas pohjoinen on pysähtyneisyyden Suomi. Tämä on tietysti karkea yleistys, mutta selittää perimmäisiä eroja.
Ei kai meillä asiasta muita erimielisyyksiä olekaan kuin termistö, mutta valkoisen Suomen korvaaminen vaikkapa sanalla Yhtenäiskulttuuri-Suomi tai punaisen Suomen korvaaminen sanalla Monikulttuuri-Suomi ei tuo silmien eteen sitä karttaa. Eivät myöskään muut käyttämäsi termit.
Aleksis Kiven kuvaamaan impivaaralaisuuden suhteen olet hakoteillä. Kirkko ei suinkaan ajanut lukuopetuksellaan muutosta, vaan päinvastoin opetus oli kytketty muuttumattomuuden ylläpitämiseen. Impivaarassa veljekset oppivat itsenäiseen ajatteluun, vastuunkantoon ja yritteliäisyyteen. Lukemisenkin opettelivat omin päin havaittuaan taidon hyödylliseksi itselleen, ei instituutiota varten. Siksi sieltä palatessaan he olivat henkisesti ja taloudellisesti edellä niitä, jotka tekivät kuten oli aina tehty tai käsketty.
Keskusta on oikeistopuolue. Nimi vaan ei ole kokoomus 2. Tässä selkeä selitys oppimattomille.
Tämän kepulaisuuden kehittymisen taustalla on vuosi 1982, jolloin liberaalinen kansanpuolue lakkautettiin itsenäisenä puolueena ja siirrettiin osaksi Kepua. LKP Kepun alaosastona kuihtui noin neljän vuoden jälkeen, mutta se johti näkemyksellisen liberalismin syntyyn ja vahvistumiseen Kepussa. Liberaalien ajattelusta tarttui Kepuun paljon sellaista, johon puolue ennen sitä suhtautui hyvin varauksellisesti. Tartunta oli siis saatu.
Liberalismin näkyvin puolestapuhuja oli aluksi nuorisopoliitikko Olli Rehn. Hänen puhetyylinsä ja puheiden sisältö poikkesivat jokseenkin täysin perinnekepulaisuudesta. Muissa kuin kepulaisissa Rehniä arvostettiin paljonkin ja hänestä toivottiin vanhakantaisen umpikepulaisuuden upottajaa. Paha kanto kaskessa oli kuitenkin Paavo Väyrynen, jolle Kepun perinteiden hautaaminen ei sopinut. Väyrynen oli K-linjan politiikan perinteen jatkaja ja siinä suhteessa äärimmäisen konservatiivinen, vaikka Väyrynen ei siis kuulunut puolueen ns. maataloussiipeen, jonka viimeinen suuri mies oli Johannes Virolainen. Maataloussiiven ja K-linjan oheen oli siis syntymässä uusi librelistien joukko, joka tuolloin oli vielä merkityksetön.
Liberaalien nousu alkoi 1990-luvun lamasta. Esko Aho edusti jo puoliksi tätä ryhmää ja taustalla hääräsi liberaalien täysverinen poliitikko Matti Vanhanen, jonka Rauno velikin toimi elinkeinopiirien edustajana. Esko Ahon kausi meni kuitenkin niin pahasti plörinäksi, että koko Kepu näytti menettävän otteen politiikasta.
2000-luvun vaihteessa tilanne kuitenkin muuttui. Kepussa nousi valtaan Anneli Jäätteenmäki, joka edusti selkeästi puolueen punamultaperinteitä. Jäätteenmäki pyrki yhteistyöhön demarien kanssa. Paavo Lipponen ilmeisesti ei Kepu-kaunassaan täysin ymmärtänyt sitä, että Jäätteenmäen Kepu oli ihan eri Kepu kuin Ahon ja Väyrysen Kepu. Kepun ja demarien yhteistyölle olisi ollut luontevat edelltykset. Itse asiassa politiikan sisällön suhteen paremmat kuin koskaan. Tämä johtui siitä, että Jäätteenmäen painotukset olivat hyvin lähellä vasemmistolaista ajattelua.
Jäätteenmäen poispotkiminen oli Kepun politiikassa suuri käänne. Vaikka demareissa ehkä iloittiin Jäätteenmäen kohtalosta vahingoniloisesti silloin, niin jälkikäteen voi sanoa, että ilo oli ennenaikainen, koska Kepu uudistui juuri tuon episodin tuloksena ja paljolti sattumalta. Pääministeri nousi sattumapääministeri Matti Vanhanen. Puoleen liberaalein poliitikko oli päässyt yllättäen ja ehkä kutsumattakin Kepussa valtaan. Vanhanen siirsi Kepua monta piirua oikealle. Kuin jatkumona tälle Sipilä, toinen liberaali nousi Kepun puoluejohtajaksi ja nyt kolme Kepun kolme talousliberaalisen ajattelun kärkipoliitikkoa (Vanhanen, Rehn, Sipilä ja taustalla Aho) ovat vihdoin löytäneet sellaisen ykkösketjun, jolla vanhan työreformin toteutus ja sen ylikin voidaan taas aloittaa.
Edellä mainitut poliitikot eivät todellakaan erot merkittävästi Kokoomuksen poliitikoista talousajattelun suhteen. Vielä vähemmän heillä on eroa EK:n ja muiden yrittäjäjärjestöjen kanssa. Kepussa selvään paitsioon ovat jääneet ne, jotka ovat uskoneet sosiaalipoliittisten tavoitteiden Kepuun. Vielä keväällä heitä näytti olevan puolueessa enemmistö.
Miksi nämä liberaalikepulit edes ovat kepulaisia, mikseivät mene suoraan Kokoomukseen? Sinänsä kyllä selostuksesi kepun viimeaikaisesta historiasta vaikuttaa pätevältä.
Nykyisessä kepussa näyttää olevan kaksi täysin eri linjaa, talousliberaalit ja nuo joita luonnehdit "sosiaalipoliittisten tavoitteiden kepuksi". Ja tämä on juuri se miten ihmettelen. Suvaitseeko perinteinen alkiolainen kepu liberaaleja, koska heidän avullaan päästään valtaan eikä kuihduta hiipuvaksi agraaripuolueeksi (kuten sisarpuolueet muualla Euroopassa)?
No, mitään päätöksiähän hallitus ei vielä ole tehnyt. Kunhan on väläytellyt eri vaihtoehtoja, miten kiristetään ja kurjistetaan, ja ketä. Ihan viimeisimmissä tämänpäiväisissä vilahtaa vähän sitä sosiaalipoliittista kepua jo, solidaarisuusveron kiristystä ja periksiantoa eläkeläisten asumistuki-asiassa. Jälkimmäisessä Kokoomus on eri linjalla kuin Kepu ja persut, eli viemässä mummoilta viimeisetkin sentit vientiteollisuusporhoille.
Kysymyksesi on hyvä. Itse ihmettelen usein samaa eli sitä, miten Kepuun mahtuu samanaikaisesti kaksi suuntausta, jotka ovat suurelta osin jopa vastakkaisia toisilleen.
Kepussa on kylläkin totuttu kaksijakoisuuteen sotien jälkeisenä aikana. Se on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Sotien jälkeen Kepussa sai valtaa porukka, jota nimitettiin K-linjaksi. Siinä olivat keskeisesti ainakin Kekkonen, Korsimo, Karjalainen ja taustavaikuttajina ainakin Kustaa Vilkuna. Tavoitteena oli Urho Kekkosen valtaannostaminen, mikä myös onnistui. Tosin täpärimmällä mahdollisella tavalla. Tätä joukko pidettiin häikäilemättömänä vallantavoittelussaan. Se aiheutti puolueen sisällä eripuraa, mikä johti mm. Veikko Vennamon eroon puolueesta ja SMP:n perustamiseen, millä taas on kytköksenä nykyisen persupuolueen synnyttämisessä. K-linaj joutui törmäyskurssille tämän tästä myös puolueen maataloussiiven kanssa. Tämä kärhämä kärjistyi sitten ns. Juhannuspommiin, jonka seurauksena presidentti Kekkonen yritti erottaa eduskunnan puhemiehen ja Kepun puoluejohtajan Johannes Virolaisen tehtävistään siinä onnistumatta. Linjaerimielisyys jatkui Kekkosen jälkeenkin Virolaisen ja Väyrysen välisenä.
EU-sopimuksen aikaan Kepu oli vähällä hajota puolueen jakautuessa voimakkaasti kahtia. Toisella puolen oli liberaali puoluejohtaja Esko Aho, joka oli varsin EU-myönteinen ja toisella puolen Keijo Korhosen johtamat EU-vastustajat.
Sittemmin jakolinja on muuttunut niin kuin edellä kuvasin talousliberaaleihin ja sosiaalista lähestymistapaa painottaviin, joita näyttäisi olevan paljon Kepun ns. kenttäväessä. Kepussa on sellainen kahden kärjen politiikka, joka näyttää kyllä välillä toimivan. Nyt puolue tuntuu saaneen liikkeelle kummankin suunnan kannattajia. Jotenkin nämä eivät vaan ole nykyisin ihan kaikella tavalla tietoisia toisistaan ja sen vuoksi politiikan suunta voi herättää kummastusta myös osassa kepulaisia. Talousliberaalit ovat ottaneet puolueessa täyden vallan samaan tapaan kuin K-linja aikoinaan jyräsi kaikki muut alleen. Kepun rintamia yhdistävä tekijä on jonkinmoinen aluepolitiikka, vaikkakin se yhdistää aika löyhästi näitä kahta ajattelua, mutta kuitenkin. Varsinkin Sipilä edustaa vahvempaa aluepoliittista ajattelua ja hän kaikkien kepulaisten silmissä sen vuoksi uskottavampi kuin Rehn ja Vanhanen.
>> Linjaerimielisyys jatkui Kekkosen jälkeenkin Virolaisen ja Väyrysen välisenä.<<
Linjaerimielisyys tai paremminkin erilainen tapa tehdä politiikkaa päättyi syksyllä 1981, kun Virolainen sai valinnallaan presidenttiehdokkaaksi hyvityksen häviölleen Väyryselle puheenjohtajavaalissa kesällä 1980. Sitä paitsi Virolainen putosi keväällä 1983 eduskunnasta ja katosi sitä myötä julkisesta politiikasta. Viimeistään tuossa vaiheessa keskustan kenttä asettui Väyrysen komentoon. Yksimielisyyttä vahvisti Väyrysen mediassa saama kova arvostelu. Kenttä huomasi, että nyt ei ole varaa riidellä keskenään. Myös keskustan kannatuksen vahva nousu samaan aikaan vahvisti yksimielisyyttä.
>>Suvaitseeko perinteinen alkiolainen kepu liberaaleja<<
Alkiolaisuus on moniulotteinen käsitys ja juuri se liima, joka on pitänyt keskustan koossa. Jos historiasta haetaan esimerkkejä, ensimmäinen merkittävä linjaero oli J.E. Sunilan ja Kyösti Kallion välillä. Sunila halusi pitää maalaisliiton puhtaasti maaseutuväestön puolustajana Kallion edustaessa laajempia näkemyksiä. Vasemmisto-oikeisto -akselille heitä, kuten myöskään myöhempiä linjaeroja, on kuitenkin vaikea sijoittaa.
Olet oikeassa siinä, että Kepu oli varsin yhtenäinen puolue 1980-luvulla Väyrysen ja Kääriäisen komennossa. Silloinhan tuli se veret seisauttava vaalivoitto, joka yhdisti rivejä. Se olikin sitten ainoa vuosikymmen, jolloin eriseuraisuus ei ole pahemmin näkynyt. 2000-luvulla eriseuraisuus kyti pinnan alla ja tuli näkyviin puoluejohtajan ja puoluesihteerin vetäessä köyttä sen eri päistä vastakkaiseen suuntaan. Myös Väyrynen antoi aina silloin tällöin puoluejohdon kuulla kunniansa.