Olen ollut masentunut yli puolet elämästäni. Olin masentunut jo lapsena. Mietin usein että pakkaan reppuni ja muutan metsään asumaan, haluan pois omasta elämästäni. Äitini käytti alkoholia ja oli lääkeriippuvainen. Isä ei tehnyt mitään. Isä on muutenkin ollut läsnä vain fyysisesti, ei henkisesti. Nuorena jouduin kantamaan huolta koko perheestä äidin mielenterveyshäiriöiden ja päihderiippuvuuden takia. Olin varmaan kymmenen kun mietin jo ekan kerran miten perheemme tulee toimeen kun äiti kuolee. Äiti puhui usein kännissä että parempi kun häntä ei olisi jne. Tämän takia jouduin lapsena jo miettimään miten selvitään kun isästäkään ei ollut mihinkään. Myöhemmin äiti joutui erinäisille hoitojaksoille ja oli pitkiä aikoija pois kotoa. Minä jouduin huolehtimaan kodista. Siivosin ja tein ruokaa, välillä ei kyllä ollut mitään mistä sitä ruokaa olisi tehnyt. Myöhemmin kun aloin samaan palkkaa lehtien jaosta ja täysikäisena siivoustöistä osa rahoista meni perheen ruokaan. Mun oli pakko käydä ostamassa ruokaa nuoremmalle siskolle.
Muutettuani omaan asuntoon alkoi sekoilu oman elämäni kanssa. En tiennyt mitä elämältä haluan ja kaikki ahdisti. Koulut kestin siihen saakka kun tuli ensimmäinen työharjoittelu. En uskaltanut tehdä mitään ja lopetin koulun. Sain tutun kautta hanttiahommia joita sitten tein välillä ja välillä taas aloitin uuden koulun joka taas pyssäsi harjoitteluun, en kestänyt vastuuta. Pelkäsin mokaavani. Mielessäni kaikki mokat johtivat jonkun kuolemaan, olin taitava kehittämään katastrofeja omassa päässäni. Join paljon, joka viikon loppu. Join itseni aina niin humalaan etten muistanut loppuillasta mitään. Aloin juomaan myös kotona, arkisin ja viikonloppuisin enemmän.
Nyt vuosia myöhemmin monia vuosia terapiaa takana, erinäisiä lääkityksiä käytössä elämä on yhtä paskaa. Olen yrittänyt ja ihan vitusti olenkin, mutta silti päivät toistensa jälkeeen ovat vain samaa paskaa ahdistuksen ja masennuksen kanssa kamppailua.
Mulla on ammatti ja tällä hetkellä osa-aika työ. Tulen toimeen ihan ok. Mutta mulla ei ole mitään sosiaalista elämää. Yksi kaveri ja tämänkin seura lähinnä vituttaa. En jaksa tehdä mitään, mua ei innosta yhtään mikään. Jos tämäkin kaveri pyytää johonkin mua ei kiinnosta pätkääkään lähteä mihinkään. makaisin mieluiten vain kotona 24/ 7. Ei tässä elämässä ole kyllä mitään hauskaa tai mitään mistä nauttisi. En syytä lääkkeitä tästä tilasta sillä tämä sama paska on jatkunut aina. Nämä samat fiilikset oli jo 10 vuotiaana. Olen elänyt näiden fiilisten kanssa 12 vuotta ilman lääkitystä. Lääkityksestä ei kyllä hyötyäkään ole ollut paitsi rauhoittavista mutta niistäkin joutuu välillä pitämään taukoa.
Muutettuani omaan asuntoon alkoi sekoilu oman elämäni kanssa. En tiennyt mitä elämältä haluan ja kaikki ahdisti. Koulut kestin siihen saakka kun tuli ensimmäinen työharjoittelu. En uskaltanut tehdä mitään ja lopetin koulun. Sain tutun kautta hanttiahommia joita sitten tein välillä ja välillä taas aloitin uuden koulun joka taas pyssäsi harjoitteluun, en kestänyt vastuuta. Pelkäsin mokaavani. Mielessäni kaikki mokat johtivat jonkun kuolemaan, olin taitava kehittämään katastrofeja omassa päässäni. Join paljon, joka viikon loppu. Join itseni aina niin humalaan etten muistanut loppuillasta mitään. Aloin juomaan myös kotona, arkisin ja viikonloppuisin enemmän.
Nyt vuosia myöhemmin monia vuosia terapiaa takana, erinäisiä lääkityksiä käytössä elämä on yhtä paskaa. Olen yrittänyt ja ihan vitusti olenkin, mutta silti päivät toistensa jälkeeen ovat vain samaa paskaa ahdistuksen ja masennuksen kanssa kamppailua.
Mulla on ammatti ja tällä hetkellä osa-aika työ. Tulen toimeen ihan ok. Mutta mulla ei ole mitään sosiaalista elämää. Yksi kaveri ja tämänkin seura lähinnä vituttaa. En jaksa tehdä mitään, mua ei innosta yhtään mikään. Jos tämäkin kaveri pyytää johonkin mua ei kiinnosta pätkääkään lähteä mihinkään. makaisin mieluiten vain kotona 24/ 7. Ei tässä elämässä ole kyllä mitään hauskaa tai mitään mistä nauttisi. En syytä lääkkeitä tästä tilasta sillä tämä sama paska on jatkunut aina. Nämä samat fiilikset oli jo 10 vuotiaana. Olen elänyt näiden fiilisten kanssa 12 vuotta ilman lääkitystä. Lääkityksestä ei kyllä hyötyäkään ole ollut paitsi rauhoittavista mutta niistäkin joutuu välillä pitämään taukoa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Älä luovuta. Joku lääkeyhdistelmä voisi toimia, jos olet jo kokeillut kaikki mahdolliset lääkkeet. Sähköhoito. Ja muista vaatia lääkäriltäsi parempaa/uutta hoitoa, jos mikään ei ole auttanut. Toivottavasti saisit vielä iloa elämääsi.
Mitä kauempana pysyt "lääkeyhdistelmistä" saatika sähköshokista, sitä paremmat mahdollisuudet sinulla on päästä elämässä eteenpäin. Aivojen lamaaminen tai vaurioittaminen ei ole järkevimpiä vaihtoehtoja eikä ainakaan pitäisi olla ensimmäinen vaihtoehto elämän vastoinkäymisten edessä.
Opettele ajattelemaan positiivisesti. Alussa tuntuu "typerältä " ..mutta ajan mittaan huomaat että toimii. Pikkuhiljaa oma mieli alkaa kohota. Menee aikaa mutta sitähän ihmisillä on. Koeta löytää joka asiasta hieman positiivisuutta . Siten se menee.
Mulla se masennus helpotti kahdeksan vuoden kuluttua sen toteamisesta, suurin lääke oli kun pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle.